Vietän tänäänkin päivää sairastuvalla, sillä annoin Tonille luvan olla vielä koulusta poissa. Hän on kyllä paljon reippaampi ja terveempi kuin eilen, mutta ehkä on parempi olla kotona se yksi kuumeeton päivä ja lähteä huomenna kouluun terveenä.
Eilen, tehtyäni ihan oikean pitkän työpäivän tietokoneen ääressä ja lähdettyäni sen jälkeen happihyppelylle koirien kanssa, aloin miettimään omaa
äitiyttäni. Sitä tosiasiaa, että minulla on kohta 12-vuotias poika, ja sitä, että kaikki eivät saa lapsia ja sitäkin, ettei minullakaan ole enempää kuin yksi. Minun lapsilukuni ei ole ollut minun itseni päätettävissä (paitsi se, että minulla on lapsi) ja jos olisin voinut päättää, meillä todennäköisesti olisi useampiakin. Siinä vaiheessa, kun tulin siihen tulokseen, että voisihan sitä lapsia hankkia, suunnitelmissani oli kolme, mutta kun oli vain yksi munajohdin ja sekin tukossa, ja kun sitten Tonin ollessa 5-vuotias kohtunikin poistettiin, lapsiluku jäi tähän. Ei, se ei harmita, enkä ole katkera. Minulla on kumma tapa olla olematta yleensäkään katkera mistään, mitä vaille olen jäänyt. Uskon osaavani elää faktojen kanssa ja niillä eväillä, jotka minulle on annettu. Ei elämä loppujen lopuksi niin ihmeellinen juttu ole, eikä minun yksinoikeuteni.
En ole koskaan pitänyt lapsista, enkä ole osannut olla lasten kanssa luontevasti. Siksi monta vuotta olinkin sillä kannalla, että hankin koiria ja kissoja, mutta en lapsia. Ikä ja lapsirakas mies saivat minut ajattelemaan toisin, ja syy, miksi pyörsin päätökseni olla lisääntymättä on niinkin arkipäiväinen kuin "etten sitten vanhana katuisi". En halunnut lapsia, koska lapset ovat ihania tai koska ne mielestäni kuuluisivat avioliittoon, tai että halusin sukuni jatkuvan. Ajattelin yksinkertaisesti, etten tahtoisi eläkeikäisenä katua sitä, etten edes yrittänyt hankkiutua äidiksi. Se voisi olla asia, joka kaduttaa, kun sen sijaan lasten hankkiminen olisi asia, jota tuskin katuisin. Vai onko kukaan oikeasti katunut sitä, että tuli hankkineeksi lapsia?
Minä ainakaan en ole hetkeäkään katunut Tonin syntymää. Toisaalta, koen oman äitiyteni olleen äärettömän helppoa. Joko se on ollut sitä, tai sitten olen vain laittanut äitiyden ylle jonkun glorian, joka ei siihen kuulu, ja olettanut äitiyden olevan jotain yhtään sen kummempaa kuin omani. Olla äiti, mitä se on? Se on sitä, että minulla on lapsi, jonka olen sattumoisin itse synnyttänytkin. Minulla on pieni ihminen, josta olen vastuussa, ja joka minun pitää ohjata oikealle tielle. Oletin etukäteen, että se vaatisi jotain ponnistuksia, mutta ei se vaadi. Ei minun kohdallani. Vain ihan tavallista arkipäivän elämää, eikä se ole vaatinut minulta mitään ihmetemppuja.
En koe, että äitiys olisi minulta pois mistään muilta elämänalueilta. Äitinä oleminen ei ole estänyt minua opiskelemasta, matkustelemasta ja minulla on jopa seksielämä. Toni oli 3 kk, kun hän ensimmäisen kerran pääsi ravintolaan syömään ja siitä asti hän on kulkenut mukanani/-namme oikeastaan kaikkialle. En ole eristänyt häntä kotiin, enkä ole myöskään opettanut häntä käyttäytymään ihmisten seurassa. Miksi minun pitäisi komentaa häntä istumaan aloillaan ravintolassa, kun hän näkee ihan omilla silmillään, että se on käyttäytymismalli, jota ravintolassa noudatetaan? Vastaavasti en tunne mitään erityistä tarvetta raahata häntä mukanani, vaan osaan viettää myös aikaa yksinäni tai Meltsun kanssa. Aivan samoin kuin Toni on pienestä pitäen otettu mukaan, hänet on myös pienestä pitäen jätetty kotiin mummun kanssa, kun olen halunnut viettää hotelliviikonloppua kahden Meltsun kanssa.
Kutsun itseäni
natsiäidiksi, mikä kohdallani tarkoittaa sitä, että olen ennen kaikkea lapseni äiti, enkä kaveri. Minun tehtäväni on komentaa ja sanoa se viimeinen sana (tai pikemminkin se on vanhempien tehtävä, isän yhtälailla), ja minun tehtäväni on uskaltaa sanoa
ei. Täytyy uskaltaa olla tylsä, mutta samalla myös reilu. Natsiäitiyteeni kuuluu myös se, että meillä ei kotitöistä makseta, vaan lapsen on osallistuttava kodin töihin osaamisensa ja voimiensa mukaan saamatta siitä rahallista korvausta. Meltsun on muutaman kerran yrittänyt hinnoitella kotitöitä, mutta se on tyssännyt hyvin äkkiä siihen äläkkään, minkä minä olen nostanut; jos kotitöistä maksetaan, sitten niistä maksetaan
kaikille. Koti on kaikkien yhteinen ja kaikki toimivat sen eteen. Käytännössä meillä kotityöt tosin lankeavat minulle, ja minä teen ne silloin, kun muilta aktiviteeteilta jää aikaa *köh*. Mutta noin niinkuin periaatteessa. Viikkorahoja meillä ei jaella, mutta jos jotain tarvitsee ostaa tai johonkin rahaa muuten, niin sitä annetaan. Tonin omat rahat (esim. joululahjaksi saadut tai tänä kesänä hänen palkkansa) ovat hänen omiaan ja hän saa päättää niiden käytöstä itse.
Vaikka olenkin äiti, enkä kaveri, ei se tarkoita, ettenkö voisi olla kiva äiti. Leikkikaveriksi minusta ei ole koskaan ollut, mutta olen ollut lukeva äiti ja hassutteleva äiti. Olen enemmän sanallinen äiti kuin leikkivä äiti. Olen myös äiti, joka tulee lapsensa kanssa huvipuiston vekottimiin ja joka pelaa lapsensa kanssa pleikkaa/tietokonepelejä, tai käy elokuvissa.Ehkä joskus tunsin syyllisyyden piston siitä, etten osannut olla ÄITI sellaisena kuin monet muut näyttivät osaavan, mutta kun katson esiteini-ikäistäni, tiedän tehneeni kaiken oikein hänen kohdallaan.
Uskon perimään siinä mielessä, että kun katson lastani, en voi uskoa, että hän olisi kokonaan minun tai isänsä luomus. Hän on rauhallinen, harkitseva, kohtelias, fiksu, toiset huomioonottava - kaikkea sitä, mitä pelkästään meidän kasvatusmetodeillamme tuskin saa aikaiseksi, koska hän on myös nähnyt isänsä tupakoivan, äitinsä kekkuloivan päissään, meidän riitelevän ja minun saavan hermoromahduksen. Ihmettelen kuitenkin, että keneltä ne hyvät perintötekijät sitten ovat lähtöisin..?! Meltsu ja minä olemme kaksi ihmistä mallia "tuli ja leimaus", joten perintötekijöiden perusteella meidän lapsemme pitäisi olla suurinpiirtein kirkuva apina. Mutta sitä Toni ei todellakaan ole. En ole koskaan saanut Tonista muuta kuin positiivista palautetta. Hänen opettajiensa mukaan häntä voi käyttää esimerkkinä kaikilla retkillä siitä, miten toistenkin pitäisi käyttäytyä, koulussa hän tulee toimeen kaikkien kanssa, osaa nauraa itselleen. Muualta, minulle vierailta ihmisiltä olen saanut palautetta, ettei Tonin kaltaista lasta voi ollakaan; joka istuu ravintolassa paikoillaan, käyttäytyy kuin herrasmies ja jonka kanssa on ilo keskustella, koska hänellä on
mielipiteitä.
Kuitenkaan Toni ei ole mikään pikkuaikuinen, joka ei osaisi tai ei saisi olla lapsi. Monet hänen ikäisensä viettävät jo iltojaan kaduilla ja kokeilevat päihteitä, tai käyttäytyvät muuten kuin muutamaa vuotta vanhemmat pojat. Minä en sitä halua. Minä haluan, että Toni leikkii yhä pirates-figuureillaan, tai käy mielikuvitustaisteluja mielipaikassaan "kivillä". Kyllä, hän käyttää clearasilia ja deodoranttia, mutta fyysisiä muutoksia minä en voi pysäyttää. Enkä toki psyykkisiäkään, enkä haluakaan, mutta haluan hänen kehittyvän lapsesta nuoreksi rauhallisesti, omaan tahtiinsa. Minulla ei ole mikään kiire kohdata sitä päivää, jolloin hän olisi liian aikuinen antamaan minulle hyvänyönsuukkoa.
Vaan nyt, iih ja aah, suuntaan matkani kohti Azerothia. Sain eilen niin yliannostuksen ruutuun tuijottamista, että kun lopulta iltakymmeneltä olin saanut duunit tehtyä, menin sänkyyn kirjan kanssa sen sijaan, että olisin jaksanut mennä Azerothiin! Eikä siinä kaikki; parin ensimmäisen sivun jälkeen unijukka tuli ja otti minut. Rasti seinään.
Päivän videoksi laitan tämän, koska satuin näkemään Mary Byrnen tulkinnan tästä Britannian X-Factorissa. Suosittelen lämpimästi, löytyy Juutuupista sekin. Mutta nyt siis Tom Jones.