tiistai 31. elokuuta 2010

Punkkeja


En sitten lähtenytkään marjastamaan, mutta muuten kävelylle metsään kyllä. Halusin nähdä, miltä tuttu metsä näytti nyt, kun metsäkoneet ja tukkirekat olivat poissa, ja muutenkin, happihyppely Mindin kera oli enemmän kuin hyvä ajatus.

Vähän oudoltahan metsä näytti, kun yksi iso mäki oli parturoitu kertakaikkiaan kaljuksi. Äiti sitä voivotteli enemmän, mutta minä hämmästyin sitä, miten vähän oikeastaan välitin. Kyllä, kaikki komeat kuuset olivat tiessään, enkä osaa kuvitella, että ryteikköön, jonka työkoneet olivat jättäneet jälkensä, nousisi ensi vuonna kevään ensimmäisiä sinivuokkoja. Hakkuuaukea ei loppujen lopuksi ollut ruma, vaan puiden katomainen oli paljastanut kallioiden muodot kauniine jyrkänteineen. Paikka oli vain erilainen. En välttämättä käy siellä enää kävelyllä, mutta löydän uusia polkuja ja reittejä. Mikään ei ole lopullisesti kadonnut.

Olen huomannut, että kiihkeä rakkauteni paikkaan on kadonnut jonnekin. Aiemmin tämä paikka, tämä kylä, minun kotini, merkitsi minulle paljon enemmän kuin nyt. En voinut kuvitellakaan muuttavani täältä muualle tai että tuntisin mitään toista paikkaa kodikseni. Tämä oli minun turvasatamani, josta turva katosi jonnekin pari vuotta sitten, kun saimme uusia naapureita. Se maailma, jota olin halunnut paeta, tuli tänne. Keski-ikäinen pariskunta, joiden parisuhderiitoja tai känniajeluita käy poliisi toisinaan selvittämässä ja joille se tosiasia, että he asuvat maaseudulla, ei merkitse ilmeisesti mitään muuta kuin sitä, että täällä voi ryypätä ja rellestää. Ei ole yksi eikä kaksi kesäistä perjantai- tai lauantai-iltaa, kun pääskysten liverryksen sijasta olen saanut "nauttia" 90-luvun suomipopista. Lujaa. Viime kesänä tilanne ahdisti vielä enemmän, nyt olen alkanut jo sopeutua. Erinäisten yhteenottojen ansiosta en tervehdi naapureitamme, ja muutenkin käyttäydyn kuin heitä ei olisikaan. Pikkuhiljaa olen alkanut todella unohtaa heidän olemassaolonsa (tosin se musiikinjumputus muistuttaa tehokkaasti...), mutta en usko, että saan koskaan takaisin sitä tunnetta, että kotini on OMANI.

Siksi en enää sano, enkä edes ajattele, etten voisi asua missään muualla. Voisin. Jopa ulkomailla. Siksi en sure kauniin lenkkipolkuni turmeltumista, koska tiedän, että löydän uuden polun, ja että maisema muuttuu koko ajan. Ei mikään ole pysyvää, enkä halua takertua yhteen polkuun tai yhteen taloon tai... Se, mikä on tärkeätä, on sisälläni. Sieltä ei lenkkipolkunikaan katoa.

>> No no... my home is in where my hearth is, and my hearth belongs to you. (Erga rakastetulleen Kharonille <3 data-blogger-escaped-p="p">
Paitsi kävelemistä, olen harrastanut tänään matonkuteiden leikkaamista, ja samalla katsoin useita jaksoja suosikkikomediasarjastani. Sitä tehdessäni huomasin paidallani kipittävän useita PUNKKEJA. Iik! Mistä helvetistä niitä siunaantui mukaan sellainen lauma?!

Suosikkisarjani on tämä:




Fanitusta


Koko aamupäivä onkin mennyt rattoisasti Azerothissa... olen sen ehdottomasti ansainnut tehtyäni eilen töitä ahkerasti ainakin kaksi tuntia! (Must love my laskutusohjelma... ). Pitkästä aikaa pelasin Arithianilla ja Andollakin sen verran, että tein molemmilla daily randomit, ja sen jälkeen siirryin leveelaamaan Shadimasta (tuttavallisemmin Sahti-Masa). Kunhan Toni tulee koulusta, houkuttelen hänet Shadin kaveriksi Dragonblightin grouppitehtäviin. Sitten kun Toni on tehnyt läksyt, tietenkin. Shadista tulee viides lv80-hahmoni, vau! Ja kaikki blood elfejä.

Illalla sitten Ergan kalenterissa on Lich King. Siellä äijä edelleen tököttää valtaistuimellaan, enkä ole Kingslayer vieläkään. *huoks*. Mutta niin kauan tahkotaan, että saadaan ukko nurin.

Olen myös nautiskellut suuren idolini Johanna Tukiaisen edesottamusten seuraamisesta tänään! Onkin saatu sitä herkkua oikein kunnolla; tänään ilmestyi uusi Hymy, jossa on Johannan burläski burleski-henkiset kuvat ja Seiskaan paukkasi uuden blogikirjoituksen.

Ja ei, ihan aikuisten-oikeasti Johanna ei ole mikään idolini, vaan mielestäni tosi surkuhupaisa hahmo Suomen julkkistaivaalla. Ihan kuin eksoottinen eläin, jota katselee ja ihmettelee, että voiko tuollaista oikeasti ollakaan. Kiinnostuin hänestä keväällä, kun hän kihlautui tämän lappilaisen Arton kanssa, vaikka toki tiesin ennestään suurinpiirtein kuka hän oli. Mutta en tiedä, miten kihlaus niin herättikin mielenkiintoni; seurasin Tukiaisen tekemisiä muutaman päivän ja ihan ensimmäinen ajatus oli; "Kuka tätä mimmiä näyttelee?". Oli vaikea sisäistää, että hän olisi oikea ihminen, eikä komediahahmo. En itseasiassa ole vieläkään täysin vakuuttunut asiasta, mutta toisaalta, show on jatkunut jo niin pitkään, että jos kyseessä olisi vedätys, pakostihan se olisi tullut ilmi.

Johannassa viehättää sen seuraaminen, miten pitkään hän pystyy elämään omassa satumaailmassaan ennen kuin möntää, ettei ole aivan sitä, mitä kuvittelee tai väittää olevansa. Sen seuraaminen, miten intensiivisesti ihminen tuhoaa omaa elämäänsä ja tekee sen täysin julkisesti, ja kuinka pitkälle alamäkeen voi liukua ennen kuin pohja tulee vastaan. Raadollista? Kyllä, mutta äärettömän mielenkiintoista. Ja todellakin, hupaisaa. Erityisesti viehätyn Johannan blogien kielikukkasista, kuten esim. uusimmassa: " ... meikkini on erittäin luonnollinen, sitä ei lähestulkoon ole ollenkaan. Luonnollinen tyyli sopii vesiputouksiin ja vanhanajan kirkkoihin, joiden kanssa tulemme huomenna ottamaan kuvat. "

Myös Johannan "cv":n väite siitä, että hän on Suomen kuuluisin blokkaaja saa minussa yhä aikaan naurunpyrskähdyksiä.

Mutta se Jossusta. Ihmisellä on hyvä olla harrastuksia, eikö? Minä harrastan Johanna Tukiaista *virn*.

Ajattelin alkaa harrastamaan myös mattojen virkkaamista. Virkkasin keväällä jo matot vessaan ja nyt kun lisää lakanoita on mennyt mappi Ö:hön, mikä sen mukavampaa kuin iltaisin istua tunti TV:n ääressä matonkuteita leikaten. Virkatun maton huono puoli on se, että siitä tulee helposti painava, joten mitään isoa mattoa ei kannata ajatellakaan. Yksi vaihtoehto olisi virkata useampia pitkiä ja kapeita ja sitten yhdistää me isommaksi matoksi jollakin näppärällä systeemillä, minkä voisi tarvittaessa sitten purkaa/avata. Peseminen olisi helpompaa (olettaen, että joskus, jonakin kesänä, saattaisin innostua pesemään mattoja).

Lähtisinkö vähän myöhemmin katsomaan, onko metsässä puolukoita? Mindin kanssa kahdestaan. On kiva ilma ja kaipaan kävelyä.

Oliko vähän vaikea arvata, mitä linkitän? No, ei!




maanantai 30. elokuuta 2010

Ihanat miehet järvessä


Oi, unohdin kirjoittaa näkymästä, mikä osui Meltsun silmiin lauantaina päivällä vuokramökillä. Mainitsinkin mökin "lapsiystävällisestä" rannasta, ja koska koko järvenpohjukka oli ihan yhtä lapsiystävällinen, Meltsu sai nauttia erikoisesta näytelmästä siihen liittyen. Mökin naapurissa oli jonkun yhteisön lomanviettopaikka (helluntaiseurakunnan?) ja siellä oli lauantaina väkeä saunomassa, kun Meltsu ja Tepi istuivat oman mökkinsä kuistilla olutta siemaillen ja tupakoiden. Siinä heidän istuessaan lauma alastomia miehiä kirmasi saunasta järveen, kahlasivat syvemmälle, ja syvemmälle... yhä syvemmälle.

Tarina ei kerro, löysivätkö he lopulta uimasyvyyttä (järvestä, jonka syvin kohta kuitenkin on yli 40 metriä..!), mutta Meltsu kuvaili aika elävästi, miten absurdi näky oli lauma miehiä seisomassa munasiltaan keskellä järvenselkää.

Tämä, koska Godsmack on hyvä:




Liian pienet kengät


 Näin tänään hammashoitolassa naisen, jolla oli liian pienet kengät. Niin pienet, että jäin oikein tuijottamaan (salaa) ja tunsin tarvetta kirjoittaa siitä päiväkirjaani. Sellaiset sandaalimalliset, kiilapohjaiset, jotka olivat kantapäistä auki - ja kantapäät pursuivat kengän pohjan yli ihan kaikkialta huomiotaherättävällä tavalla. Jäin ihmettelemään. Itse en halua pitää mitään liian pientä, en siitäkään huolimatta, että kun olen kokoa 44/46 ja tissit enimmäkseen E-kuppia, ei sopivien löytäminen välttämättä aina ole ihan piece of cake. Liian pienet kengätkin jätän kauppaan ja ne kengät, jotka salaperäisesti ovat pienentyneet vaatekaapin pohjalla, olen hylännyt entiseen elämään kuuluvina ihan surutta. (Kuulun niihin naisiin, joiden jalat levisivät raskauden myötä. Ei puhettakaan, että vihkipopot tuntuisivat enää mukavilta jaloissa).

Jalatkin ansaitsevat hellyyttä ja huolenpitoa!

Ulkona näyttää siltä kuin tänään olisi elokuun 30. päivä. Ei ihan vielä syksy, mutta ei enää kesäkään. Puolipilvistä ja oiva ilma kuivattaa vessan lattialle kertynyt pyykkikasa ulkona, kunhan ensin kierrätän ko. kasan pesukoneen kautta. Ulkona näyttää ihan... Suomelta, ja ehkä siitä syystä mieli kulkee kuin varkain Italiaan. Olen viettänyt kaksi pidennettyä syyskuun viikonloppua Roomassa ja ne kuuluvat ehdottomasti elämäni huippuviikonloppuihin. Jos joku kaupunki/paikka voi tuntua omalta ilman pätevää syytä, minulla se on ehdottomasti Rooma. Olen maistellut syyskuista Lontoota, ja vaikka pidin ko. kaupungista kovasti (mistäpä minä en pitäisi?), ei siellä koskaan tullut sitä "tänne minä kuulun"-tunnetta, jonka koin Roomassa heti. On kuin minulla olisi Rooman kartta päässäni, se oli siellä jo silloin, kun ensimmäisen kerran laskin jalkani roomalaiselle katukivetykselle vuonna 2005.

Meltsu taitaa luulla, että kyse on vain siitä, että rakastan raunioita ja museoita ja irtopäitä, mutta ei se ole vain sitä. Toki rakastan niitäkin ja niiden ansiosta ensimmäisen kerran Roomaan lähdin, mutta asiassa on paljon enemmän. Se on jotain, jota ei voi käsin koskettaa, jotain joka ... leijuu. Se on tuoksu ja valo. Lintu joka laulaa Forumilla, sateen ääni Terminillä. Haitari, jäätelö. Palatinuksen lippuluukulla nuori mies, joka sanoo selvällä suomenkielellä minulle "kiitos", enkä minä henno sanoa, että minun kuuluu sanoa "kiitos", sinun taas "ole hyvä".

Ensimmäisen matkan tein Meltsun kanssa, ja se oli elämäni ensimmäinen matka, jonka itse tilasin ja maksoin. Hyvin ex tempore (kuten kaikki matkat sen jälkeen), mutta siihen on syynsä: äkkiä vain tajusin, että minulla oli paitsi rahaa lähteä päähänpistosta Roomaan, niin myös mahdollisuus siihen. Takanani oli asioita, joita en halua muistella, mutta joita minun ei koskaan kannata unohtaakaan, koska niiden läpikäyminen teki minusta sen ihmisen, joka olen tänäänkin. Tajusin oman arkuuteni ja epävarmuuteni, ja päätin hankkiutua siitä eroon. Siihen osana kuului se oivallus, ettei mikään -MIKÄÄN- ollut esteenä sille, jos äkkiä halusinkin lähteä Roomaan. Siihen asti ajatuskin, että rohkenisin tilata matkan ja lähteä, noin vain, oli ollut uskalias.

Olin toki puhunut Meltsulle halustani lähteä käymään JOSKUS Roomassa, mutta äkkiä päätinkin, että joskus on joskus, ja mitä todennäköisimmin joskus ei koskaan tulekaan - me teemmekin asiat NYT. Löysin sopivan matkan, etenin sen tilaamisessa kohtaan, jossa matka piti varmistaa ja siirtyä maksamaan, ja siinä vaiheessa laitoin Meltsulle tekstarin "Lähdetkö kanssani Roomaan 23.9?". Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs. "Juu."

Toisen matkani tein Tonin kanssa, kun Toni oli 8-vuotias. Ihmettelen vieläkin, miten Meltsu päästi meidät lähtemään ihan kuin raahaisin yhteisen lapsemme alvariinsa Italiaan ex tempore. Toisaalta, hänellä ei ollut varaa nakuttaa ainakaan rahallisesta puolesta syydettyään yhden Rooman matkan verran rahaa bassoihin ja vahvistimiin ja mitä taas matkaseuraani tulee - lapsi on hyvä veruke monelle asialle. Uskon, että jos matkaseuralaiseni olisi ollut kuka muu tahansa (paitsi ehkä äitini), matka olisi aiheuttanut murjotusta ja mutinoita, mutta lapsen kanssa reissaaminen on ilmiselvästi nimenomaan elämysmatka, eikä mikään seiväsmatka.

Via Appia, rauniot, akvedukti, sisiliskot, aurinko, vesipullo, ja 4D-teatterissa kirkas lapsen ääni "ÄITI ONKS TOI NIINKU JOULUPUKKI", kun elokuvassa paavi ilmestyy esiin punaisessa kaavussaan. Ei lapseni, se on paavi, äläkä huuda pliis. Minun pakkoni olla aikuinen, osata ja uskaltaa.

Ihan ensimmäisen "oikean" ulkomaanmatkani tein Teneriffalle vuodenvaihteessa 2003/2004. Se olisi jäänyt tekemättä jos appi ei olisi maksanut matkaamme, ja muistan, kuinka matkan tilattuani jännäsin sitä, pystynkö lainkaan lähtemään lentopelkoni takia. Enhän ollut ikinä aiemmin ollut lentokoneessa, toisin kuin Meltsu, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen kuului kymmeniä lentomatkoja. Mutta kun lento sitten starttasi Helsinki-Vantaalta, en se suinkaan ollut minä, joka puristi istuimen käsinojia rystyset valkoisina, pystymättä katsomaan ikkunasta ulos loittonenvaa maanpintaa. Ehei, minä hihkuin riemusta kilpaa kera Tonin. Muuten matka ei välttämättä ollut kovin onnistunut. Olen jälkeenpäin saanut siitä Meltsulta palautetta niin moneen kertaan, että soisin hänen jo unohtavan sen. Kaikki oli uutta ja erilaista, ja vieras kieli ja ihmispaljous ympärilläni ahdisti. Olin sopivasti käymistilassa oman minuuteni kanssa, mikä ei todellakaan auttanut minua sopeutumaan vieraaseen kulttuuriin. Lisäksi olin entinen minäni, arka ja hämilläni.

Vaikka haaveilenkin eläkepäivistä Puerto de La Cruzissa, ei Teneriffa sinänsä ole ihannepaikkani. Ei sillä tavoin, että sydämeni olisi jäänyt sinne viime kerran jälkeen, kun kohtasin saaren aivan toisella tavoin kuin aiemmalla kerralla. Haavesiin vaikuttaa ehkä se, että meillä on "siteitä" sinne, aika löyhiä ehkä, mutta siteitä kuitenkin, ja vakaa aikomus käydä siellä joka vuosi tästä eteenpäin. Sinne olisi kuitenkin helppo kotiutua. Aaltojen pauhuun, Teiden kultaisena hohtavaan nyppylään, näkymättömien kukkojen kiekaisuihin. Kalatiskillä pötköttäviin langustiinoihin. Ensimmäisenä aamunani -olettaen että saan sen matkan varattua *köh*- aion tallustaa alas kaupunkiin ja käydä ostamassa ainakin kilon langustiinoja.

Jotta minulla olisi varaa langustiinoihin tai edes jotta pääsisin niitä ostamaan, pitänee tahkota rahaa. Viime viikon ajot odottavat laskuttajaansa, mutta takaraivossani on halu tarjota itselleni pieni huilihetki ennen ryhtymistäni työhön. Azeroth, here I come!

 Edit.

Oh goosh, Juutuupi-video meinasi unohtua! Se on tänään traileri P2-pelistä Shadow of Rome, josta minun on kiittäminen kiinnostustani Roomaan. Itse peli oli aika kuvitteellinen, mutta sen löyhä kytkös todellisiin tapahtumiin sai minut haluamaan lisää oikeata tietoa antiikin Roomasta. Se tiedonjano ei ole sammunut vieläkään.




sunnuntai 29. elokuuta 2010

Sinkkuaamu


En tiedä, pitäisikö minun ajatella, että Meltsu on se, joka täällä eniten sotkee. Vai miten muuten minun pitäisi tulkita tilanne, että kun eilisen siivouksen jälkeen herään tänä aamuna ja talo on edelleen siisti, siitä olisi kiittäminen/syyttäminen sitä perheenjäsentä, joka ei ole ollut kotona eilisiltapäivän jälkeen? Ei suljettuja ovia, ei pimennettyjä huoneita, ei pöydille jätettyjä astioita. Valoa, avaruutta. Viihtyisin sinkkuna ja yh-äitinä erinomaisesti, luulen! Toisen aikuisen ihmisen kanssa asuminen on kuitenkin aina isoja kompromisseja ja omastaan luopumista. Niin pitää ollakin, en minä sitä. Vanhemmiten sitä kai alkaa yhä enemmän arvostaa niitä päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä kompromisseja.

Kävin kuin kävinkin uimassa. Vesi oli viilentynyt maanantaista, mutta oli edelleen aivan uimalämmintä, paitsi että asiassa oli iso MUTTA. Mökin ranta oli ns. lapsiystävällinen, mikä tarkoitti sitä, että käveltyäni valehtelematta ainakin 50 metriä rannasta, vesi ylettyi minua edelleen polviin. En tiedä, kuinka pitkälle olisin joutunut kävelemään päästäkseni uimasyvyyteen, joten päätin kastautua siinä kohdassa, jossa vesi ylettyi puolireiteen. Ihanaa, virkistävää. Olisin halunnut tehdä vielä toisenkin uimapyrähdyksen, mutta en kertakaikkiaan viitsinyt kahlata toistamiseen sataa metriä.

lauantai 28. elokuuta 2010

Saunaan saunaan suomalaiset!


Elinen työpöytä-projektini niinsanotusti kusi. Pöytä on kuin uusi ja kerrassaan näppärä, mutta voi itku; kulmapöytä. Eikä meillä ole sille sopivaa kulmaa. Ainoa vaihtoehto olisi ollut laittaa pöytä tähän työpisteeni nurkkaan, mutta se olisi tarkoittanut vanhan rakkaan (arvokkaan) työpöytäni hylkäämistä ja Tonin tyytymistä edelleen mökin keittiönpöytään. Se ei ikäänkuin ollut sitä, mitä uudella pöydällä haettiin, joten lopputulos oli se, että tulipahan siivottua kerrankin kunnolla kalusteiden altakin ja molemmat tietokoneet tuli pyyhittyä oikein ajatuksen kanssa. Nyt täytyy enää siirtää uusi työpöytä mappi Ö:höön ts. kai se tuosta saliin nostetaan huonekalujen hautausmaalle. Täytyy kysellä josko joku tarvitsisi sitä.

Jotta: hyväkuntoinen kulmapöytä myydään halvalla! Näppäimistölle ulosvedettävä taso, pöydän alla hylly . Väri... erm... pyökki?

Tonille lupasin ostaa tietokonetason/pöydän, sellaisen halvimman mallin. Hänellähän on peräkammarin sopessaan varsinainen kirjoituspöytä sitten erikseen. Saisi tuon nykyisen pöydän palautettua sinne mökin keittiöön..!

Vaan tänäänpä tiedossa on sauna-ilta! Ei poikain kanssa, vaan pojan kanssa. Meltsu vuokrasi bändilleen Solelta mökin koko viikonlopuksi ja eilen, kun vein Meltsun sinne ja tarkastin mökin, päässäni muhinut ajatus kehittyi toiminnaksi. Herroilla on tänä iltana keikka Lahdessa ja sillä välin, kun ovat siellä, Toni ja minä käytämme tilaisuuden hyväksemme; ajamme mökille (sinne ajaa ehkä 20 min, korkeintaan), lämmitämme saunan, saunomme, uimme ja paistamme makkaraa. Kotiin tullaan yöksi hyvissä ajoin, ettei tarvitse törmätä meuhkaaviin herroihin. Jei! Olen aika innoissani! En ollut aiemmin edes käynyt tällä mökillä, vaikka monet paikkakunnan vuokramökeistä ovatkin tutuiksi tulleen (asiakkaita...) ja ilahduin huomatessani, että se ei ollut se mökki, joksi sitä Meltsun kuvauksen perusteella luulin; ei yksikään niistä Solen mökeistä, joilla ei ole omaa rantaa, vaan nimenomaan RANTAmökki. Meltsu etukäteen kertoi, ettei siellä ei sitten ole sisävessaa ja saunakin lämpiää puilla - no hei haloo. Ikäänkuin en osaisi lämmittää saunaa tai että en olisi koskaan ulkovessassa käynyt. Viimeksi oli kovasti huussissa käymistä Sylvi-myrskyn jälkeen, kun olimme ilman sähköä kaksi vuorokautta.

Ainoa harmitus on, että Meltsulla on mökki nimenomaan tämän viikonlopun. Olisipa ollut viikko sitten, kun vielä oli ihan kesä... Arvaan, että vesi on maanantaista kylmentynyt melkoisesti, eikä tuo sateinen ilmakaan ole paras mahdollinen, mutta ei anneta sen haitata. Aion mennä uimaan ja se päätös pitää. Ja makkaraa, ehdottomasti haluan jotain nami-namimakkaraa (käyn tänään kaupassa), ja sen painikkeeksi caesar-salaattia ja omenamehua. Ja vielä pitää ehtiä lyhentää uuden oloasuni housut, koska haluan laittaa sen päälleni sitten saunan jälkeen. Oloasuni on muuten... pinkki! Takki on pinkki ja housut pinkin ja valkoisen raidalliset. Mitä sanoinkaan mustan kauteni päättymisestä?

Olen alkanut yhä useammin miettiä oman rantamökin hankkimista. Ei, ei meillä todellakaan ole varaa siihen, mutta kuitenkin. Haaveeni on oma tai miksei vuokramökkikin tästä ihan läheltä, max 10 km, eikä mökin tarvitsisi olla millään muotoa moderni. Sähköttömyys ja ulkovessa kävisivät ihan hyvin. Voisi olla melkein minkälainen koppi tahansa, kunhan se olisi rannalla ja siinä olisi sauna. En ajatellut asua siellä, vaan käydä viettämässä aikaa kesäisin. Oikein se suurin haave olisi 1900-luvun alussa rakennettu torppa, jossa olisi puuhella. Oi, kuinka sisustaisinkaan sen kauniiksi! Kaivasin liiteristä romujen alta esiin vanhat talonpoikaiskalusteet ja raahaisin sinne, virkkaisin ikkunoihin kalastajanlangasta verhot ja lattialle laittaisin räsymatot.

Vanhuus alkaa iskeä päälle, kun haaveilen kesämökeistä, ilmeisesti. Tekee mieli kysyä itseltäni, miten tämä kesämökkiajatus passaa yhteen sen ajatuksen kanssa, että tulevaisuudessa asun lokakuun alusta maalikuun loppuun Teneriffalla... *perintöä odotellessa*.

Ja tähän on nyt ihan pakko laittaa lisää Kummelia!




perjantai 27. elokuuta 2010

Oo jaa


Istuttuani tässä koko päivän (se siitä kämpän järjestelystä...) olen viimeinkin saanut blogini ulkoasun mieleisekseni, ainakin siiheksi kunnes mieleni tekee jotain muuta. Toivottavasti se näyttää nyt siltä, miltä pitääkin ja mikä kuvastaa minua. Yksinkertaisehko ja punasävyinen. Punainen on kaunista!

Minulla oli musta kausi mooonta vuotta, mutta nyt punainen on syrjäyttämässä mustaa elämässäni. Huomaan, että tänä kesänä ostamani vaatteet ovat järjestäin punaisia. Mitähän se mahtaa merkitä, mitä kertoa minusta? Voisin pukeutua kokonaan punaisiin nykyään, mutta ainoa, jota en ikimaailmassa punaisi, ovat kynteni. En käsitä punaista kynsilakkaa lainkaan. No okei, ostin jopa punaisen kynsilakan tänä kesänä, sellaisen... öö, roosan? Ei. Eikä fuksiaa. Koralli! Mutta sen ostaminen oli ihan varmasti vahinko, ja oli oikeastaan ostettu vain sopimaan uuteen mekkooni Pyhäniemen oopperaillassa.

Ja koska nyt on menossa kolmas päivitys ilman ensimmäistäkään Warcraft-lausetta, paikkaan asian hetimiten. Tänä iltana kalenterissani on Suomi-köörin ICC25-man, mikä tarkoittaa tanakkaa istumista tässä ja mättöä Azerothissa. Eilen yritimme killan kanssa ICC10-manissa saada -jälleen kerran- Arthasta nurin, mutta sinne se pirkulainen edelleen jäi Icecrowniin nököttämään sen verran hengissä kuin nyt undead-henkilö yleensäkään on. Hengittämättä hiljaa? Paras yritys oli viimeinen, jolloin saimme Arthakseen pisteeseen 30% elämää jäljellä. Ensi viikolla heppu kaatuu varmasti. Pakko. Tahdon Kingslayer-tittelini! *parcuu ja polkee jalkaa*.

Käykäähän tervehtimässä minua EU-The Sha'tarilla:

Ergadaar Malderion Sunpaw

Kuinka moni muistaa vielä Akin ja Turon?!

 


Syksy tuli tiistaina


Sunnuntai oli vielä mitä ihanin kesäpäivä (+24C Hämeenlinnassa auton mittarin mukaan) ja maanantai kuten kaikki Tonin koulupäivät tällä lukukaudella ennen sitä; poika tulee koulusta, tekee läksyt ja sitten singahdamme uimaan ensimmäisen kerran sinä päivänä, ja toisen vielä illalla, kun Meltsukin tulee mukaan. Mutta tiistaina ilma tuntui kalsalta, ei tehnyt mieli uimaan. Eikä keskiviikkona, eikä edes eilen saunan jälkeen. Nyt ei tee mieli sitäkään vähää. Uimakausi loppui kestettyään kaksi ihanaa kuukautta.

Kaipaan kesää jo melkein itkuun asti. Saunan takana oleva kynnetty pelto on musta, avoin hauta. Kesä haudataan sinne! Ilman mitään juhlamenoja. Voi kurjuus. Kestää hetken taas tottua kesättömyyteen.

Kesästä tulee mieleen se tosiseikka, etten ole vielä varannut lentoja Teneriffalle joulukuuksi. Olen kyllä jo katsellut hintoja ja aikatauluja, mutta en enempää, vaikka kai pitäisi. Ikävämpi homma huomata, ettemme pääsekään lähtemään haluamanamme ajankohtana vain siksi, etten saanut varattua lentoja. Haluttu ajankohtahan on joulukuun alku. Se osoittautui oikein hyväksi, itsenäisyyspäivän vietto Playa Jardinilla on huomattavasti mukavampaa kuin kyhjöttää täällä pimeässä ja katsella telkkarista itsenäisyyspäivänparaatissa tallustavia läpimärkiä sotilaita. Missä tahansa paraati pidetään, siellä sataa taatusti vettä tai räntää. Mutta jos tänä vuonna en kaatuisi kännipäissäni mereen ja kävelisi koko matkaa Los Fraillesiin. *köh*.

Tänään suunnitelmissani on kämpän järjestelyä. Ostin eilen paitsi uusia lakanoita niin myös hassua pikku hilpetööriä, kuten seinäkalenterin, joka toimii vuodesta toiseen sekä pyyheliinakoukkuja, ja jostain syystä nämä sekä se tosiseikka, että saan äidiltä tarpeettomaksi käyneen tietokonepöydän, inspiroivat minua järjestelemään taloa. Ei varsinaisesti siivoamaan, mutta jos nyt edes jotain tolkkua saisi tähän kummalliseen kaaokseen, joka pursuu joka nurkasta silmille. Meillä on liikaa tavaraa! Oli aika, jolloin en raaskinut heittää mitään pois, mutta vaikka nyt olen takonut siinä asiassa järkeä päähäni, niin tavaraa on edelleen ihan liikaa. Mutta mutta mutta... vuonna 2003 sain Outilta joululahjaksi teetä kivassa peltipurkissa, miten voisin heittää söpön purkin roskiin? Siitäkin huolimatta, että purkilla ei ole mitään käyttöä ja se kulkee pitkin pöytiä ihmetellen yhä, onko se koriste- vai käyttöesine. Ziisös. Onko se nyt ihme, jos ja kun kamaa kertyy nurkkiin - - - eikä ainoastaan nurkkiin, vaan kaikkialle. Linnanmäeltä narunvedossa voitettu nalle on istunut leivontapöydällä kuukauden, vaikka järkeni sanoo kauniisti: "Mitä vittua mä tolla teen?". Loppukesä/alkusyksy on hyvää aikaa järjestelyyn. Aika kääntyy kesästä syksyyn, kesävaatteet laitetaan pois, otetaan paksummat esiin.

Anyway, se tietokonepöytä. Äiti luopuu nettiyhteydestä kyllästyttyään Soneran toimimattomuuteen ja todettuaan, että sen vähän mitä hän nettiä tarvitsee, voi käydä asian hoitamassa täällä. Lupasi maksaakin, mutta enhän minä siitä maksua tarvitse. Yhteys maksaa saman joka tapauksessa ja sitä paitsi, minulla/meillä on kone auki kuitenkin aamusta iltaan. Mutta jos sen kätevän pöydän saisin niin pliis äiti-kiltti *kehrää*. Pääsen eroon nykyisestä tietokonepöydästä... siis ei TÄSTÄ. Ei herrajjestas sentään, minä en jykevästä 100 vuotta vanhasta pöydästäni luovu edes aseella uhaten! Nevah. Mutta siis tuosta toisesta, Tonin pöydästä. Voin sitten palauttaa nykyisen sinne minne se kuuluukin ts. mökin keittiöön. Olen aika innoissani (en kai minä muuten yhdestä pöydästä jaarittelisikaan?) ja tuskin maltan odottaa, että voin kantaa vanhan pöydän pois ja uuden tilalle. Samalla voisin raivata pirttipöydän esiin vaatekasojen alta. Olen jopa ajatellut, että voisin pestä keittiön seinät ja katon. Viekää hoitoon?

Ajattelin linkittää jokaiseen päivitykseeni jonkun videon Youtubesta ja aloitan sen yhdellä Kummeli-suosikeistani, Pikku Henryllä. Harmikseni en löytänyt sitä ehdotonta suosikkiani, Henryä ja talonmiestä, mutta Henry ja portsari on ihan jees sekin.




torstai 26. elokuuta 2010

Ensimmäinen päivä.


En tiedä, miksi haluan aloittaa julkisen blogin kirjoittamisen - ehkä kyse on vain halusta kirjoittaa. Olla olemassa tätä kautta? Suljettu blogi minulla on ollut jo vuosia ja jossain vaiheessa minulla oli omat kotisivutkin; se oli silloin, kun "kaikilla" oli kotisivut siinä missä "kaikilla" on nyt oma blogi ja Facebook-tili. Vain harvoille ja valituille kohdennettu blogi ei (tällä hetkellä) täytä tarvettani (mikä se sitten onkaan) ja mitä Facebookiin tulee - hei kamoon, tilan päivitykseen on tarjolla vain hyvin rajallinen määrä merkkejä. Ja juu, olen myös Facebookissa.

Joskus kirjoitin kirjeitä, paljon. Toisinaan kirjoitan yhä ts. yritän vastata saamiini... Olen laiska, energia muualla. Olisi hauska, jos minulla olisi siihen yhä energiaa/kiinnostusta/aikaa. No, se oli vale. Minulla on AIKAA. Kirjeisiin kirjoitin elämääni ja taidan kaivata nimenomaan sitä; että kirjoittaisin itseäni. Selvittäisin ajatuksiani, kirjaisin ylös pieniä arjen tapahtumia. Ei ainoastaan muutaman luettavaksi, koska loppujen lopuksi salasanojen jakelu on uuvuttavaa, ja toiseksi: ei minulla tai minun elämässäni ole mitään sellaista, joka tarvitsisi salasanan taakse laittaa. Ihmiset jakavat julkisissa blogeissaan asioita, joita minä en jakaisi edes siellä sanasanan takana, joten mitäpä minulla olisi salattavaa. Tavallisella keski-ikäisellä emännällä.

Näin. Olkoon tämä ensimmäinen päivitykseni nyt, kun koko blogi on vielä täysin alkutekijöissään. Blogipohja ei ole mieleiseni (teen oman myöhemmin), eikä yhtäkään asetuksista ole säädetty yhtään mihinkään. Paneudun niihin, kunhan ehdin paremmin, enkä nyt, pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena, toisella korvalla kuunnellen, kiehuuko karjalanpaistilihoista tehty mössö hellalle.

Tervetuloa Laiskan Vaimon Blogiin!