keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Jaksaa jaksaa


Olen kohta jaksanut ruokaremontoida jo viikon. Wohoo! Ei ole tehnyt edes tiukkaa, pikemminkin päinvastoin. On ollut mukava miettiä, mitä tänään syötäisiin, ja keksiä ruokia, joita meillä on syöty harvoin tai ei koskaan. Eilen esimerkiksi meillä syötiin lihapullia ja perunamuussia (ja salaattia), mutta tavanomaisesta pullaset erosivat siinä, että pyöräytin ne lampaanpaistijauhelihasta (pirkka-tuote, saa K-kaupan pakastimesta) ja maustoin jeeralla ja mintulla, plus nesteeksi kermaviiliä. Tälle päivälle minulla on jääkaapissa varattuna naudanlihasuikaleita, niistä voisi kehittää chili con carne-tyylisen söpellyksen ja tarjoilla kera riisin, kasvisten ja salaatin.

Ruuasta tuli mieleen, joskus kauan sitten matkailijoita neuvottiin olemaan syömättä sitä-ja-tätä ulkomailla ollessaan (olisiko ollut maitotuotteet ainakin... majoneesi, ravut, jotain sellaista?) ja muistan lukeneeni, kuinka matkailijat sitten matkustivat etelän lomakohteisiin mukanaan omat eväät Suomesta. Vieläköhän tällaisia varoituksia on? Itse en ole vältellyt ulkomailla ollessani yhtään mitään, vaan olen iloisesti pistelly poskeeni kaiken, mitä olen mielinyt, seurauksitta. Tosin minun matkailuni on ollut aika vähäistä, enkä ole käynyt Euroopan ulkopuolella lainkaan, mutta kuitenkin; hyvin on kaikki uponnut, vaikka en ole aina tiennyt edes, mitä syön. Syöminen onkin minulle tärkeä juttu. Makumatkailu!

Maanalaisen armeijan kaudet 3 ja 4 olivat tilattavissa Cdon.comissa ja tilasin ne toissailtana. Tuskin maltan odottaa! Samoin tilasin Aku Ankan kaupasta Don Rosan uusimman kirjan Pako Kielletystä laaksosta ja muita Don Rosan parhaita. Meillä ovat niin äiti kuin poikakin erittäin innokkaita Don Rosa-faneja ja mikseivät olisi, sillä...
Kyllä vain; Don Rosa ja Toni sanovat siinä käsipäivää! Toni sai kirjaansa myös hienon, kokosivun nimmarin. En nyt muista, milloin tämä oli... 3 vuotta sitten? Don Rosahan oli nyt ihan muutama päivä sitten jälleen Suomessa, mutta taisi olla vain tuolla Oulun suunnalla. (Ah, tsekkasin, oli Rosa myös Helsingissä ja Tampereella). Oli kyllä tosi hieno tavata oma idoli, minustakin. Ujostutti kuin pikkutyttöä, kun kerroin, miten meillä me molemmat kovasti tykkäämme hänen kirjoistaan.

Tämän päivän ohjelma:



... mitä? Eihän tähän tullut yhtään mitään? Menen siis Azerothiin, jossa toissailtana sain viimeinkin Ulduarin päätökseen, kun kaadoimme tutulla porukalla Yogg-Saronin. Hieno hetki, kerrassaan.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Astu laivalla


Eikun... astu arkeen! Minulla on koko ihana aamupäivä ihan omaa aikaa, ja hyvältä se tuntuukin, kun parisuhdetilanne on taas tasaantunut ja tavallinen arki koittanut. Ja nääh, ei mitään mullistavaa parisuhteessa, vaan ihan tavanomainen kiukutteluviikonloppu. Kun on kaksi paukapäätä yhdessä, silloin toisinaan myrskyää ja salamoi, mutta aivan varmasti paistaa aurinko taas, kun myrsky on ohi. Tähän on kohta 20 vuoden aikana jo tottunut niin, etten ota yhteenottoja siinä mielessä vakavasti, ettenkö tietäisi tilanteen olevan kohta taas normaali. Meidän suhteessamme on tilaa tapellakin; voi turvallisesti tuiskuta, kun tietää, ettei se toinen siitä mihinkään lähde, vaikka kuinka raivoaakin.

Eilen olinkin töissä-töissä ja Meltsu meinasi, että menisin tänäänkin, mutta nyt aamulla oli jo toinen ääni kellossa. Tuntuu kuin olisin saanut odottamattoman vapaapäivän! En aio tehdä mitään, paitsi ripustella pyykkiä. Kun Toni tulee koulusta, laitan meille eilisestä tortillakastikkeen lopusta lämpimiä texmex-leipiä ja esitän muutenkin pullantuoksuista kotiäitiä. Ja ehkäpä otan päiväunoset jossain vaiheessa oman rakkaan torkkupeittoni alla.

Sunnuntain leffareissumme oli erittäin onnistunut. Elokuva oli paljon parempi kuin olin arvostelujen perusteella odottanut, Tonikin kehui sitä hyväksi ja suunnitteli katsovansa ekan osan uudelleen palauttaakseen mieleensä, mitä henkilöille olikaan tapahtunut. Minä puolestani mietin, että pitäisiköhän minun lukea Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla"... Kyllä vain; EN ole koskaan edes avannut ko. kirjaa. En ole lukenut "Tuntematonta sotilastakaan". Ennen leffan alkua tuli trailereita muista elokuvista, jotka tahtoisin nähdä, kuten "Prinsessa" ja "Hella W". Tonin kanssa ilman muuta; tositapahtumiin perustuvat, erityisesti Suomen historiaan liittyvät jutut ovat niitä, joita haluan hänen näkevän. Ei haittaa, vaikka henkilöt olisivatkin fiktiivisiä, kunhan tapahtumat ovat kuten Kaari Utrio on todennut omista kirjoistaan; sellaisia, että ne olisivat voineet tapahtua jollekin.

Leffan jälkeen emme käyneetkään Santa Fessä, vaan Viikinkiravintola Haraldissa, Tonin ehdotuksesta. Kesällä kävelimme sen ohi ja silloin oli puhe, että tuossa pitääkin käydä, mutta minä olin unohtanut koko jutun. Onneksi Tonilla oli parempi muisti. Oli kiva paikka! Ja oikein ystävällinen tarjoilu, ja totta kai ruoka oli herrrrkullista. Otimme alkuruuaksi PIIKAPLIKAN VUOHENJJUUSTOA (minä);  Lempeästi pariloitua vuohenjuustoa Kolatun tilalta, raikasta salaattia ja kirsikkatomaatteja, mustikkaista sipulihilloketta, yrttikastia, savu-pähkinöitä ja paahdettua nuotioleipää sekä JUUSTOKEITTOA EMMENTALIN LAAKSOSTA (Toni); Kermaisen pehmeää keittoa Emmentalista ja maa-artisokasta, vierellään raputartaria sekä saaristolaisleipää. Pääruuaksi KUNINGAS MAUNU HYVÄN KILPI (valmistetaan vähintään kahdelle); Tälle kilvelle laitetaan grillattua naudan- sekä porsaanfileetä, broilerinrintaa, lisukkeina kahtakin perunaa, juustoista sekä hiillostettua, tervasinappi- ja juustokastia, hunajaisia juureksia ryytimaalta ja vielä karviaisista keitettyä hilloketta. Jälkiruuaksi vielä molemmille HARALDIN TERVAINEN; Tervattu jäätelö, jonka reseptiä Harald varjelee vuodesta toiseen, vierellään suklaalla kesytettyä tervakastia, vadelmista ja omenoista keitettyä hilloketta sekä paahdettuja manteleita Romiro-kuninkaan valtakunnasta. Oo ja nam! Meltsu-parka jäi paljosta paitsi, kun ei taaskaan halunnut mukaan. Toisaalta meillä oli Tonin kanssa paljon hauskempaa kahdestaan... Meltsu ei jaksa istua elokuvateatterissa paikallaan, vaan ravaa vessassa ja tupakalla, mikä totta kai häiritsee, ja lisäksi se ainainen odottelu..! Yhä edelleen jaksan kertoa sitä tarinaa, kuinka odottelimme herraa Charles de Gaullen lentokentällä melkein paniikissa, kun laukut olivat jo bussissa ja bussi lähdössä, mutta miestä ei vain näy missään. Grrr.

Raadollisena ihmisenä melkein tekisi mieleni laittaa päivän videoksi Julia Tukiaisen juoppohulluuskohtaus-video viime lauantailta, mutta jääköön nyt. Ei sitä kirkumista viitsi kukaan kuunnella. Sen sijaan laitankin Uuno Turhapuroa, ihan siksi, että Timo Koivusalon elokuvat ovat hiukan kuin Turhapurot aiemmin. Kansa tykkää, kriitikot nitisee. Mitä tulee minuun ja Uunoon, niin kyllä, minä tykkään Uunoista. Näin vanhemmiten niiden koko nerous on valjennut minulle; niiden nerous piilee niiden viattomuudessa ja siinä, ettei niiden ole tarkoituskaan olla yhtään mitään sen enempää kuin ovat, harmitonta viihdettä.





PS. ASTU LAIVALLA on teksti, joka oli aikoinaan mainosslogania "Astu laivalle" mukaellen maalattuna Vääksyn kanavan yli kulkevaan siltaan, sen alapuolelle, niin että sitä ei voinut bongata muualta kuin laivoilta/veneiltä, jotka alittivat sillan. Se herätti aikamoista hilpeyttä ja jäi lähtemättömästi mieleen niin, että vaikka sitä ei enää ole, muistan tarkalleen paikan, jossa se oli.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Pienestä kiinni


Eilen vihotteleva hammas meni totaalisen säpäleiksi. Siitä irtosi litteä palanen, joka jäi jumiin rikkoutuneen ja terveen hampaan väliin; se mahtui pyörimään siellä ja tökki mojovasti ikeneen, mutta ei mahtunut tulemaan pois. En tosin uskaltanut paljon kiskoakaan, säpsähtelin vain joka kerta, kun se pyörähti niin, että pisti ikeneen. Ilta meni ihan pipariksi, kun en uskaltanut sulkea suutani ollenkaan ja olo oli muutenkin kurja ja yöllä ei paljon nukkumattia näkynyt. Niinpä pidin huolen siitä, että olin aamulla välittömästi soittamassa hammashoitolasta päivystysaikaa, kun se suinkin oli mahdollista.

Miksi kummassa minulla on ollut niin negatiivinen mielikuva kunnallisesta hammashuollosta?! Soitin klo 7.30 ja sain ajan klo 9.45:ksi. En joutunut odottamaan minuuttiakaan ja palvelu oli ystävällistä ja ammattitaitoista. Etukäteen jännäsin mm. sitä, saako kunnallisessa hammashoitolassa puudutusta... yksityisessä kun saa vaikka enkelikuoron laulamaan, kun hinnasta sovitaan. Verovaroin tuetuissa palveluissa tuntuu turhan usein motto olevan se, ettei asiakkaalla ole oikeutta edes valittaa, kun ei palvelusta maksakaan (täyttä hintaa). Tjah, eksyinkö taas yleistämään? Puudutusta tarjottiin ennen kuin ehdin kysyäkään ja kun kerroin, miksi ehdottomasti haluan sen, hoitaja vastasi ystävällisesti, että totta kai puudutuksen saa aina halutessaan, ei tarkoitus ole ketään satuttaa. Hammas itse sitten, se taisi olla aika sökö. Vanhan paikan viereen oli tullut reikä ja hammas oli alkanut lohjeta sen ympäriltä. Reikä oli hyvin lähellä hermoa ja lääkäri päätyi lopulta laittamaan väliaikaisen paikan, katsomme tilanteen uudelleen marraskuun lopulla; josko pelkkä normipaikka riittää vai tarviiko hammas juurihoitoa. Kyllä, todellakin sain ajan jatkohoidolle terveyskeskuksen hammashoitolasta. Muistan vielä lehtiotsikot siitä, kuinka aikuisväestöä ohjataan yksityispuolelle, koska kunnalliselta ei riitä aikoja kuin lapsille ja eläkeläisille. Senpä takia minäkin olen yksityisen hammaslääkärin asiakas, tai ainakin olen ollut tähän asti. Jos nyt sain jalkani oven väliin tuonne terveyskeskukseen, pysyttelen siellä jatkossakin. Hoidon hintakin oli oikein kuluttajaystävällinen; se sisälsi jopa kuvan hampaasta ja maksoi kaikkineen silti vain 41 euroa.

Minä tykkään veroista. Minä tykkään maksaa niitä (vaikkaKIN minun maksuni laahaavat toisinaan vähän myöhässä *krhm*) ja tykkään, kun saan rahoilleni vastinetta.

Nyt, kun suu on jokseenkin kunnossa, olo on kuin olisin tehnyt rankankin duunin. Tuntuu, että olisin ansainnut hemmottelua... kuten kääriytymistä peittoon tulen räiskähdellessä uunissa ja mölytoosan suoltaessa omanlaistaan räiskettä. Tuntuu ihan tulevaisuudenvisiolta... *katsoo kristallipalloon*... Meltsu nimittäin lupasi tuoda Tonille tänään ilmestyneen Prince of Persia-dvd:n, olettaen että sitä on saatavilla paikallisessa R-kioskissa. Voisimme nykertyä sänkyyni sitä katsomaan. (Kävimme katsomassa sen jo leffassa keväällä, joten elokuva on kyllä tuttu.)

Lisää elokuva-asiaa; tänään tulee ensi-iltaan Täällä Pohjantähden alla II, jonka mielelläni menisin katsomaan. Katsoimme ykkösosan dvd:ltä ja pidimme siitä kovasti, plus että haluan tukea kunnollista suomalaista elokuvaa, joillaista minun mielestäni Koivusalon leffat ovat. Eivät mitään mestariteoksia, mutta eivät ne ole tekotaiteellisia eikä niissä myöskään ole väkivalta tai seksi mikään itseisarvo. Ja eiii-ih, ei saa käsittää väärin; minä tykkään leffoista, joissa suolenkappaleet lentelevät ja katson pornoakin, mutta toisenlaisiakin leffoja tarvitaan. Sunnuntai voisi olla leffapäivä, samalla voisi käydä Santa Fe'ssä (esim.) syömässä. Ja kyllä; ravintolassakin voi syödä kevyesti! Salaattia ja kanaa vihanneksilla texmex-tapaan. Kuola alkaa erittyä jo heti.

Päivän videoksi Persian prinssiä kaikista kolmesta pelistä. Pitäisikin pelata ne läpi taas vaihteeksi.




torstai 23. syyskuuta 2010

Oisko tänään


Huh, ruoka alkaa pysyä sisällä, eikä karkaa alakautta vetenä ulos (viehättävä aihe kirjoittaa, eikö?) ja muutenkin on vähän skarpimpi olo kuin moneen päivään, osaksi kai sen takia, että käväisin hieman ihmisten ilmoilla. Piti käydä levittämässä jalkoja terveydenhoitajalle, jotta hän pääsi tusaamaan näytteenottopuikkoineen. Nyt odotellaan joitakin viikkoja tuloksia ja jos mitään ihmeellistä ei löydy, niin viiden vuoden päästä taas uudelleen. Hurraa näille säännöllisille kutsuille irtosolunäytteenottoihin; ei ainakaan minun tulisi niissä muuten käytyä. Ei sitä viitsi, jaksa, muista, kun värkki ei mitenkään ilmoittele olemassaolostaan. Ehkä sitten, jos olisi kuukautiset tai ehkäisyntarvetta tai jotain.

Sain kauppaan menemään yli satasen. Okei, e-epat maksoivat peräti 22 euroa, ja ladyvitat kympin, joten varsinaisille ostoksille jäi seitsemänkymppiä. Oli sitä siinäkin, ja sai ollakin, sillä päätin (taas) tehdä meidän perheessämme ruokaremontin. Ennen kaikkea minun oma remonttini on aiheellinen, heräsin tajuamaan sen tänä aamuna klo 5. Näin aika epämiellyttävää unta, enkä tiedä, oliko se sitten syy siiihen, että kun tosiaan heräsin tasan klo 5 ja kävin keittiössä, en enää saanutkaan unta ennen kuin varmaan parin tunnin kuluttua. Pyörin sängyssä ja pohdin asioita. Totesin olevani rapakunnossa ja että jos en kohta tekisi jotain sille tosiasialle, että lenkkarin nauhojen solmiminen on epämiellyttävää, kun maha ottaa vastaan, olisi sille vuosi vuodelta vaikeampi mitään tehdä. Ja ei, ratkaisu ei ole se, että hankkisin tarralenkkarit. Tiedän ihan tasan tarkkaan, mikä on pielessä (haloo, ei kukaan voi olla tietämättä, mitä terveelliset elämäntavat ovat), mutta kun kun kun... Vuosi sitten meillä oli edellinen remontti ja Meltsu onnistui laihtumaan n. 25 kg. Tein kunnon ruuat ja pidimme kiinni ruoka-ajoista ja kävimme kävelyllä. Meltsuun se tehosi, minuun ei, kiloakaan ei lähtenyt ja sittemmin olen saanut kiloja vain lisää. Pikkuhiljaa ote taas lipsui ja nyt meillä syödään mitä sattuu ja milloin sattuu. Enimmäkseen laitan ihan kunnon ruokaa, mutta on päiviä, kun ei kertakaikkiaan jaksa tai viitsi. Syytän myös Meltsua, vaikka en olekaan varma, onko kyseessä tekosyy (meinasin kirjoittaa "tekokyrpä" *krääh*) - jos ja kun mies ei halua syödä meidän kanssamme yhteistä ateriaa, niin enkö muka siitä huolimatta voisi laittaa aterian kolmelle. Aiemmin toimi hyvin, että söimme yhteisen aterian, jonka minä olin laittanut (tietenkin) ja myös annostellut, mutta kun yksi ei halua tullakaan pöytään vaan syö oman osansa "myöhemmin", halu tehdä kunnon kattauskin katoaa johonkin.

Noh, katsotaan. Ainakaan ei ole kunnon syy olla kokeilematta se, että ei se kumminkaan onnistu. Aion kokeilla myös sitä, että katson tarkemmin Tonin syömiset aamulla ja välipalalla. Ostin pussin vuoksenpiirakoita ja jos en puutu asiaan, Toni ahmaisee koulusta palattuaan kaikki 10. Mitä jos laitan hänelle lautasella neljä piirakkaa, kurkkuviipaleita ja viereen kupillisen muroja?

Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla, eikös se niin ollut? *virn*

Ulkona saisin viihtyä myös paaaaaljon enemmän. Joka päivä kävelylenkki, vähintään. Toinen vaihtoehto olisi kävely metsässä, mutta inhoan hirvikärpäsiä... Minua ei kiehdo pätkääkään mennä sinne nyt hakemaan hirvikärpäsparvea hiuksiini bailaamaan. Mieluummin tepastelen rantaan katsomaan, miten syksy hyväilee aaltoja ja linnut miettivät lähtöä etelään. Tänään ajattelin sovittaa kävelyn siihen väliin, kun vien Tonin partioon ja haen sitten pois. Partion jälkeen voisimmekin ajella pitkästä aikaa kirjastoon. Minulla ei ole ollut mitään uutta lukemista aikoihin, vaan olen kahlannut omaa kirjahyllyäni läpi.

On kyllä ollut niin nuutunut olo, tajusin sen vasta nyt alkuviikon sairastettuani. Jotain sille täytyy tehdä tai syksy uuvuttaa minut ihan kokonaan, kun en muutenkaan voi sanoa pitäväni syksystä pätkääkään. Itseaiheutetut nuutumiset siihen päälle, niin huh-huh. Jos nyt aloittaisin syömällä enemmän pupunruokaa, juomalla enemmän vettä ja vetämällä vähän vitamiineja saumaan. Ja tietenkin paljon hyvää mieltä, jota käyn hakemassa ensi viikolla hammaslääkäristä. Saamarin hampaat murenevat suuhun! Ihania nämä amalgaamipaikat, koska ne kestävät ja kestävät ja kestävät - mutta hampaat eivät kestä, vaan murtuvat ympäriltä. Näin hammaslääkärini sanoi, kun edellisen kerran kävin hänen luonaan saman vaivan takia. Olisin oikeastaan halunnut saada ajan nopeammin, mutta toisaalta, hammasta ei särje ja en haluaisi kenenkään muun ronkittavaksi kuin oman lääkärini. Kieli vain koko ajan hakeutuu kokeilemaan koloa hampaassa, ja se häiritsee.  Ajattelin myös mennä elämäni ensimmäisen kerran kosmetologille. Tuttavalla on oma liike ja tahtoisin nimenomaan sinne.

Videoksi Swallow the Sunia sen kunniaksi, että löysin autosta ko. bändin CD:n, joka on ollut kadoksissa varmaan vuosia. Se oli piiloutunut Klamydian CD-koteloon Klamydian ja Motörheadin alle!




keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Joulu, joulu tullut on


Ruoka tuntuu pysyvän sisällä (tai ainakin juoma) ja migreeni (!!!), johon heräsin seitsemältä taisi kadota lääkkeellä ja nukkumalla vielä kolme tuntia. Toivon ainakin, koska migreenilääkkeeni ärsyttävät vatsaa, joka ei tosiaankaan kaipaa yhtään enempää ärsytystä nyt! Sen sijaan vatsani alkoi kaivata ruisleipää, joten otin pakastimesta sulamaan padasjoen reikäleivän. En tiedä, miten vatsa siihen mahtaa reagoida, mutta kokeillaan.

Ja taas uneksin joulusta, joka ei ollut valmis ajoissa! Kolmas kerta lyhyen ajan sisällä. Tämä uni poikkesi tavanomaisesta sillä, että ensin tein jouluvalmisteluja täällä kotona ja kaikki näytti muuten hyvältä, mutta äkkiä havahduin huomaamaan, ettei ollut joulukuusta. Ensin panikoin ja muistaakseni pyysin Tonia lähtemään kuusenhakuun, vaikka tiesin, että urakka taitaa olla pojalle liikaa; lunta oli valtavasti. Sitten muistin, että Veikko N. oli tuonut meille kaksi kuusta, jotka isä toikin rapun eteen, että valitsisimme niistä. Kaksi kuusta, todellakin, koska ne olivat kymmenmetrisiä tukkipuita. Jostain syystä jätinkin kaikki sikseen, hyppäsin toyotaani ja ajoin mummulle ja vaarille, jotka viettivät joulua kahdestaan ilman mitään joulurekvisiittaa. Keksin, että pyydän heidät meille ja he suostuivat. Yritin soittaa äidille ilmoittaakseni asiasta ja pyytääkseni, etteivät aloittaisi jouluateriaa ilman meitä, mutta kuten aina unissa, puhelusta ei tullut mitään. Puhelin ei toiminut, yhdistyi mihin sattui jne. Samalla muistin myös, että en ollut käynyt kaupassa ostamassa salaattiaineksia, joten ainakin jouluaterian salaatit jäisivät tekemättä.

Ja pöh. Alan kyllästyä näihin joulu-uniin. Sen sijaan mummusta ja vaarista uneksiminen oli mieluista. He eivät tule uniini kovinkaan usein, mikä on harmi. Minulla ei ole heistä edes valokuvia ja muistikuvat haalistuvat vuosi vuodelta... Tai ei ehkä sittenkään. Suljen vain silmäni ja muistan vaarin toussuttamassa minua sängynlaidalla, muistan vaarin hevosen tallissa, mummun kulkemassa lypsylle, kuunsillan Vesijärven yllä.

Elämä, olet niin kaunis.




Yömyöhällä


Tänään voin vielä huonommin kuin eilen. Eilen illalla menin nukkumaan vatsa kivistellen ja tänään heräsin pääkoppa huimauksen vallassa, ja sen oloisena kuin oksentaminen olisi oikeastaan kiva juttu, mutta taidanpa sittenkin mennä p**kalle. Enimmäkseen olenkin pysytellyt tänään makuuasennossa ja nukkunutkin useaan otteeseen. Siksipä nousinkin nyt istumaan hetkeksi koneelle; uni ei kertakaikkiaan tule, kun olen nukkunut päivällä kolmisen tuntia. Ja onhan tästä lyhyempi matka vessaankin. *virn*.

Mutta jotain tosihauskan ihanaa!

Kyllä! Matkamme Teneriffalle on nyt varattu ja maksettu!!! Viikonloppuna Meltsu jo sanoi, että viikolla tilaat sen matkan sitten, ja muistin sen tänään, kun lojuin sängylläni ja TV:stä oli alkamassa ohjelma "Matkalla lasten kanssa". Siinä siunaamassa nousin tautivuoteeltani ja pyysin Tonia väistymään koneelta hetkeksi. Nakuti-nakuti, matkoja oli edelleen vapaina ja eipä siinä mennyt kuin hetki, kun olin saanut omamme. Ilmeisesti pelkät lennot eivät ole ihan sieltä suosituimmasta päästä? Aah ja ooh. Lähtö on 5. joulukuuta. Täytyykin muistaa soitella hetimiten Karvaturriin ja kysellä koirille hoitopaikkaa hyvissä ajoin. Haluan koirat ilman muuta tuttuun, mukavaan kenneliin. Hipponen jää kotiin, se on kissamaisen tyytyväinen täällä äidin huomassa. 

Tunnen, kuinka matkakuume jo nousee. Kuulen korvissani Atlantin aallot, merileijonat läheisessä eläinpuistossa ja ennen kaikkea kukot.

Toivottavasti tänä vuonna pääsisimme mereen oikein uimaankin. Viime kerralla oli joka päivä niin kova aallokko, että uimaan ei ollut mitään asiaa. Yhtenä päivänä myrskysi niin, ettei rantavahti päästänyt Tonia edes rantaveteen kirmaamaan. Pilliin vihellys ja kipakka komento, kun poika yritti mennä liian lähelle aaltoja. Hyvä niin, sillä yhtenä päivänä, kun olimme eläinpuistossa, kuulimme helikopterin pörräävän ja jälkeenpäin meille kerrottiin jonkun epäonnisen huuhtoutuneen merelle.

Nyt, kun tiedän, mitä odottaa majapaikaltammekin, tiedän paremmin, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Ihan ensimmäinen, minkä jätän kotiin, on satiininen yöpuku..! Äh, niitä hikisiä öitä, kun ilma kuitenkin oli niin viileä, ettei ikkuna auki nukkuminen ollut vaihtoehto ja kun yön kylmimpinä tunteina peiton alla oli ihan mukavaa - ja kuitenkin hiki pukkasi päälle. Yhyh. Tuntuu, että yöpukuni edelleen tuoksahtaa atlanttiselle hielleni pesuista huolimatta. Puuvillapyjama rules. Mielessäni kävi jopa ajatus, etten veisi täältä kovinkaan paljon tavaraa mennessäni, vaan ostaisin paikan päältä ja jättäisin sinne.

Jaaaa tarkemmin kun ajattelen, niin pieni kuntokuuri voisi olla paikallaan. Tässä kahdessa kuukaudessa ehtisi löytää muutamia kadonneita lihaksiaan ja ehkäpä jotkin kaapissa kummasti kutistuneista vaatteistani saattaisivat mahtua paremmin päälle?

Kokonainen viikko Teiden juurella! Oi sitä tunnetta, kun kone irtoaa maasta Helsinki-Vantaalla ja varsinkin sitä, kun alamme kurvata kohti Teneriffan maaperää. Tällä kertaa valitsin kahdesta matkasta hiukan kalliimman; oli valittavana Air Finland ja TUIfly. Viimeksi menimme tällä jälkimmäisellä ja palvelu koneessa oli sitä luokkaa, että ehdottomasti haluamme tämän yhtiön asiakkaaksi uudelleen. Finnairin henkilökunta saisi ottaa oppia. (Air Finladista en tiedä mitään). Päädyin ottamaan matkan Finnmatkojen kautta, sillä yllättäen heidän tarjoamansa suora lento tulee huomattavasti halvemmaksi kuin mikään lento välilaskuilla. Puhumattakaan siitä, että välilasku ... jonnekin? en enää muista, tekee matka-ajasta kivasti 13-tuntisen, kun suora lento on reilut kuusi tuntia. Joo, ei kiitos.

Matkakuume saa siis nousta! Muusta kuumeesta en välittäisi. Mittasin kuumeeni tänään aiemmin ja sitä oli 37,1, mikä minun kohdallani tarkoittaa "ei ihmekään, että on höntti olo". Normaalisti kuumemittari ei nouse yli 36,4:n. Kömmin siis takaisin sänkyyni katsomaan töllöä. Harmi, että Ylen kanavat eivät näy kunnolla minun pikku töllössäni nyt, kun meillä ei ole antennia. Minun halpis-digiboksini taitaisi tahtoa antennin, toisin kuin keskikammarin TV:n boksi.

Kuvia Punta Bravasta, jonne "meidän" parvekkeeltamme on suora näkymä:




maanantai 20. syyskuuta 2010

Pipi masu


Jätin flunssanpoikasen Päijänteeseen ja poimin jostain mukaani pienenpienen vatsataudin. Luultavasti tämä on sama pöpö, joka vaivasi Tonia viime viikolla, mutta yhtä kaikki: massuun sattuu ja kuumetta nostaa. Vaan eiköhän se tästä, eilen illalla oli vielä pahempi olo ja silti sitkistelin koneella kaatamassa Dreamwalkerin. Sorry; eihän sitä kaadettu, vaan parannettiin. No, kumminkin, taas yksi ICC25-pomo nurin.

Tänään olen tehnyt laskuja, kuten joka maanantai. Omien laskujen tsekkaamiseen energia ei ole riittänyt ja siitä päätellen, mitä postia sain perintätoimistolta, on joskus muulloinkin joko loppunut energia kesken tai sitten tarkkaavaisuus on herpaantunut totaalisesti. Olen maksanut erään laskun kahteen kertaan! Ja nyt voinkin nähdä, kuinka monella korvat oikein höristyvät: perintätoimisto..? Jep, kun tulot eivät ole säännöllisesti samat läpi vuoden ja silti monet menoista ovat, toisinaan osa maksuista kulkee perintätoimiston kautta. En (enää) koe sitä kovin vakavana tai vaarallisena niin kauan kuin laskut kuitenkin pystytään maksamaan. Yrittäjän arkea.

No, kuitenkin. Jäin kirjeen saatuani ihmettelemään, millä keinoin saan palautuksen firman tilille. Vaihtoehtoja oli kolme:

a) kirje palautetaan oheisessa palautuskuoressa täydennetyin tiedoin - mukana ei ollut palautuskuorta

b) tiedot faksataan perintätoimistolle - meillä ei ole faksia

c) tiedot toimitetaan perintätoimistolle sähköpostitse ja osoitteesta tulee ilmeta yhteyshenkilön ja firman nimi tyyliin etunimi.sukunimi@yritys.fi - meillä ei ole sellaista osoitetta

Jotenkin tuli sellainen olo, että perintätoimisto ei oikeastaan tahtoisi antaa meille euroakaan takaisin... Täytyy soittaa huomenna ja kysyä, että miten tämä käytännössä hoidettaisiin.

Päivän naurujuoru: Johanna Tukiainen ei ilmaantunut eilen oman sinkkunsa julkistamis/ensiesityskeikalle Ikaalisiin, eikä laulun tekijä Esko Koivumies liioin. Molemmat oli tavoitettu "väsyneessä tilassa" jostain ihan muualta, Tuksu Lahden Seurahuoneelta. Kääk! Taidan kiittää taivaita siitä, että valitsimme tällä kertaa mökkiviikonlopun hotelliviikonlopun sijasta, koska nimenomaan Lahden Seurahuoneelta meitä tapaa jos jostain. Kaamea horror-visio - samassa hotellissa Tunkin kanssa! *piileksii pöydän alla paperipussi päässään*.

Mikähän video sopisi vatsatautiin?




sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Kotona


En ole enää aivan varma, miksi yleensä suostun lähtemään näille parisuhdeviikonlopuille, varsinkin jos niitä pidetään jossain mökillä. Pidimmekin muutaman vuoden tauon siinä ja parisuhteilimme hotelleissa, joissa lakanat,kylpy, aamiainen jne. kuuluvat ilman muuta hintaan, eikä siivoamisella tarvitse uhrata ajatustakaan. Mökillä on enemmän tilaa, mutta myös enemmän puuhaa. En osaa päättää, onko se huono vai hyvä asia.

Mitä oikeastaan tarvitsisin, olisi mökki-ILTA. Niin että menisimme mökille joskus puoliltapäivän, saunoisimme, söisimme, nautiskelisimme - ja palaisimme yöksi kotiin. Eilen, kun kaiken saunomisen, rietastelun ja syömisen (ja juomisen) päälle olin ottanut nokoset ja heräsin sohvalta, olisin ollut aivan valmis jo lähtemään kotiin. Parisuhdetta oli hoidettu jokaisessa huoneessa, sauna oli lämmitetty jopa kahteen kertaan ja olin käynyt uimassakin. Oli juotu viiniä ja syöty katkarapuja ja ribsejä kera salaatin. En olisi halunnut kömpiä vieraaseen sänkyyn, vaan ihan omaani.

Oli ihanaa tulla kotiin. Okei, kaikki nurkat olivat koirankarvoja täynnä ja kotimiehet ja -naiset eivät olleet siivonneet tuvan nurkasta koiranpaskoja ja -kusia pois, mutta silti. Oma sänky oli niin kaunis! Oli ihanaa laittaa paisti uuniin ja kello herättämään tunnin kuluttua, oli ihanaa pötkähtää omalle sängylle Mindin viereen ja avata uusi Eeva. (Luin mielenkiintoisen yhteishaastattelun Christer Kilhmanista ja hänen tyttärestään. Siitä, kuinka koti oli "liian boheemi" ja tytärtä eivät kolussa kiusanneet ainoastaan oppilaat vaan myös opettajat.) Oma sänky tuntui niin viileältä ja raikkaalta, ja oli ihana kuulla unen läpi, kuinka Meltsu laittoi viereisessä huoneessa TV:n kiinni ja alkoi pian vaimeasti kuorsata.

Aion harkita tarkkaan seuraavia parisuhdehoitamisia. Plus että ei niillä ole enää samaa statusta kuin oli aiemmin; en enää mitenkään palavasti halua lomaa äitiydestä ja perheenemännyydestä. Asia oli aivan eri silloin, kun Toni oli pieni ja ihan toisella tavoin kiinni minussa (ja toisinpäin) kuin nyt. Oikeastaan mökkeilyä mukavampaa parisuhdehoitoa on nykyään illan kestävät konserttimatkat. Muutama tunti kahden ja kiireetöntä juttelua - ja matkaan päätteeksi omaan sänkyyn.

Reissussa mietin myös, miten ihanaa olisikaan, kun olisi koti ilman koirankarvaa... Eikä tietenkään mielenosoituspaskat tuvat nurkassakaan mieltä ylentäneet. (En käsitä, mikä idea oli äidiltäni sulkea koirat yöksi tupaan - ehkäpä häntä ei kiehtonut ajatus jakaa sänky noutajan kanssa?) Tällä hetkellä ajattelen, että kun koirista aika jättää, ei uusia koiria tähän taloon tule. Tosin tiedän, että asun myös talossa, jossa koirat eivät nuku sängyssä eivätkä kissat istu pöydällä...

Tänään ohjelmassa vielä (toivottavasti) ICC25:n jatko. Aloitimme sen perjantaina porukalla, jossa oli suurin osa meitä suomalaisia, mutta vahvistuksia muualtakin. 100% suomi-raidia on ollut vaikea saada viime aikoina kasaan, joten nyt Jinx alkoi kasata sellaista, missä on myös muita, taitavia pelaajia. Saimme tietenkin ekat neljä pomoa vauhdilla nurin, samoin Rotin ja Festerin ja uutena Blood Prince Councilin. Tänään yritämme selättää professorin ja parantaa lohikäärmeen.

Tähän yksi suosikkibiiseistäni/-videoistani, jonka upotus ei ollut mahdollista, joten klikkailkaa, vassokuu. Kuinka moni on nähnyt leffan Brasil? Suosittelen!

 Green Day - Basket Case

perjantai 17. syyskuuta 2010

Bottoms up


On niin ihanaa olla puolikuntoisena; kun vähän edes imuroi, niin hiki lentää. Lääh. Koko ajan väsyttää ja vaikka en ole tehnyt oikeastaan mitään, on sellainen olo, että näin raskaan työpäivän jälkeen olen ehdottomasti ansainnut sen, että palkitsen itseni salmiakkikossulla. Se tekee hyvää flunssallekin, eikös vaan?! Oikein odotin tätä hetkeä, että Toni tulee kotiin uimahallilta > se, ettei minun tarvitse hakea häntä varmistuu ja voin ottaa himoitsemani salmiakkikossupaukun. Se hetki on juuri nyt. Uunimakkarat uunissa ja perunanlohkot kattilassa kiehumassa muussia varten.

Joskus sitä vain tarvitsee näitäkin hetkiä.

Huomenna siis mökille. Luultavasti Meltsu tarvitsee sitä paljon enemmän kuin minä. Minulla taitaa olla taas menossa umpiovaihe: en tunne tarvitsevani tällä hetkellä avioliitosta muuta kuin ystävyys/kaveruuspuolen. Intohimo ja rakkaus ovat menneet hetkeksi vaanimaan johonkin taka-alalle ja ovat valmiina hyökkäämään kimppuuni juuri silloin, kun vähiten sitä odotan. Itse asiassa oikein hyvä pohja lähteä lemmenlomalle. Kun ei odota mitään erityistä, eikä tee suunnitelmia, kaikki on avoinna ja mitä tahansa voi tapahtua.

Päivän videoksi Chisua syystä että suomalaiset naisartistit ovat soineet päässäni jo monta päivää ja Chisu kuuluu ehdottomasti sinne kärkipäähän siinä porukassa. Tämä kappale on äärettömän kaunis, herkkä. Itkin kun kuulin sen ensimmäisen kerran.




torstai 16. syyskuuta 2010

Draamakuningattaria (ja -kuninkaita)


WoWia pelatessa törmää kaikenlaisiin tyyppeihin. Siis ihan kaikenlaisiin. Ikäjakauma kuitenkin on melkein vauvasta vaariin ja porukkaa on (eurooppalaisilla servereillä) kaikkialta Euroopasta. Suomalainen teinityttö törmää helposti kreikkalaiseen isoisään, eikä arvomaailma aina välttämättä kohtaa pelihahmojen kohdatessa. Yleensä kaikki sujuu hyvin ja mallikkaasti, mutta viime aikoina meillä on killassa ollut melkoisia draamakuningattaria, jotka ovat aivan mitättömän asian takia lähteneet killasta ovet paukkuen, raivoten kuin heikkopäät, vaikka järjellä ajatellen siihen ei ole ollut mitään syytä. Eilen viimeksi Pantha, joka viime viikolla lähti killasta, koska hänen mielestään "homma ei toimi", koska hänen parastaan ajatellen emme ottaneet häntä ICC10:een yhtä pomoa varten (emmekä oikeastaan viitsineet odotella, että hän saisi VoAn tehtyä). Eilen sama henkilö sai totaalisen hepulin, kun Shin kutsui hänen toista hahmoaan nimellä "Pantha" - eli sillä nimellä, jolla me olimme hänet oppineet tuntemaan. Why the fuck you call me my alt in a random pug?! Asiasta seurasi melko kiivas keskustelu slayers-chatissa (missä ihan oikeasti kukaan ei käsittänyt hänen raivostumistaan), ja totta kai hän lähti sieltä täysin purjein "I really don't want to sosialize people like you!"

Muutaman kuukauden aikana olen nähnyt neljä vastaavaa itkupotkuraivaria, joille ei oikeasti ole ollut yhtään mitään syytä (paitsi raivoajan itsensä mielestä, ilmeisesti). Yksi häipyy, koska hänelle huomautettiin, että voice chatissa oleminen on ihan okei, mutta myöskään kiltachattia ei saisi laiminlyödä aivan täysin; toisten tervehtiminen kuuluu kohteliaaseen käytökseen. Hän koki, että häneltä odotettiin liikoja ja lähti. Eh? Liikoja? Onko liikaa nakuttaa ruudulle "hello", kun kirjautuu sisään? Seuraava lähtö tapahtui, kun Obi, joka on innokas musiikki-ihminen, sattui mainitsemaan, että bändi se-ja-se (en muista mikä, en ollut koskaan kuullutkaan moisesta) oli hyvä, jolloin hänelle kommentoitiin, että hänhän tietää, että bändi on natsimielinen, right? Muistaakseni Obi ei tiennyt, eikä edes välittänyt, koska hän välitti vain musiikista, mutta tämähän ei ollutkaan sopivaa. Hän sai kuulla olevansa "moron" ja "naziboy", ja kun Dea puuttui keskusteluun sanomalla, että kiltachatissa EI nimitellä ketään, seuraava asia minkä huomasimme, oli tämän nimittelijän häipyminen koko killasta vähin äänin, sanomatta siitä  kenellekään mitään. Ja sitten Celin tapaus - Dealle tuli yllätysvieraita, joten hän perui osallistumisensa lauantai-illan raidiin, mikä sai Celin aivan suunniltaan. Vieraiden saapuminen oli pelkkä tekosyy luistaa raidista, ja siitä huomasi, ettei Dea ollut tarpeeksi sitoutunut raidaamiseen... ja nyt meidän kaikkien viikonloppu oli Dean takia PILALLA. Eeee...eh? Seuraavana päivänä huomasimme Celin häipyneen ja vieneen kaikki altinsa mukanaan.

Kaikkein hulluinta on, että puhumme aikuisista ihmisistä. Jokainen heistä on ollut yli 30-vuotias (34-36-40-40 jos muistan oikein). Mikä ihme panee aikuisen ihmisen käyttäytymään jossain pelissä kuin 8-vuotias? Minä voin privaelämässäni saada vastaavia draamakuningatar-kohtauksia (joille nauran jälkeenpäin itsekin), mutta että jossain WoWissa... ei, kertakaikkiaan ei. En ota sitä NIIN vakavasti, vaikka toki siellä tapahtuvat jutut vaikuttavat minuun jollain tasolla. Roolipelaaminen saa iloiseksi ja hyvästä raidista tulee hyvä mieli. Kiltalaisten jutut kiltachatissa naurattavat ja Dragon Slayersissa ollessani olen rohkaistunut tuomaan RL-minääni esille jopa niin paljon, että olen laittanut kuvanikin forumeille. Killassa on hyviä tyyppejä, joista ajattelee, että tuota olisi kiva tavata oikeastikin, ja jopa että tuohon voisi vaikka ihastua. Mutta että saisin jonkun itkupotkuraivarin tyyliin "mä en enää leiki teidän kanssa!" vain siksi, että minua kutsuttaisiin "väärällä" nimellä..? Eeeeeiiih. Ei sittenkään, vaikka jonkun kanssa voi tulla kinaa. Kina kinataan tai pikemminkin jätetään sikseen ja muistetaan, että asiat kinaavat, eivät ihmiset. Olen kinannut ja ollut eri mieltä toisinaan, mutta ne asiat unohdetaan, eikä tosiaankaan lähdetä itkien killasta ja jätetä itsestä aivan naurettavaa mielikuvaa ja muistoa.

Celin lähdettyä vitsailimme, että hänellä taisi olla se aika kuukaudesta - - mutta tulimme sitten siihen tulokseen, että hänellä on AINA se aika kuukaudesta, koska hän oikeasti on hyvin usein lähinnä pahalla päällä, ja heittäytyy hyvinkin sarkastiseksi, jos joku mokailee raideissa. Ja koska raidaamme hauskanpidon vuoksi, me todellakin mokaamme silloin tällöin, ihan jokainen, ja osaamme myös nauraa sille - Celiä lukuunottamatta. Samalla Mik ja Shin totesivat, ettei minulla vastaavasti ole koskaan sitä aikaa kuukaudesta, vaan olen aina hyvällä päällä ja toisia kohtaan mukava. Se oli mukava kuulla 27-vuotiaalta italialaiselta ja 19-vuotiaalta tanskalaiselta miehisen sukupuolen edustajalta. Korjasin heidän luulojaan kuitenkin; kyllä vain olen toisinaan huonolla tuulella, mutta silloin olen hiljainen tai en tule peliin ollenkaan. Ei minulla ole mitään tarvetta tulla sinne ilkeilemään.

Ja vielä; nämä meidän draamahenkilömme, paitsi että he ovat aikuisia ihmisiä, he eivät myöskään ole mitään työttömiä, kotona makaavia tyyppejä, vaan tyyliin lakimies tai software designer (mitä se nyt sitten onkaan suomeksi). Onko sitten niin, että kun työ vaatii paljon ja peliin tullaan rentoutumaan, niin siellä löysätään myös niistä käyttäytymissäännöistä, joita muutoin pitää noudattaa? Vai mikä ihme saa 4-kymppisen kiukuttelemaan kuin uhmaikäisen, kun kyse on virtuaalitodellisuudesta ja pikseleistä? Ei aivan täysin minun kallooni mahdu, ei. Ja miksi ihmeessä pitää lähteä ovet paukkuen, eikä seuraavana päivänä todeta, että käyttäydyin tyhmästi, anteeksi vaan kaikki? Eihän sen nyt niin vakavaa pitäisi olla herraisäsentään.

Mitä eiliseen raidiin tulee, pääsin mukaan ICC10:een Arithianina, mikä oli oikein mukavaa. Erga ja Kara eivät tarvitse sieltä mitään, mutta Ari sen sijaan; hänelle kelpaavat gearit, frost-emblemit ja repit! Oli kiva tehdä ensimmäinen siipi ja Plague quarter hahmolla, jolla en ollut niitä tehnyt ja joka tosiaankin jopa rollasi tavaraa sieltä. Tänään illalla Ergan kalenterissa on Naxxramas, mikäli käsitin oikein, yritämme tehdä "Dedicaded few"-anchievementin ja jotain muita.

Mutta reallimaailmaan palatakseni; minulla on pieni flunssa. En muista olleeni flunssassa sen jälkeen, kun sairastin Teneriffalla, ja nytkin on tosiaan kyseessä (ainakin toistaiseksi) ihan pienenpieni flunssa. Toivottavasti se on pian ohi, sillä olen menossa Meltsun kanssa mökille viikonlopuksi. Meltsu sanoi tarvitsevansa vähän irtiottoa arjesta, joten hän kyseli Katjalta vapaita mökkejä, ja näin lomakauden päätyttyä olikin ihan valinnanvaraa. Minä halusin ranta kakkosen, koska se on nimensä mukaisesti rannalla ja ranta on uimakelpoinen. Ajattelin käydä vielä ainakin kerran tänä vuonna järvessä! Päätimme ottaa mahdollisimman rennosti ja siksi myös liinavaatteet tulevat talon puolesta, joten ei tarvitse ottaa omia mukaan. Täytynee ostaa jotain valmista syötävää, jonka laittamisesta selviää lämmittämällä/paistamalla, koska en ajatellut laittaa ruokaakaan. Lojumme takan edessä, juomme viiniä, saunomme ja nukumme. Ja leikimme aikuisten leikkejä, tietenkin. Näille mökkireissuille ei jälkikasvua oteta mukaan.

Jostian kumman syystä Queen on soinut päässäni monta päivää! Tällä kappaleella on minulle erityinen merkitys, joten soitetaan se tänään.




keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Keltaisten lehtien aika


Hah, eiliseen päivitykseeni viitaten, olen to-del-la-kin esimerkillinen äiti. Tänä aamuna, kun Toni meni kahdeksaksi kouluun, en viitsinyt edes sängystä nousta, vaan peiton alta varmistelin, että aamupala on syöty, päälle on laitettu ja että koulumatkalle osataan pukeutua oikein. Vanhana Toni luultavasti tulee kaikille kertomaan, kuinka hänen oli pakko oppia omatoimiseksi, koska äiti ei aamuisin jaksanut siirtää persettään sängystä edes keittiöön laittaakseen hänen kouluun. Toisaalta, hän voi myös kertoa, että äiti oli aina kotona, kun hän lähti kouluun ja tuli koulusta. Koskaan ei tarvinnut tyhjään kotiin tulla eikä sieltä lähteä. Vaikka olen näinä vuosina ollut toisinaan kodin ulkopuolellakin töissä (oman firman puitteissa), niin olen sovittanut työpäiväni Tonin koulupäivien mukaan. Ja muutenkin; silloin kun vielä olin vieraalla töissä ja Toni perhepäivähoidossa, en koskaan tehnyt kahdeksasta neljään töitä. En halunnut kenenkään muun viettävän enemmän aikaa lapseni kanssa kuin itse vietin, koska se oli se tapa kasvaa aikuiseksi, jonka minä olin perintönä saanut, ja jonka halusin välittää eteenpäin. Puhumattakaan siitä, että ei minulla ollut mitään suurempaa halua viettää työpaikallani säännöllisesti kahdeksaa tuntia, kun kerran vähemmälläkin pääsi ja pystyin olemaan enemmän kotona.

Maanalaisen armeijan kakkoskausi tuli eilen postissa ja katsoin jo heti tuoreeltaan levyn yksi. Äiti sattui tulemaan meille juuri silloin, toi minulle kerran sulaneita vattuja (lämmin kiitos, Sylvi-myrsky...) mehustettavaksi ja heittäytyi Meltsun sängylle seurakseni katsomaan. Siinä sitten hekottelimme brittilentäjille, herr Flickille, knockwurstille ja ties mille. Mitä vattuihin tulee, sain puserrettua niistä peräti kolme litraa mehua! Yhdestä maijallisesta omenoita tulee vain puolitoista litraa. Täytän pakastinta mehuilla, koska siellä on kerrankin tilaa niille, edelleenkin kiitos Sylvi-myrskyn, jonka ansiosta minun pakastimeni sisältö meni tunkiolle. Mehujen pakastaminen on niin paljon kätevämpää kuin perinteinen pullottaminen ja kellaroiminen. Meillä on kellarikin, mutta en ole vuosiin edes kurkistanut sinne. Mahtaa kasvaa naavaa koko paikka. Viimeksi kun sinne jotain säilöin, se homekasvuston määrä, minkä mehut ja hillot keräsivät, oli vaikuttava.

Tänään ohjelmassa on mersun nouto korjaamolta Meltsun kanssa. Samalla piipahdan kaupassa ja ostan ihanaa Padasjoen leipää. Oikein monta eri sorttia, ja lisäksi aion ostaa muutaman rahkapiirakan. Uunituoretta leipää sulatejuuston kera, rahkapiirakka ja iso kuppi kaakaota olkoon tänään lounaani. Illalla WoWissa on kalenteriini merkitty raidi, johon on pitkästä aikaa ilmoittautunut enemmän osanottajia kuin mukaan mahtuu. Muutama jää kuitenkin ilmaantumatta paikalle, joten luultavasti Dea ei joudu pohtimaan, kuka jätetään rannalle ruikuttamaan. Vielä ei ole tietoa, mitä on suunnitelmissa; RS, ICC vai mitä, luultavasti kohde päätetään vasta sitten, kun on ensin kasattu ryhmä.

Azerothissa onkin ollut vähän tylsää viime aikoina, nimenomaan Ergana. Ei ole oikein mitään tekemistä, kun suurinpiirtein kaikki on saavutettu ja M.on ollut kipeänä, eikä ole ollut pelissä. Olenkin levuttanut Shadimasta, joka on nyt level 78 (ja puoli). Muutaman päivän kuluttua Shadi on viides lv80-hahmoni. Addikti? Häh, miten niin?

Tähän yksi vuodenaikaan sopiva kappale, jota olen rakastanut pienestä pitäen .




tiistai 14. syyskuuta 2010

Näyttää ihan syyskuulta


Vietän tänäänkin päivää sairastuvalla, sillä annoin Tonille luvan olla vielä koulusta poissa. Hän on kyllä paljon reippaampi ja terveempi kuin eilen, mutta ehkä on parempi olla kotona se yksi kuumeeton päivä ja lähteä huomenna kouluun terveenä.

Eilen, tehtyäni ihan oikean pitkän työpäivän tietokoneen ääressä ja lähdettyäni sen jälkeen happihyppelylle koirien kanssa, aloin miettimään omaa äitiyttäni. Sitä tosiasiaa, että minulla on kohta 12-vuotias poika, ja sitä, että kaikki eivät saa lapsia ja sitäkin, ettei minullakaan ole enempää kuin yksi. Minun lapsilukuni ei ole ollut minun itseni päätettävissä (paitsi se, että minulla on lapsi) ja jos olisin voinut päättää, meillä todennäköisesti olisi useampiakin. Siinä vaiheessa, kun tulin siihen tulokseen, että voisihan sitä lapsia hankkia, suunnitelmissani oli kolme, mutta kun oli vain yksi munajohdin ja sekin tukossa, ja kun sitten Tonin ollessa 5-vuotias kohtunikin poistettiin, lapsiluku jäi tähän. Ei, se ei harmita, enkä ole katkera. Minulla on kumma tapa olla olematta yleensäkään katkera mistään, mitä vaille olen jäänyt. Uskon osaavani elää faktojen kanssa ja niillä eväillä, jotka minulle on annettu. Ei elämä loppujen lopuksi niin ihmeellinen juttu ole, eikä minun yksinoikeuteni.

En ole koskaan pitänyt lapsista, enkä ole osannut olla lasten kanssa luontevasti. Siksi monta vuotta olinkin sillä kannalla, että hankin koiria ja kissoja, mutta en lapsia. Ikä ja lapsirakas mies saivat minut ajattelemaan toisin, ja syy, miksi pyörsin päätökseni olla lisääntymättä on niinkin arkipäiväinen kuin "etten sitten vanhana katuisi". En halunnut lapsia, koska lapset ovat ihania tai koska ne mielestäni kuuluisivat avioliittoon, tai että halusin sukuni jatkuvan. Ajattelin yksinkertaisesti, etten tahtoisi eläkeikäisenä katua sitä, etten edes yrittänyt hankkiutua äidiksi. Se voisi olla asia, joka kaduttaa, kun sen sijaan lasten hankkiminen olisi asia, jota tuskin katuisin. Vai onko kukaan oikeasti katunut sitä, että tuli hankkineeksi lapsia?

Minä ainakaan en ole hetkeäkään katunut Tonin syntymää. Toisaalta, koen oman äitiyteni olleen äärettömän helppoa. Joko se on ollut sitä, tai sitten olen vain laittanut äitiyden ylle jonkun glorian, joka ei siihen kuulu, ja olettanut äitiyden olevan jotain yhtään sen kummempaa kuin omani. Olla äiti, mitä se on? Se on sitä, että minulla on lapsi, jonka olen sattumoisin itse synnyttänytkin. Minulla on pieni ihminen, josta olen vastuussa, ja joka minun pitää ohjata oikealle tielle. Oletin etukäteen, että se vaatisi jotain ponnistuksia, mutta ei se vaadi. Ei minun kohdallani. Vain ihan tavallista arkipäivän elämää, eikä se ole vaatinut minulta mitään ihmetemppuja.

En koe, että äitiys olisi minulta pois mistään muilta elämänalueilta. Äitinä oleminen ei ole estänyt minua opiskelemasta, matkustelemasta ja minulla on jopa seksielämä. Toni oli 3 kk, kun hän ensimmäisen kerran pääsi ravintolaan syömään ja siitä asti hän on kulkenut mukanani/-namme oikeastaan kaikkialle. En ole eristänyt häntä kotiin, enkä ole myöskään opettanut häntä käyttäytymään ihmisten seurassa. Miksi minun pitäisi komentaa häntä istumaan aloillaan ravintolassa, kun hän näkee ihan omilla silmillään, että se on käyttäytymismalli, jota ravintolassa noudatetaan? Vastaavasti en tunne mitään erityistä tarvetta raahata häntä mukanani, vaan osaan viettää myös aikaa yksinäni tai Meltsun kanssa. Aivan samoin kuin Toni on pienestä pitäen otettu mukaan, hänet on myös pienestä pitäen jätetty kotiin mummun kanssa, kun olen halunnut viettää hotelliviikonloppua kahden Meltsun kanssa.

Kutsun itseäni natsiäidiksi, mikä kohdallani tarkoittaa sitä, että olen ennen kaikkea lapseni äiti, enkä kaveri. Minun tehtäväni on komentaa ja sanoa se viimeinen sana (tai pikemminkin se on vanhempien tehtävä, isän yhtälailla), ja minun tehtäväni on uskaltaa sanoa ei. Täytyy uskaltaa olla tylsä, mutta samalla myös reilu. Natsiäitiyteeni kuuluu myös se, että meillä ei kotitöistä makseta, vaan lapsen on osallistuttava kodin töihin osaamisensa ja voimiensa mukaan saamatta siitä rahallista korvausta. Meltsun on muutaman kerran yrittänyt hinnoitella kotitöitä, mutta se on tyssännyt hyvin äkkiä siihen äläkkään, minkä minä olen nostanut; jos kotitöistä maksetaan, sitten niistä maksetaan kaikille. Koti on kaikkien yhteinen ja kaikki toimivat sen eteen. Käytännössä meillä kotityöt tosin lankeavat minulle, ja minä teen ne silloin, kun muilta aktiviteeteilta jää aikaa *köh*. Mutta noin niinkuin periaatteessa. Viikkorahoja meillä ei jaella, mutta jos jotain tarvitsee ostaa tai johonkin rahaa muuten, niin sitä annetaan. Tonin omat rahat (esim. joululahjaksi saadut tai tänä kesänä hänen palkkansa) ovat hänen omiaan ja hän saa päättää niiden käytöstä itse.

Vaikka olenkin äiti, enkä kaveri, ei se tarkoita, ettenkö voisi olla kiva äiti. Leikkikaveriksi minusta ei ole koskaan ollut, mutta olen ollut lukeva äiti ja hassutteleva äiti. Olen enemmän sanallinen äiti kuin leikkivä äiti. Olen myös äiti, joka tulee lapsensa kanssa huvipuiston vekottimiin ja joka pelaa lapsensa kanssa pleikkaa/tietokonepelejä, tai käy elokuvissa.Ehkä joskus tunsin syyllisyyden piston siitä, etten osannut olla ÄITI sellaisena kuin monet muut näyttivät osaavan, mutta kun katson esiteini-ikäistäni, tiedän tehneeni kaiken oikein hänen kohdallaan.

Uskon perimään siinä mielessä, että kun katson lastani, en voi uskoa, että hän olisi kokonaan minun tai isänsä luomus. Hän on rauhallinen, harkitseva, kohtelias, fiksu, toiset huomioonottava - kaikkea sitä, mitä pelkästään meidän kasvatusmetodeillamme tuskin saa aikaiseksi, koska hän on myös nähnyt isänsä tupakoivan, äitinsä kekkuloivan päissään, meidän riitelevän ja minun saavan hermoromahduksen. Ihmettelen kuitenkin, että keneltä ne hyvät perintötekijät sitten ovat lähtöisin..?! Meltsu ja minä olemme kaksi ihmistä mallia "tuli ja leimaus", joten perintötekijöiden perusteella meidän lapsemme pitäisi olla suurinpiirtein kirkuva apina. Mutta sitä Toni ei todellakaan ole. En ole koskaan saanut Tonista muuta kuin positiivista palautetta. Hänen opettajiensa mukaan häntä voi käyttää esimerkkinä kaikilla retkillä siitä, miten toistenkin pitäisi käyttäytyä, koulussa hän tulee toimeen kaikkien kanssa, osaa nauraa itselleen. Muualta, minulle vierailta ihmisiltä olen saanut palautetta, ettei Tonin kaltaista lasta voi ollakaan; joka istuu ravintolassa paikoillaan, käyttäytyy kuin herrasmies ja jonka kanssa on ilo keskustella, koska hänellä on mielipiteitä.

Kuitenkaan Toni ei ole mikään pikkuaikuinen, joka ei osaisi tai ei saisi olla lapsi. Monet hänen ikäisensä viettävät jo iltojaan kaduilla ja kokeilevat päihteitä, tai käyttäytyvät muuten kuin muutamaa vuotta vanhemmat pojat. Minä en sitä halua. Minä haluan, että Toni leikkii yhä pirates-figuureillaan, tai käy mielikuvitustaisteluja mielipaikassaan "kivillä". Kyllä, hän käyttää clearasilia ja deodoranttia, mutta fyysisiä muutoksia minä en voi pysäyttää. Enkä toki psyykkisiäkään, enkä haluakaan, mutta haluan hänen kehittyvän lapsesta nuoreksi rauhallisesti, omaan tahtiinsa. Minulla ei ole mikään kiire kohdata sitä päivää, jolloin hän olisi liian aikuinen antamaan minulle hyvänyönsuukkoa.

Vaan nyt, iih ja aah, suuntaan matkani kohti Azerothia. Sain eilen niin yliannostuksen ruutuun tuijottamista, että kun lopulta iltakymmeneltä olin saanut duunit tehtyä, menin sänkyyn kirjan kanssa sen sijaan, että olisin jaksanut mennä Azerothiin! Eikä siinä kaikki; parin ensimmäisen sivun jälkeen unijukka tuli ja otti minut. Rasti seinään.

Päivän videoksi laitan tämän, koska satuin näkemään Mary Byrnen tulkinnan tästä Britannian X-Factorissa. Suosittelen lämpimästi, löytyy Juutuupista sekin. Mutta nyt siis Tom Jones.




maanantai 13. syyskuuta 2010

Sairastuvalla


Annoin Tonille luvan jäädä koulusta pois, koska hän vaikutti kovin vaisulta, juoksi vähän väliä vessassa ja sanoi olon olevan muutenkin huononpuoleinen. Parempi pysyä kotona, jos vaihtoehto olisi se, että poika joutuisi viettämään koulupäivän vessassa - semminkin kun en voisi hakea häntä kesken päivän kotiinkaan, koska auto on Meltsulla. Mistä tulikin mieleeni, että ei välttämättä olisi huono ajatus opetella ajamaan moottoripyörää nyt, kun meillä on vain yksi henkilöauto. Ei koskaan tiedä, milloin tulee pakko päästä täältä johonkin, eikä autoa ole käytettävissä. No, yleensähän äidin auto on pihassa, mutta esim. juuri tänään ei. Olisi hyvä osata ajaa noita muitakin pihassa nököttäviä kulkuvälineitä.

Sinänsä iso harmi Tonille, ettei hän päässyt tänään kouluun; tänään olisi ollut mitalikahvit näille perjantain koulujen välisten urheilukisojen mitalisteille, ja Toni iloitsi siitä etukäteen kovasti. Jo siitä aamulla huomasin, ettei poika ollut tosiaankaan kunnossa; hän ei jaksanut innostua mitalikahviasiasta yhtään, vaikka perjantaina kulki iltaan asti mitali kaulassa. Nyt poika onkin kaivautunut minun sängyssäni peittojen alle ja katsoo Pirates of the Caribbeania. Lupasin laittaa hänelle omenamehua eli kohta pitänee kipaista pihalta hakemassa omenoita ja laittaa maija porisemaan.

Eilinen omenapiirakka onnistui todella hyvin! En ollut kokeillut ohjetta aiemmin, mutta nyt se menee heti suosikkiohjeisiini. Helppo ja maukas.Ihan minun näköiseni eli varsin ruskistunut... Luin joskus jostain, että se, tekeekö kuinka ruskeata pullaa, on ihan ihmistyypistä riippuvainen, ja uskon siihen ihan kybällä. Minun leivonnaiseni ja ruuat muutenkin ovat aina mallia melkein-palanut, aivan sama mitä teen ja kuinka tarkkana yritän olla sen kanssa, että pullista tulisi hennon, sivistyneen vaaleanruskeita. Ei tule. Jos tulee, niin sitten ne ovat raakoja. Kuumaa omenapiirakkaa ja vaahdotettua vanilla cremeä - oo nam. Oikealla viiden euron rapusatsi keitettynä, oo nam uudelleen sille!

Tänään, koska on maanantai, ohjelmassa olisi laskujen tekeminen, ja olisi enemmän kuin asiallista tsekata oma laskunippu, että mitkä karhukirjeet olisivat etusijalla päästä maksettaviksi... eww. Oi näitä maanantaita, joks kohta pääsis eläkkeelle?

Miltähän tämä päivä tuntuu? Mikä video sopisi tähän nimenomaiseen päivään? Aivan, tänään tuntuu Jacques Breliltä.




sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Lotro


Aloitin aamuni ihmettelemällä koneeni asetuksia, tutkimalla msconfigia ja palomuuria. Toni valitti lagista WoWia pelatessaan, ja arvelin, että joku nyt söi kaistaa, vaikka minkään ei olisi pitänyt olla päällä. Latasin nimittäin eilen koneelle The Lord of the Rings Online-pelin, ja lataaminen toki vei kaistaa niin paljon, että muu toiminta lagasi. En ole aivan varma, selvitinkö ongelman ja oliko sitä yleensäkään olemassa ts. onko nettiyhteys tänään ihan minusta riippumattomista syistä mallia töks-töks. Kohtahan sen näkee.

Joskus keväällä meillä oli 10-päivän (vai 14?) kokeiluversio Lotrosta, mutta kokeilun jälkeen mielessäni ei hetkeäkään käynyt, että maksaisin ko. pelistä jotain. Pikkuhiljaa pelin osat lakkasivat toimimasta ja totesin, etten halua peliä, joka ei toimi varmasti edes koeaikana. Systeemin täytyy olla sen verran idioottivarma, ettei pelaajan tarvitse lähteä muuttelemaan tietokoneensa perusasetuksia voidakseen pelata. Perusasetuksilla tarkoitan ihan niitä normaaleita oletusasetuksia, joita XP:ssä on. En todellakaan ole tuunannut konettani mitenkään, jos ei oteta huomioon, että tähän heti oston jälkeen on vaihdettu Windows XP Prof Windows Visvan Vistan tilalle. No, nyt sähköpostiini oli tullut Lotro-postia ja tieto siitä, että nyt se on ILMAINEN pelata. Niinpä poistin vanhan ja latasin sen uudelleen. Ilmainen kuitenkin on ilmainen, ja olisi mukava olla jotain tekemistä niiksi päiviksi, kun WoWissa on huoltokatko. Jos Lotrossa on ongelmia edelleen, niin sen poistaminen ei harmita, koska en siitä mitään ole maksanutkaan.

Tänään ohjelmassa; pyykkäystä, tiskaamista ja omenapiirakan tekeminen. Vieraiden kestitsemistä? En taas oikein saanut Meltsun puheista tolkkua, onko meille tulossa vieraita vai ei.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Laiska or not?


Eilen lupauduin tekemään hyvän ystäväni yritykselle (kirjapaino) kotisivut. En tiedä, miten siinä niin pääsi käymäänkin, koska olen torjunut kaikki vastaavat pyynnöt siihen asti, mutta A:n kohdalla olisin ollut valmis tekemään sivut vaikka ilmaiseksi. Ihan hyvä, etten kuitenkaan sitä möläyttänyt suustani, kun Meltsu kuin ohimennen kysäisi, osaisinko tehdä kotisivut ja mitä veloittaisin niistä. Harkinnan jälkeen määrittelin hinnakseni satasen sisältäen ylläpidon ja olettaen, että kotisivutila on valmiina, eikä minun sitä pidä ryhtyä hankkimaan. Hetken päästä juttelinkin jo A:n kanssa, ja sovimme, että saan materiaalin ensi viikolla.

Olen aika innoissani! Jo ihan siksi, että voin auttaa ihmistä, joka niin paljon on auttanut minua/meitä, ja koska hänellä on ollut kotisivujen kanssa jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä. Ensin hänen tyttärensä ei osannutkaan tehdä niitä, sitten ammattilainen, jolta hän kysyi, olisi maksanut 1000 euroa ja nyt viimeisin tyyppi on tehnyt sivuja kai melkein vuoden saamatta mitään valmiiksi..! Minulla on vakaa aikomus tehdä hyvää jälkeä nopeasti, ja ehkäpä... jos tässä onnistun, niin miksenpä voisi kokeilla muutaman lisäeuron tienaamista kotisivujen tekemisellä? Ihan laillisesti ja veroni maksaen, äkkiäkös sen oman yritykseni toimenkuvaan lisään.

Juuh, suunnitella osaan, katsotaan miten on toteutuksen laita.

Tänään suunnitelmiini kuuluu... ei mitään. Nada. Meltsulla oli eilen kireä pipo, joten pidän tänään mykkäkoulua ja puuhailen täysin omiani. Olen ihan hirmuisen ikävä vaimo, kun en enää provosoidu tappelemaan kuten nuorempana, vaan poistun paikalta tai ignooraan aviomieheni kiukuttelun leikkimällä, ettei hän ole ollenkaan paikalla. Se ärsyttää Meltsua vielä enemmän, hän on sen itse sanonutkin, mutta en silti aio toimia mitenkään toisin tilanteessa, jossa mies purkaa minuun omaa väsymystään tai turhautumistaan. 18 vuodessa olen oppinut, että kun herralla on paha päivä, se olen minä, joka saa paskaa niskaan. En minä sitä nyt niin kovin vaarallisena asiana pidä. Kyllä se siitä taas asettuu, ja tuo ruusupuskan. Vaikka tietenkin se ärsyttää, kun toinen kiukkuaa vieressä ja yrittää loukata tahallaan. Silloin paras tapa on laittaa kuvainnollisesti sormet korviin ja lallattaa, etten kuule sitä.

Mutta ah, tänään syömme rapuja! Tai ehkä pikemminkin huomenna, koska saamme ravut vasta tänään, en tiedä mihin aikaan. Niiden pitää ehtiä jäähtyä ja maustua kunnolla, ja minä käytän siihen mieluiten yhden yön. Onneksi minulla on oikein kunnon kruunutilliäkin. (Tai kurnutilliä, kuten sitä itse kutsun.)

Jokahan ensi vuonna järjestäisin oikein kunnon rapujuhlat?

Jotain iloista tähän saumaan. Yksi suosikkibiiseistäni, joka saa minut aina nauramaan (ihan aikuisten-oikeasti):




perjantai 10. syyskuuta 2010

Joulupaniikki


Yksi unista, jota näen toistuvasti (joskaan en kovin usein) on sellainen, missä havahdun huomaamaan, että on jouluaatto ja kaikki jouluvalmistelut on vielä tekemättä. En tiedä, mistä tämä uni oikein kumpuaa, koska minulla ei koskaan ole ollut tuollaista tilannetta, enkä muutenkaan hössötä joulun kanssa tippaakaan. Enkä oikein käsitä edes sitä, miten toiset ihmiset saavat jouluvalmisteluihin kulumaan päivä- tai jopa viikkokausia, koska minulla valmisteluihin menee yleensä pari päivää. Siivous yksi päivä ja juoluruokien valmistelu aatonaattona, siihen menee ehkä puolipäivää, ja sitten aattona menee muutama tunti siihen, että teen salaatit ja paistan laatikot. Joulukiireet? Häh. Olen perinyt äitini luonteen, mitä jouluun tulee; niin kauan kuin muistan, äidilläni on ollut tapana huokailla teatraalisesti "kamalia nämä joulukiireet" samalla, kun hän lojuu sängyssään, lukee kirjaa ja pistelee toisella kädellä tryffeleitä suuhunsa. Minun jouluuni kuuluu paitsi kodin laittaminen joulukuntoon niin myös kahdeksan hengen ruokkiminen aattona ja viiden joulupäivänä, joten kyse ei ole siitä, että menisin kauppaan ja ostaisin valmiit ruuat kolmelle hengelle, vaan todellakin laitan ruokaa, ja ateriat sisältävät paitsi perinteiset laatikot yms. niin erilaisia salaatteja, leikkelelautasia jne. Jopa siinä määrin, että Niina taisi viimeksi sanoa, ettei minun ihan oikeasti tarvitsisi niin montaa sorttia laittaa... Mutta kun minä haluan!

Suurin osa jouluaatostanikin menee ihan huiliessa, joten en tajua, miksi uneksin, että on jouluaatto ja meillä ei näytä joululta? Alitajuntani viestittää, että minulla on jotain tekemättä? Minun luonteellani tekemättömiä asioita on enemmän kuin tehtyjä, joten jos tästä on kyse, niin ole hiljaa, alitajunta. En tee.

Tänään olen ollut jo ahkera; vein Tonin + muutaman luokkakaverinsa urheilukisoihin. Kivaa asua täällä korvessa, kun kunta ei kustanna koululaisille edes matkoja urheilukisoihin, joihin osallistuminen kuitenkin on käsittääkseni pakollista. Me vanhemmat toimimme takseina, korvauksetta luonnollisestikin. Kyyditsemme jälkikasvumme milloin minnekin, ja palkintona elämme jatkuvasti sen uhkan alla, että koulu suljetaan, koska kunta syytää rahojaan kaikkeen turhanpäiväiseen hilipalipippaan, kuten kunnanjohtajan 15 000 euron puhelinlaskuun. En osaa edes laskea, kuinka monta matkaa lapsukaisemme olisivat tuolla rahalla saaneet talvisin jäähalliin tai uimahalliin.

No, olen kiltti ja kärsin rangaistukseni siitä, että haluan asua nimenomaan maalla, enkä kaupungissa, enkä edes kuntakeskuksessa. Pelkkää kuluahan me maalaiset kunnalle tuotammekin, verorahammekin varmasti haisevat lehmänpaskalle ja ovat kaikintavoin huonompia kuin "cityihmisten", joten emme tietenkään ansaitse verovaroin tuotettuja palveluitakaan.

Olen äärettömän huono osallistumaan mihinkään yhteisiin juttuihin, mutta kyyditykset ovat minun heiniäni. Minua on ihan turha kysellä myyjäisiin pöydän taakse tai vanhempainyhdistykseen, tai yleensäkään yhtään mihinkään, mutta kun kysytään vapaaehtoisia kuskeja, minä olen aina rivissä mukana. Jo ihan siksikin, että minun kohdallani se on mahdollista, koska en käy missään säännöllisissä töissä ja pystyn rukkaamaan päiväohjelmaani (ai mitä?) sen mukaan, että voin heittää lapsukaiset milloin minnekin. Mutta jotain muuta osallistumista... eih. Joskus todellakin yritin... muistan hyvin yhdetkin possujuhlat, joihin Meltsun ruinaamana suostuin tulemaan, mutta joista minun oli pakko lähteä kesken pois, koska ahdistuin niin valtavasti. Minä nyt en vaan ole sillä tavoin sosiaalinen ihminen! Nykyään en edes yritä enää. Loistan poissaolollani, ja Meltsu valittaa, kun minä en ole kuten muut ja kun ne muut aina kyselevät, missä minä olen. Tosin uskon, että Meltsu panee ihan omiaan. En usko, että monikaan kiinnittää mitään huomiota siihen, olenko minä paikalla vai en, ja vaikka kiinnittäisikin, niin mitä sitten?

Taakse jäivät myös ne ajat, jolloin välitin siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat. Oikeasti. Joskus aiemmin sanoin samaa; että minä en välitä, mutta sitten havahduin huomaamaan, että välitinpäs. Minulle oli merkitystä sillä, mitä minusta ajateltiin tai sanottiin, ja silläkin, että minusta yleensä ajateltiin jotain. Halusin olla minä ja outsider, mutta halusin, että se huomattiin. Toki minä edelleenkin herätän toisinaan huomiota ja haluankin herättää, ja joskus siltä ei vain voi välttyä (en aina tule ajatelleeksi herättäväni huomiota), mutta motiivini siihen ovat toiset kuin joskus vuosia sitten. Ainakaan en kuvittele olevani muita parempi, erikoisempi, yksilöllisempi. Minä olen vain minä, take it or leave it.

Seuraava video siksi, että minäkin haluan 8-kymppisenä sanoa eläneeni hyvän elämän ja tehdä jotain sillä asenteella, että nyt sen viimeinkin teen. (Tälle videolle ei ollut upotuskoodia, joten linkitän sen).

Janey Cutler - Britain's Got Talent 2010

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Nukkumatti iskee jälleen


Jösses, nukuin puoli yhteentoista - ja menin nukkumaan sentään puoliltaöin! Olisikohan ollut vähän univelkaa? Heräsin kyllä seitsemältä varmistamaan, että Toni lähtee kouluun säällisesti vaatetettuna ja ruokittuna, ja Meltsukin herätti minut johonkin aikaan (hivelemällä paljaita pakaroitani) sanoakseen heiheit ennen kuin hän lähti töihin. Mutta olen nukkunut senkin jälkeen varmaan pari tuntia. Oo ja nam. En voi muuta kuin rakastaa aidattua takapihaamme, joka mahdollistaa sen, että minun ei enää tarvitse herätä vain siksi, että pitäisi viedä koirat pissalle. Tänäänkin Meltsu oli lähtiessään jättänyt koirat ulos, joten edes niiden riehaantuminen pomppimaan päälläni ei häirinnyt untani. Oli vain minä ja kissa. Jännä juttu, miten Hipponen väkertää itsensä aina ihan kylkeeni kiinni. Hyvin usein se nukkuu jalkojeni välissä. Ei mikään voi olla suloisempaa kuin kissa petikaverina. Hyvin usein minulla tosin on petikaverina sekä kissa että koira. Onneksi sänkyni on 160 cm leveä, joten ei tule vielä kahden elukan kanssa ahdasta. Noutaja vie kuitenkin vähemmän tilaa kuin aikuinen mies mallia körssi.

Olen tilaillut pitkästä, pitkästä aikaa taas elokuvia/sarjoja. Muutama viikko sitten tilasin vanhat Star Wars-leffat, siis ne kolme, joissa on Harrison Ford. Toni innostui katsomaan vanhaa Taisteluplaneetta Galacticaa (meillä on se DVD:llä, ei suomenkielistä tekstitystä, joten se on Tonille erinomaista harjoitusta englannissa, tosin pojallahan on enkku ollut alusta asti 10 - kiitos lepsun äidin, joka on antanut pelata videopelejä, uskon) ja siitä innostuneena Meltsu ja minä päätimme ostaa ne "oikeat" Star Warsitkin. Olen nähnyt uudemmista ykkösen, ja se oli mielestäni tylsä, kakkosta katsoin puoliväliin ja se oli niin tylsä, että Meltsu nukahti kesken kaiken, enkä minäkään halunnut tietää, mitä siinä loppupuolella tapahtuu. Kolmosta en ole vaivautunut katsomaan lainkaan. Mutta nämä vanhat..!

Star Warsin kanssa on samoin kuin monen muunkin vähän vanhemman leffan, kuten esim. Indiana Jonesin. Tutustuin niihin vasta myöhemmin, Star Warsiinkin vasta Meltsun kautta. Indiana Jonesista meillä onkin kaikki leffat. Taidan olla Harrison Ford-fani?

No, kumminkin, tilasin eilen kauden kaksi Maanalaista armeijaa. Siis ei se "oikea" Maanalainen, vaan iki-ihana Maanalainen armeija iskee jälleen. Viime päivinä matonkuteiden kanssa puuhatessani olen katsonut läpi kauden 5, ja tullut siihen tulokseen, että minun on saatava ko. komedia ihan kokonaisuudessaan. Minulla on myös kausi yksi, joten aika monta puuttuu vielä. Dcon.comilla oli myynnissä vain kausi kaksi, kolmosen ja nelosen olisi voinut varata, mutta en tehnyt sitä ainakaan vielä. Käyn ehkä katsomassa silloin tällöin, josko niitä olisi saatavilla.

Maanalainen armeija iskee jälleen on mielestäni kaikkien aikojen paras komediasarja! Yhä edelleen se saa minut kikattamaan hysteerisesti, ilonkyyneleet silmissä. Numero kakkonen on ehdottomasti mainio Pokka pitää. Se meillä onkin kokonaisuudessaan, tosin se taitaa olla äidillä lainassa, koska en viimeksi etsiessäni löytänyt sitä DVD-hyllystä.

Katson hyvin vähän varsinaisesti TV-ohjelmia, ja aika vähän koko laitosta muutenkaan (tietokoneen ruutua tuijotan senkin edestä), mutta kun katson, mieluiten tyrkkään vempaimeen DVD-levyn ja katson ohjelman omaan tahtiini ja ennen kaikkea ilman mainoskatkoja. Väitän, että mitä enemmän kanavia TV tarjoaa, sen vähemmän siellä on katsottavaa. Tuntuu kuin määrä korvaisi laadun, ja lisäksi paljoudesta on paha valita mitään helmiä.

Vaan nyt kello on jo puoli yksi ja WoWissa maintenancen pitäisi olla päättynyt. Eikun pelaamaan. Muita suunnitelmia minulla ei täksi päiväksi olekaan. En tee mitään! En mene edes kauppaan, koska Meltsulla on auto. (Ah, Erga ei tavannut eilen K:ta lainkaan. M on iltavuorossa, joten hän on luultavasti aika väsynyt iltaisin, eikä välttämättä tule peliin iltaisin.)




tiistai 7. syyskuuta 2010

Jälleennäkeminen


Mitä ihanin ilta eilen Azerothissa. K.palasi takaisin Silvermooniin Shattrathista ja Erga vietti hänen kanssaan illan rannalla istuen ja jutellen. Kuu nousi meren ylle, ilta oli lämmin. Illasta jäi niin hyvä maku, että maistan sen vatsanpohjassani yhä, täällä "oikeassa" maailmassa. Toivon, että tänä iltana Erga saa velvollisuuksistaan vapaata ja voi lähteä K:n kanssa piknikille, kuten heillä oli ajatuksena. Saa nähdä mitä siitä seuraa... .

Tänään saan viimeinkin sen tietokonepöydän Tonin koneelle. Se on parhaillaan matkalla kotia kohti Meltsun mukana, ja ajattelin kasata sen asap. Mukavinta olisi, jos ehtisin tehdä sen ennen kuin Toni tulee koulusta, mutta taitaa jäädä haaveeksi. No, pääasia, että saan sen kasaan ja paikoilleen ja voin viedä mökin keittiönpöydän sinne, minne se kuuluu! Muutenkin voisin aktivoitua tänään hieman, on niin kaunis ilma. Päiväohjelmassani on ainakin kesäkukkien viskaaminen tunkioon, samoin kuin vanhojen pelakuitteni. Ne ovat jaksaneet matkassani monta vuotta, mutta ensi kesäksi taidan ostaa uudet.

Päivän videoksi tahtoisin jotain tosi lällyä, koska minulla on edelleen tämä tunne vatsanpohjassani. Katson, mitä löydän. ... No, jos laitan tämän, vaikka tämä onkin HIUKAN liian surullinen. Erga ja K. ovat onnellisesti yhdessä. Pidän kuitenkin tästä videosta paljon.




maanantai 6. syyskuuta 2010

On se rankkaa


Olen tehnyt töitä ainakin kaksi tuntia, ja se uuvutti minut ihan täysin. Oijoi. Vai olisikohan sittenkin ulkoilman puute..? Ajattelin lähteä ulos ja jättää laskujen kuorettamisen myöhemmäksi, mutta ihan varmasti EN mene metsään. *väristys*. Otan Mindin naruun ja kävelen rantatielle ja takaisin.

Äää...äh. Maanantaissa on joku kumma vika, ne vetävät minut ihan lötköksi.




Joka uniaan uskoo...


Ei, minä en todellakaan usko uniani. En näe enneunia, en parantavia unia, enkä kyllä painajaisiakaan. Vain ... täysin sekopäisiä pläjäyksiä, joiden parissa viihdyn erinomaisesti ne muutamat tunnit, jotka vietän nukkumalla. Toissayönä olin vaihteeksi Azerothin maailmassa; Ergie oli saanut rakastettunsa kanssa lapsen. Pienen vauvan! K. kanniskeli sitä koko ajan mukanaan ja minä olin mustasukkainen, enkä halunnut pidellä vauvaa - enkä olisi edes osannut, vaikka olisin halunnutkin. Olin mustasukkainen siitä huomiosta, jonka K. soi vauvalle, eikä minulle, en siitä, mistä koko vauva oli peräisin. Ei minulla ole aavistustakaan, mistä vauva oli tullut. Ehkä se oli vain löytynyt jostain, sillä jos K. olisi käynyt tekaisemassa sen luonnonmenetelmin jonkun hehkeän belf-neitosen kanssa, on varma, että mustasukkaisuuteni olisi ollut valtava. Pidin unesta kovasti, plus että saan siitä mukavaa maustetta RP-hetkiimme Azerothissa.

Odottelen kellon naksahtamista yhdeksään, että voin alkaa pommittamaan Livenationia Roger Watersin lippujen merkeissä. Konsertti on 27.4.2011 Hartwall Areenalla, ja kaksi lippua sinne olisi hakusessa.

Huomaan, että olen alkanut kiinnostua konserteista. Tänä vuonna olen käynyt katsomassa Rammsteinia ja Leonard Cohenia (plus oopperasävelmiä, mutta se oli erityylinen juttu, ei niinkään täysiverinen konsertti mielestäni), ja tämä Watersin The Wall Live kiinnostaa myös kovasti. Siihen, että minut saa katsomaan muutaKIN kuin Rammsteinia, tarvitaan vain oikeanlainen houkutin. Huokuttimen nimi voisi olla vaikka... jotain muuta. Jotain muuta kuin sitä tavanomaista. Rammsteinissa sitä on, Leonard Cohen on täysin omansa ja voiko The Wallista sanoa sen olevan tavanomaista jytkettä; no ei tosiaankaan.

* * *

Kas noin, sehän kävi kivuttomasti.

Vuosien saatossa The Wall on merkinnyt minulle paljon, ja erityisesti kuusi vuotta sitten, jolloin sillä oli merkittävä osa siinä, että pääsin ylös masennuksestani.




lauantai 4. syyskuuta 2010

Markkinahumua


Nykyään, kun käymme koko perheen voimin (tai edes minä ja Meltsu yhdessä) jossain, niin mäemmä se olen minä, joka istuu ratin takana. Minusta se on ihan oikea marssijärjestys! Paitsi että a) Meltsu, joka ajaa työkseen ja päivittäin, saa huilia ajamisesta (ja ottaa pari olutta) niin myös b) minä saan määrätä tahdin siitä, mihin ajetaan, miten ajetaan ja ennen kaikkea; milloin lähdetään kotiin. Meltsulla on vähemmän ihana tapa antaa odottaa itseään ja jos hän on kuskina, niin siinähän sitten odottaa koko autolastillinen. Mutta e-hei, minäpä en odota = Meltsulla ei ole varaa vitkastella. Hän tietää, että minä aikuisten-oikeasti saatan nostaa kytkintä välittämättä siitä, onko hän kyydissä vai ei. Kysykääpä vain, oliko kivaa jäädä uimarantaan pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneena?

Tänään kävimme Hartolan markkinoilla, muut ensimmäistä kertaa ja minä tavallaan verestämässä vanhoja muistoja. Kuvittelenkohan vain, vai onko todellakin niin, että viime vuosina erilaisten markkinoiden anti ja tarjonta on muuttunut krääsä-painotteisesta käytännöllisemmäksi? Vai miksi minulla on mielikuva, että joskus markkoinoilla ei ollut oikeastaan mitään ostettavaa, koska kaikki oli made in hong kong? Nykyään jopa tällaisilla "tavallisilla", teemattomilla, markkinoilla on tavaraa, jota oikeasti voi ostaa ja jolle on käyttöä. Jo tavaroiden silmäily saa hyvälle tuulelle, ja rahaa kannattaa ottaa mukaan riittävästi, koska ei koskaan tiedä, mitä löytää.

Löytää on ehdottomasti oikea sana, sillä löysin jotain niin ihanaa, ettei sitä mitenkään voinut jättää ostamatta.
Punaruusuinen kuppi+tassi samaa ihanaa vanhaa arabiaa, jota kerään siniruusuisena! Niin suloinen. Myyjällä oli myös kaksi siniruusuista settiä (siis kuppi+tassi), mutta en raaskinut ostaa kuin tämän punaisen. Lisäksi sininen olisi ollut aika paljon kalliimpi, 28 €, siinä missä tämä punainen lähti matkaani 15 €:lla. En muista, olinko tietoinen, että tätä (muistaakseni mallin nimi on... OB42 tms.) on tehty myös punaisena, mutta nyt ainakin tiedän. Sinisiin kuppeihin minulla on myös asetit, 2 kpl ja lisäksi minulla on yksi sininen kuppi ilman kultauksia (ja siihen tassi).

Syy, miksi rrrrakastan tätä astiastoa on se, että mummulla oli näitä kuppeja vaikka kuinka paljon ja niistä sitten juotiin erityisinä juhlapäivinä. Mummun kuoleman jälkeen Outi vei astiat muutamaa lukuunottamatta, joten toki ovat yhä tallessa. Toinen muistorikas ja -rakas astiasto on vanha, tuttu, fasaani. Siitäkin minulla on joitakin lautasia, mutta Outilla suurin osa. Muistaakseni Outilla on jopa liemikulho ko. sarjaa.

Totta kai ostettiin muikkukukkoa ja viipurinrinkeliä, sekä ruislastuja, joita maistoin nyt ensimmäistä kertaa ja joihin ihastuin totaalisesti. Niin totaalisesti, että ostin niitä peräti viisi pussia (kympillä). Suosittelen! Erinomainen vaihtoehto sipseille; ei lisäaineita ja taatusti terveellisempää. Mitä viipurinrinkeliin tulee,  niin tänään illemmalla aion naatiskella sitä kuuman kaakaon kera ja totta kai minun ovat luton luut. Ne ovat ne rinkelin keskellä olevat ... jutskat. Kun olin pieni, halusin rinkelistä aina ne, ja sitten pistin pullan suuhuni ja ryömin keskikammarin pöydän alle pulla suussani, murisin ja kuvittelin olevani Pluto-koira ja rinkeli oli luuni. Siksi niitä kutsutaan yhä luton luiksi.

Videona liitän tähän musiikkipläjäyksen, joka voitti WoW-aiheisen "RIse to Power"-kilpailun. Aivan loistava video! Niin musiikiltaan kuin sisällöltään. Tuskin maltan odottaa, että pääsen Catalysmissä kokeilemaan Deadmines heroiccia!




perjantai 3. syyskuuta 2010

Ihana, rakas Vattenfall

Kirjoitin juuri kahvikupillisen verran tekstiä ts. sen verran mitä minulta menee aamun ensimmäisen kupillisen nauttimiseen kirjoittamisen ohessa, mutta sinne hävisivät bittitaivaaseen ne sanat samassa hetkessä, kun Vattenfall katkaisi meiltä jälleen kerran sähköt. Kyllä, minä tiedän, että se on tuo syysmyrsky, joka luultavasti on kaatanut taas puita langoille, mutta siitä huolimatta väitän, että Vattenfall on vastuussa näistä toistuvista sähkökatkoista. Tiedän kuulostavani ikälopulta, kun sanon, että ei ennen vaan…! Mutta se on totta; vasta kun Vattenfallista tuli sähköntoimittajamme, sähkökatkoista on tullut arkipäiväämme. Iso yhtiö säästää sillä, että sähkölinjojen läheisyydestä ei raivata puita pois, ja kun sitten luonnonlakien mukaisesti puut painavat sähkölinjoja ja jonkun pitäisi tulla tekemään asialle jotain, Vattenfallilla ei myöskään ole miehiä riittävästi sitä tekemään. Siinä sitten odotellaan päiväkausia, että josko sitä sähköä…

Ehdin jo iloita sateesta ja tuulesta, ja siitä, että saan hyvän syyn pysytellä sisällä pelaten WoWia, keitellen omenamehua ja katsellen töllöä samalla, kun leikkaan matonkuteita. Tällä hetkellä noista aktiviteeteista vain matonkuteiden leikkaaminen on mahdollista, ja sekin minun pitäisi tehdä hämärässä. Tietokone ja tv nököttävät pimeinä, hella ei toimi, eikä edes vettä tule, että voisin pestä omenat. Läppärin akussa on virtaa 50%, joten toivottavasti ehdin nakuttaa ajatukseni ennen kuin tämäkin pimenee.
Haista pitkä paska, Vattenfall.
Piti kirjoittamani roolipelaamisesta ja ERP:stä eli eroottisesta roolipelaamisesta. Erga on ainoa RP-hahmoni ja kaikesta raidaamisesta ja Kingslayer-tittelistä huolimatta nimenomaan RP-hahmo. En todellakaan pelaa RP-serverillä sattumalta. Minun tapani pelata on spontaani RP; olen koko ajan in character ja elän Azerothissa Ergana. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin roolissa koko ajan täysillä, esim. että kommunikoisin NPC-hahmojenkin kanssa in character, kuten innokkaimmat, vaan sitä, että esim. en lipsu hahmostani general chatissa ja jos minua lähestytään in character, vastaan siihen samalla mitalla. Spontaani RP minun kohdallani tarkoittaa myös sitä, että en halua pelata minkään valmiin ”käsikirjoituksen” mukaan, vaan kaikki tapahtuu samalla tavoin odottamatta, spontaanisti, kuten ”oikeassa elämässäkin”. Jos tapaan jonkun tuttavan kauppamatkalla, enhän voi tietää etukäteen, mitä hän tekee tai sanoo seuraavaksi, yhtä vähän tiedän sen Azerothissa. Etukäteen mietitty RP ja etukäteen jaetut roolit eivät sovi minulle lainkaan.
Minun tapani roolipelata taitaa tarkoittaa sitä, että minun täytyy tuntea oma hahmoni hyvin, tietää hänen historiansa, luonteensa jne. Mutta näin onkin; eläydyn Ergan rooliin tavalla, joka on enemmän kuin vain eläytymistä. Kun loggaan WoWiin Ergaksi, olen Erga. Ei minun tarvitse miettiä, miten hän nyt käyttäytyisi tai sanoisi, miten reagoisi – ihan yhtä vähän kuin teen sitä ihan minuna itsenäni.
Tiedän, että WoWissa on valtavan paljon myös toisenlaista roolipelaamista, ja sitäkin, joka mielestäni on huonoa sellaista. Mutta vain minun mielestäni; jokaisella toki saa olla oma tapansa pelata ja oikeus etsiä itselleen sellaista peliseuraa, joka on samanhenkistä. Toivottavasti jokainen kunnioittaisi muita, eikä yrittäisi pakottaa ketään roolipeliin, joka ei miellytä. Itse kavahdan suuresti Silvermoonin lohikäärmeitä, vampyyreita. lesboja… Kliseistä, mutta kaikkea tuota Silvermoonista todellakin löytyy! Kuten sanottua, jokainen luokoon oman tarinansa, mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi kukaan haluaa asustaa Azerothin maailmassa ja sitten kuitenkin leikkiä jotain ihan muuta. Jos haluaa olla lesbovampyyri, miksi valita juuri WoW? Ihan varmasti on olemassa joku vampyyripelikin, johon ko. rooli sopisi paremmin. WoWin loreen vampyyrilesbot eivät kuulu. Tai raskaana oleva death knight. Miten se olisi edes mahdollista? Yhtä mahdollista kuin raskaana oleva verihaltijamies, joita niitäkin on nähty. Tai kääpiöpaladiini, joka ilmoittaa kukistaneensa Arthaksen ihan yksin.
Mielestäni huikean tarinan keksiminen ei kuvasta mielikuvitusta vaan sen puutetta. Kun ei ole kykyä luoda siitä omasta omasta hahmosta persoonaa ihan niillä eväillä, joita meille WoWin taholta on annettu, aletaan keksiä aivan utopistisia juttuja sen sijaan, että tehtäisiin omasta hahmosta elävä sellaisena kuin se on. WoWin lore antaa siihen kuitenkin aivan mahtavat puitteet. Hahmon ei todellakaan tarvitse olla Illidanin äpärätytär, jotta sen saisi kiinnostavaksi, eikä tarvitse osata yhtään sen enempää taikoja kuin hahmo teknisesti osaa (ts. papit osaavat parantaa, warlockit osaavat kesyttää demoneita jne.). Mutta kuten sanottu; jokainen pelatkoon kuten itse parhaaksi näkee. Jos joku tulee minulle esittämään olevansa Illidanin tytär ja muuttuvansa yöllä demoniksi, joka kulkee imemässä viattomien verta, nyökyttelen kiltisi ja poistun paikalta ajatellen (in character) ”Naisparka on päästään sekaisin”. Ihan taatusti en laita tälle henkilölle yksityisviestiä, jossa kertoisin, että hänen roolipelinsä on ihan paskaa, vaikka oikeasti niin ajattelisinkin. Varmasti minun tapani roolipelata on jonkun mielestä tylsää ja mielikuvituksetonta, joten tasoissa ollaan.
Mitä siihen eroottiseen roolipelaamiseen tulee, niin sitä on varmasti paljon enemmän kuin tiedetään tai myönnetään. Sitä naureskellaan ja Silvermoonia kutsutaan toisinaan jopa Cybermooniksi, koska siellä kai erotiikka ja romantiikka kukkii eniten. Minun mielestäni erotiikka sopii WoWiin aivan samoin säännöin kuin sen ulkopuolellekin. Ei ole sopivaa naida julkisesti keskellä Lahden linja-autoaseman odotustilaa, eikä se ole sen sopivampaa Silvermoonin Bazaarin suihkulähteelläkään. Mutta kahdenkesken (tai kolmen, tai mistä kukin nyt tykkää) ei siinä pitäisi olla mitään nokankoputtamista kenellekään. Ei ainakaan niin kauan kuin osapuolet suostuvat siihen vapaasta tahdostaan, tietäen mitä tekevät! Jos yllättäisin Tonin moisesta touhusta, luultavasti sulkisin hänen tilinsä. ERP ei ole lapsia varten. Sen sijaan ikään sopivat ”kotileikit” ovat ihan ok. Hahmot menevät naimisiin yms. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan, kun muistelette omia leikkejänne. Leikit iän mukaan ja leikkiähän se on WoWin pelaaminenkin. Siinä kai piileekin osa sen viehätystä minun kohdallani. Voin leikkiä, vaikka kuinka olenkin aikuinen iältäni!
Ai mitä? Että kuuluuko ERP minun leikkeihini? Kuuluu. Erga on aikuinen verihaltija, jolla on normaalit halut, ehkä jopa vähän enemmänkin kuin vain normaalit. Ja ei, nyt ei pidä kuvitella, että harrastan sitä jokaisessa RP-sessiossa ja päivittäin, mutta joo-o, joskus tilanne saattaa johtaa siihen. (Ja menenkö sen jälkeen omaan sänkyyni ja masturboin? En.Onko se pois minun mieheltäni? Ei.)
Ergan taustastoorin voi lukea täältä: http://theshatareu.wikia.com/wiki/Character_List

Löytyy sivua rullaamalla Horden alta, Ergadaar Sunpaw. En laittanut suoraa linkkiä, koska suosittelen katsomaan muitakin tarinoita. Jotkut ovat vaivautuneet kirjoittamaan itsestään tosi pitkän ja hienon tarinan!

… Ja nyt olemme olleet noin tunnin sähköttä. Sähköt napsahtivat päälle n. viideksi minuutiksi, mutta nyt taas vallitsee hiljaisuus ja pimeys. Eilistä sähkökatkoa kesti muistaakseni kolme varttia, ja kuinka kauan tämä mahtaa kestää – ei tiedä kukaan. Kaksi tuntia, 10 tuntia, kaksi vuorokautta. Järjetöntä touhua, koska elämme kuitenkin Etelä-Suomessa, n. tunnin ajomatkan päässä Helsinki-Vantaan lentokentältä. Susiraja taitaa sittenkin kulkea Kehä III:sta pitkin.

Toki voin elää sähköttäkin. Ei se ole ongelma, mutta epämukavuustekijä se on. Voin nostaa vettä kaivosta ämpärillä, ja se lämpiää puuhellalla siinä missä ruokakin tarvittaessa. Osaan lämmittää tiskiveden, pesuveden, ja koska meillä muutenkin on uuni joka huoneessa, ei se, että keittiön ja peräkammarin patterit ovat kylminä, haittaa oikeasti elämää pätkääkään. Ulkovessa on navetan takana, keittiön katosta roikkuu kynttiläkruunu. Kyllä, voin elää sähköttä, mutta hittolainen; onks ihan pakko?!

* * *

Sähkökatko taitaa olla nyt ohi, tältä erää. Sitä kesti reilun tunnin, ja se sai minut pohtimaan, pitäisikö minun ostaa joku mobiilijuttu... mokkula tai joku. Jees, puhelimessani on nettiyhteys, mutta uh-huh, kun käytin sitä Sylvi-myrskyn aiheuttaman sähkökatkon jälkeen, totesin kirjastoon ajamisen (40 km) paljon mukavammaksi vaihtoehdoksi. Kun sähkökatkoa kestää pari vuorokautta, alkaa kummasti kaipaamaan jo ihan TYÖN puolesta nettiyhteyttä asioiden hoitamista varten. Käyn kuitenkin päivittäin netin kautta pankissa yms. Voisin lopettaa lankapuhelimen kokonaan, koska en sitä kuitenkaan käytä ja hankkia mokkulan hätätilanteita varten. Kun kumminkin on tuo läppärikin kera asdl-jutskan.

Mutta tämän päivityksen video on tietenkin ERP-aiheinen:




torstai 2. syyskuuta 2010

Kingslayer!


Eilen illalla, -viimeinkin!-, saimme Lich Kingin nurin ja niinpä minusta tuli Ergadaar the Kingslayer. Upea hetki, upea saavutus! Semminkin, kun tämä oli (taas kerran) kuuluisia "last try"; kello tikutti paikallista aikaa jo puoli yhtä ja kaikki alkoivat olla jo väsyksissä ja tietoisia, että nukkumaan pitäisi kohta päästä, jotta aamulla jaksaisi töihin/kouluun. Buffiruoka alkoi olla lopussa ja Dealla "rumpuja" enää tähän yhteen yritykseen, joten hän ilmoitti "This will be our last try tonight, let's kill him."

Taistelu alkoi, ensimmäinen vaihe meni hyvin (totta hemmetissä, olimme sentään yrittäneet sitä yli 30 kertaa), mutta jossain pisteessä ennen toista vaihetta off-tankkimme Ravagerer tupsahti nurin. Jatkoimme sinnikkäästi main-tankillamme, Ciitellä, ja moukaroimme Arthasta minkä kerkisimme. Ja sitten PIM. Minulta katosi nettiyhteys. Kiristelin hampaitani yhteyden korjautumista odotellessani ja ajattelin, että siihenkö sekin yritys nyt kaatui, että melkein-top dps putosi offlineen. Lisäksi pelästyin, että mitä jos ne tappavat Arthaksen ilman minua!?! Siitä olin ihan varma, että jos pääsen takaisin onlineen ajoissa, makaan raatona jossain. Mutta ei! Kun pääsin kirjautumaan takaisin, taistelu jatkui YHÄ ja minä olin tolpillani - ja Arthaksen elämä pudonnut uhkaavasti kohti maagista 10 %:a.

Vile spirits, defile... ja äkkiä BÄNG. Huomasin, että makasimme kaikki hengettöminä ja sekunnin murto-osan ajattelin "voi helvetti, niin lähellä", mutta sitten alkoi raid chat täyttyä käsittämättömästä ilakoinnista ja tajusin, että se oli siinä. Me teimme sen!!! Saimme nauttia "näytelmästä" Arthaksen ja Tirionin välillä ja odotella rauhassa, että Tereas herättäisi meidät henkiin iskemään vielä kerran täydellä voimalla Arthaksen kimppuun. Tässä vaiheessakin voitto oli jo meillä taskussa, ja hetken päästä se lävähti näkyville myös guild chatissa Fall of The Lich King-spammina.

Mahtavaa. Mahtavaa! Tätä on yritetty ja tahkottu, ja välillä on meinannut usko jo loppua ("ei me ikinä saada tätä"), mutta sittenkin me teimme sen. Nyt ei toivottavasti tarvitse ihan heti yrittää uudelleen, vaan voimme nitistellä muita pomoja vaihteeksi. 36 kertaa Lich Kingiä on kertakaikkiaan 36 kertaa Lich Kingiä, riittää vähäksi aikaa, nicely thank you.

Videona tähän saksalaisen killan, For the Horde, "traileri" heidän LK 25-man kaadostaan:




keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Minä olen vaahtokarkki


Olin koulun vanhempainillassa -tilaisuus, jota inhoan yli kaiken, mutta jota en jättäisi väliin ihan mitättömään syyhyn vedoten. Se kuitenkin on hyödyllinen tilaisuus, erityisesti nyt, kun Toni on tässä koulussa viimeistä vuotta ja koska hän sai täksi vuodeksi uuden opettajan. Ope tuntuu olevan erittäin mieluinen, joten jo ihan siksi piti mennä itsekin tarkistamaan tämä ihmeotus.

Koska olen kovasti ihastunut uuteen oloasuuni ja koska en viitsinyt vaivautua vaihtamaan ylleni mitään ns. parempaa vanhempainiltaa varten, vaihdoin vain puhtaan paidan, sitaisin hiukseni taakse huivilla ja kietaisin toisen kaulaani, jalkani sujautin lenkkitossuihin. Mielestäni olin oikein soma, mutta vasta koululla tajusin, miten soma oikeasti olinkaan. Meltsu naureskeli, että erotuin taatusti muista äideistä. Valkoiset lenkkitossut, pinkin ja valkoisen raidalliset housut, korallinpunainen tunika, pinkki huppari, valkoisen ja pinkin kirjava ruusukuvioinen huivi... Olin totisesti ihan jotain muuta kuin toiset, syksyn tummissa sävyissä koreilevat äidit. *virn*.

Edelleen ihmettelen, mihin katosi rakkauteni mustaan. Tunnen, kuinka punainen tulee ja jyrää! Väriä, lisää väriä! Kohta haluan keltaista ja oranssia. Räiskettä ja elämää! Oo ja nam.

 Tämä siksi, että elämä on vaaleanpunainen vaahtokarkki, jossa on salmiakkisisus. (Ja koska tämä on soinut radiossa koko kesän; se tulee aina muistuttamaan minua kuumasta kesästä 2010.)