torstai 23. joulukuuta 2010

Ja niin joulu joutui jo Pohjolaan


Kotimme alkaa olla suloisesti jo joulukuosissaan... tupa ja keittiö koristeltu ja suurin osa huomisen päivällisen ruuista valmiina. Tälle illalle olen säästänyt perunoiden keittämisen ja muussaamisen, laatikot paistan huomenna siten, että saan ne uunista sopivasti ruokailun alkaessa. Maksalaatikko ja punajuuripaistos ovat pakkasessa, kinkku ylvästelee jääkaapissa sinappikuorrutettuna ja leikkeleet sekä juustot on viety mökin jääkaappiin huomista odottamaan. Ilta on hämärtynyt, kuusen kynttilät sytytetty, tuli räiskähtelee uunissa.

On hyvä olla.

Siunattua Joulua Teille Kaikille!




maanantai 20. joulukuuta 2010

Kunnioita isääsi ja äitiäsi


Vaan mihin asti pitää kunnioittaa miestä, jolle olen suurimman osan elämästäni ollut pelkkää ilmaa (lukuunottamatta sitä, kun en halunnut rippikouluun ja isä löi pääni seinään ja nimitteli huoraksi), joka ei ole koskaan minulle kaunista sanaa sanonut, eikä milloinkaan ilmaissut, että olisin tehnyt jotain oikein? En mitenkään suostu uskomaan, että olisin tuon kaiken ansainnut, joten olen tullut siihen tulokseen, että vika on sittenkin isässäni.

Vanhan ajan kasvatuksen saaneena en ole kai koskaan sanonut isälleni yhtään poikkipuolista sanaa. Olen niellyt sanani, vaiennut, ohittanut olankohautuksella. Ei tosin isäkään ole minulle montaa sanaa elämänsä aikana sanonut, eikä ainakaan mitään henkilökohtaista. Meltsu sen sijaan on vuosien aikana saanut sanomisista enemmän kuin oman osansa, luultavasti nekin asiat, jotka isä olisi halunut sanoa minulle, jopa niinkin raadollisesta asiasta kuin minun tietokoneenkäytöstäni. Se, että käytän tietokonetta ja varsinkin se, että pelaan tietokonepelejä, on jotain, mitä isä ei ole koskaan hyväksynyt. Siis... aikuisten-oikeasti. Aikuisen tyttären tietokonepelaaminen saa 7-kymppisen käppänän raivon valtaan, ja siitä on riittänyt valitusta vuosiksi SÄHKÖNKULUTUKSEN takia. Suu vaahdossa isä on jaksanut selittää Meltsulle, kuinka me ajamme hänet perikatoon käyttämällä sähköä niin tuhottomasti. Siitäkin huolimatta, että maksamme itse omat sähkölaskumme.

Meltsu ei ole koskaan osannut yhtään mitään. Ei mitään, ei siitäkään huolimatta, että ilman häntä isä olisi ollut täysin lirissä kymmenisen vuotta sitten, kun isän vakituinen kuljettaja sairastui ja joutui pois työelämästä. Vuosia Meltsu teki töitä puoli-ilmaiseksi vailla yhtäkään lomapäivää, ja palkaksi sai vittuiluja siitä, ettei hän osaa mitään. Vuosikausia Meltsu ajoi autoa ja isä istui vieressä, koska oli viikosta toiseen niin kännissä, ettei rattiin kyennyt. On totta, ettei Meltsu osaakaan kaikkea, mitä isä osaa. Ei ymmärrä autojen korjaamisesta kovinkaan paljon, jo ihan siksi, että jos hän olisi halunnut oppia, isä käski hänet pois ilmoittaen, ettet sä juippi mitään osaa. Meltsu kelpasi korkeintaan ojentelemaan jakoavaimia ja kuuntelemaan vittuilua.

Vuosia isä kertoi kaikille, että Meltsu on hänen työnsä jatkaja. Meille oli selvää, että ostamme firman isältä, kun isä on siitä halukas luopumaan ja ymmärsimme, että isä on totta kai halukas sen meille myymään. Myymään! Ei antamaan, emme olleet vailla mitään armopaloja, kuten emme ole olleet missään asiassa. Emme asu isän omistamassa talossa ilmaiseksi, ja jopa ruohonleikkurin lainasta maksamme! Mutta siis firmasta; kun isän tuli aika luopua siitä, hän ei vaivautunut edes kertomaan meille asiasta, vaan kiertoteitse kuulimme, että isä oli laittanut paikallislehteen ilmoituksen "firma myytävänä". Kun vedimme isän tilille tästä, isä sanoi, ettemme tule ikinä saamaan edes lainaa mistään, emmekä pysty firmaa pyörittämään.

En oikein vieläkään tiedä, miten saimme itsestämme irti niin paljon, että kaikesta huolimatta ostimme firman. Eniten saamme varmasti kiittää Keijoa, joka meidän ollessa suurinpiirtein shokissa isäni kaksinaamaisuudesta, sattui olemaan Suomessa ja lähti ottamaan selvää mahdollisuuksistamme saada laina. Meillä ei ollut mitään vaikeuksia saada lainaa! Isä laittoi firman myynnin jäihin, minä lähdin yrittäjäkursseille ja hoidin meille lainat sekä Finnveralta että omalta osuuspankiltamme. Pankista olisimme saaneet lainaa ilman takaajia, mutta yllättäen isä sanoi tulevansa takaamaan - vaikka oli siihen asti mesonnut, että mitään lainoja ei sitten meille takaa (hei, olimmeko edes pyytäneet takaamaan? emme.)

Muutama vuosi sitten isä sai aivoinfarktin ja oli pitkään sairaalassa. Kaikesta huolimatta sytytin Roomassa kynttilän hänen toipumiselleen ja saimme hänet jouluksi kotiin. Isän ryyppäämiselle tuli stoppi, mutta joko hänen koko perusluonteensa on sellainen, ettei hän halua nähdä kenessäkään mitään hyvää tai sitten pakollinen paikoillaan oleminen on antanut hänelle tilaisuuden ruokkia niitä ajatuksia, joita hänellä on ollut kai jo kymmeniä vuosia. Olisi hirmuisen helppo syyttää sairautta siitä, että isän pääasiallinen "harrastus" on istua sohvannurkassa ja puhua pahaa aivan kaikista ihmisistä, mutta se oli isässä jo ennen sairautta. Hänen ilkeilynsä on sitä luokkaa, että Meltsu ei enää käy hänen luonaan, ja siitäkin isä on saanut aiheen huutaa ja haukkua. Ja kyllä; Meltsulla todellakin on ollut tapana käydä isän ja äidin luona juttelemassa, siitäkin huolimatta, että hän tulee aina pahoilla mielin kotiin ja että olen sanonut hänelle, ettei kävisi. Hän kuitenkin on niin tavattoman kiltti ja hyväluontoinen, ja saanut saman kasvatuksen kuin minä; vanhempia ihmisiä on kunnioitettava. Jokainen joulu on ollut Meltsulle hammastenkiristys, koska hänen on ollut pakko viettää se isäni kanssa. Nyt tajuan, että olen tehnyt väärin, kun olen laittanut hänen tarpeittensa edelle omat tarpeeni siinä, että olen halunnut viettää jouluni KOKO perheeni kanssa, isä mukaanlukien.

Tänä jouluna isä ei meille tule. Ei enää, minä en halua enää.

Eilen aamulla isä, jonka en kuvitellut pääsevän kepin kanssa portaita ylös, ilmestyi tupaan, huutavana ja raivoissaan. Ymmärsin, että Meltsu oli unohtanut sähkökelan kulkemaan tien yli ja nyt se oli rikkonut lumilingon, kun isä oli ajanut siitä yli. Menin hakemaan Meltsun, joka vielä nukkui, ja isä huusi kuin hinaaja. Tuli perkelettä ja kuinka Meltsu on mitätön juippi ja paska. Isä yritti lyödä Meltsua kepillään, jolloin minulla naksahti kertakaikkiaan päässä. Menin väliin ja huusin "nyt riittää". Olin vähällä saada kepistä itsekin, mutta annoin tulla kaiken, mitä mieltä isästäni oikeasti olen. Sain kuulla naineeni mitättömyyden, jolloin huusin takaisin, että Meltsussa on minulle enemmän miestä kuin hänessä on koskaan ollut omalle akalleen. Se taisi olla ainoa, mikä isään upposi, ainakin se sai hänen kasvoilleen hölmistyneen ilmeen. Äidilläni on ollut avioliiton ulkopuolinen/puolisia suhteita varmaan viimeiset 30 vuotta, minkä tietää koko kylä. Samoin ilmoitin isälleni, että hän ei ole tervetullut meille jouluna. Isä huusi tietävänsä, että olemme konkurssissa. Nimitin häntä saatanan paskaksi ukoksi, joka jää kokonaan yksin katkeruutensa kanssa.

Ja niin edespäin. Mitä siihen sähkökelaan tulee, se ei ollut jäänyt tien poikki. Meltsu oli kelannut sen nätisti kasaan ja laittanut pienelle jakkaralle portinpieleen. Isä oli itse venkoillut linkonsa kanssa niin, että linko oli napannut kelan mukaan, mutta mitään vahinkoa siitä ei ollut lingolle tullut sen enempää kuin kelallekaan, jota äiti jo kiikutti meille takaisin. Huusinkin asiasta isälleni: "Saatana, itte et osaa pitää vitun linkoas enää tiellä vaan ajelet pitkin pihoja!"

Esimerkillinen tytär? Ei, vuosikymmeniä olen ollut hiljaa ja niellyt loukkaukset ja ohittanut aviomieheeni kohdistuvat loukkaukset, mutta en enää.

En käsitä, miten äiti kestää isää. Miten äiti on yleensäkään kestänyt kaikki nämä vuodet miestä, joka ei vaihda alusvaatteitaan varmaan kuukauteen, ja joka oikeasti paskoo housuihinsa - teki sitä jo ennen sairauttaan. Joka ei koskaan sano yhtään hyvää sanaa kenestäkään, eikä varmastikaan ole koskaan, ei ikinä kiittänyt äitiä siitä, että äiti on pysynyt hänen vierellään passaamassa äijää, joka ei pysty edes vettä itselleen keittämään. En todellakaan voi moittia äitiäni siitä, että hän hakee ilon elämäänsä toisen miehen sylistä. Moitin äitiä ainoastaan siitä, ettei hän ole jäänyt siihen syliin vaan pysynyt miehen vierellä, joka ei arvosta häntä vähääkään. En tiedä, kokeeko äiti, että hänen velvollisuutensa on pysyä aviomiehensä vierellä, tuli mitä tuli, vai miksi hän on jäänyt. Sääliikö hän isää? Kokeeko syyllisyyttä jostain? En tiedä, enkä ole kysynyt. Minulla ei ole sillä tavoin lämpimät välit edes äitiini. Minun sukupolveni naiset eivät ole äitinsä kanssa "ystäviä", kait. En tiedä. Ehkä joskus puhumme nämä asiat äidin kanssa, toivon niin.

En voi ymmärtää, miten isästäni on tullut sellainen kuin hän on. Hän valehtelee ja puhuu ihan hirmuisesti pahaa toisista ihmisistä. Hän nauttii toisten vastoinkäymisistä, on ollut sellainen jo vuosia, eikä sairaus muuttanut asiaa kuin pahempaan suuntaan. Ukki oli toki jäyhä sotaveteraani, mutta en voi edes kuvitella ukin puhuvan pahaa ihmisistä tai levittelevän perättömiä asioita. Ukki ei ollut sellainen. Ja mitä taas mummuun tulee - lempeämpää, suloisempaa ihmistä en tiedä kuin mitä mummu oli. Miten heidän pojastaan on voinut tulla niin katkera?

Tietenkään minun isäni tai edes äitini ei tarvitse rakastaa minun aviomiestäni. Heillä on oikeus ajatella, että olisin varmasti saanut paremmankin, mutta mielestäni se on ajatus, joka kuuluu pitää omana tietonaan. Mielestäni vanhempienkin pitää kunnioittaa lapsiaan ja näiden valintoja. Ei ole totta, etteikö Meltsu osaisi mitään. Hän osaa paljonkin ja on aikaansaava, vaikka ei ehkä osaakaan juuri niitä asioita, joita isä arvostaisi (tai no... en usko, että isä arvostaisi häntä, vaikka hän olisi ydinfyysikko, koska jokaisesta ihmisestä nyt vain täytyy löytää negatiivista). Minäkin joskus hermostun niihin asioihin, joita Meltsu ei osaa, totta kai, ja hän hermostuu niihin asioihin, joita minä en osaa tai en vain saa tehdyksi. Kaikesta huolimatta hän on MINUN aviomieheni ja lapseni isä. Hänen rinnallaan minä seison ja häntä minä puolustan.

Mitä Toniin tulee ja siihen, että hän näki pappansa tulevan tänne raivoamaan; tilanteen rauhoituttua Toni sanoi minulle: "Mä en ole koskaan tykännyt papasta ja nyt vielä vähemmän."

On isän häviö, että hänen lapsenlapsensa ajattelee noin. Tonin häviö se ei ole, koska hänellä kuitenkin on rakas mummu ja rakas abuelo.

Eräs ihminen vuosia sitten vertasi minua tiikeriemoon nähden sen negatiivisena asiana. En sietänyt perheeseeni kohdistuvaa arvostelua tai uhkaa, vaan koin, että minulla on oikeus elää elämääni juuri siten kuin itse haluan. Tiikeriemo, kyllä, sitä minä olen, mutta minulle itselleni se on aina ollut positiivinen asia.

Vakavan asian kevennykseksi lyhyt jouluinen elokuva. Käykäähän katsomassa palkintoja kahminut Rare Exports! Me kävimme eilen.

Mistä joulupukki tulee

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kai tähän tottuu


Eilen oli ensimmäinen päivä Suomeen paluuni jälkeen jolloin EN palellut hillittömästi. Osasyy oli varmaan siinä, että pakkastakaan ei ollut kuin max viisi astetta, mutta kuitenkin... nelisen päivää olen vain hytissyt kylmästä niin päivällä kuin yölläkin. Päivävarustuksena on täytynyt olla pitkät kalsarit ja fleechousut, villasukat ja reiskat, collegepaita ja villapaita. Yöllä pyjaman alla on ollut myöskin pitkät kalsarit, päällä villapaita, jalassa villasukat JA vielä lisäksi olen nukkunut kahden täkin alla. Juu-u, eikä meillä ainakaan mittarin mukaan sisällä ole ollut yhtään sen kylmempää kuin normaalistikaan talvisin. Su-iltapäivällä pääsimme lähtemään La Reinasta noin kello kahdelta ja silloin lämpötila oli luultavasti se +27 celciusta, mikä se oli ainakin Puertossa päivittäin korkeimmillaan, ja kun sitten puolen yön jälkeen saavuimme kotiin, täällä mittari näytti kahtakymmentä pakkasastetta. Kroppani taisi saada shokin, vaikka mieleni kertoikin, että asiassa ei ollut mitään kummallista.

Muutenkin olen ollut tämän viikon ihan tööt. Meltsukin siitä huomautti yhtenä päivänä; olen vähän pihalla. Olen minä; paluu kotoisten huolien pariin tökkii oikein kunnolla. Tarkoituksella pyyhin kaiken mielestäni viikoksi ja nyt sitten kaikki se, minkä haluaisin, en ehkä unohtaa, vaan pyyhkiä kokonaan olemattomiin, nipistää koko ajan takaraivoa. No, olen minä saanut jotain aikaankin, tönkkö-olotilastani huolimatta ja nyt keskityn tulevaan jouluun. Tonilla alkaa tänään, tai oikeastaan huomenna, joululoma ja voin lipsahtaa takaisin siihen auvoiseen olotilaan, jossa ei tarvitse herätä kellon mukaan seitsemän jälkeen. Olen niin väsy..! Puertossa heräsin ihan ilman mitään kelloja seitsemän pintaan, reippaana ja levänneenä, kun taas täällä vetelin yhtenäkin päivänä unia yhteentoista sen jälkeen, kun olin kiikuttanut Tonin puoli kahdeksaksi bussipysäkille. Gaah.


Vaan Puerto de la Cruz. Ihana ihana ihana Puerto, joka lepää Atlantin rannalla kuin kerälle kiertynyt kissa, raottaen silmiään laiskasti silloin tällöin.


Matka ja loma olivat täydellisen onnistuneet, en tiedä, mitä olisin ottanut pois tai lisännyt. Jos ei oteta lukuun sitä, että viikko on varsin lyhyt aika, tietenkin... Mutta noin muuten. Vaikka emme olekaan mitään auringonpalvojia, totta kai silläkin on merkitystä, että ilmat suosivat. Ainoa päivä, jolloin ei tainnut olla aurinkoista, oli keskiviikko, ja senkin me vietimme merellä saaren eteläpuolella, missä aurinko jaksoi paistaa. Käsittääkseni etelässä onkin todennäköisemmin aurinkoisempaa kuin pohjoisessa, ja kai siksi se onkin pyhitetty matkailulle ja turisteille. Paikallista asutusta sieltä on aika turha etsiä, tai mitään muutakaan "aitoa" kanarialaista. Aurinkoa ja hiekkarantoja kyllä löytyy, ja eipä siinä mitään; on paljon ihmisiä, jotka haluavat lomaltaan juuri näitä asioita.


No, on toki Puertossakin ranta! Mutta erilainen kuin eteläpuolen rannat. Kukaan ei varmaankaan matkusta Puertoon nimenomaan rannan takia, ja ehkä siksi oli mukava lojua yhtenä aamupäivänä juuri sillä rannalla. Uimaan ei päässyt yhtenäkään päivänä, vaan punainen lippu lepatti tangossaan iloisesti joka päivä silloin, kun meillä olisi ollut mahdollisuus pulahtaa mereen. Siitä huolimatta tuli kyllä kastuttua meressä... Ei tarvitse kävellä kuin siihen asti, että polvet kastuvat; Atlantilta vyöryvät mainingit kyllä huolehtivat lopusta! Toni telmi rantakuohuissa estotta ja minäkin otin ja tupsahdin turvalleni, kun oikein iso hyöky vetäisi jalat alta, työnsi pitkälle rantaa kohti ja veti taas takaisin merelle päin ennen kuin pääsin jaloilleni, pärskivänä ja kikattavana. (Meltsun mielestä se oli koko loman paras hetki; nähdä minun pyllähtävän nurin.)


Ja se hiekka..! Mustaa, hienoksi hioutunutta laavaa. Sitä oli rantareissun jälkeen ihan JOKA paikassa. Korvissa ja siellä. *virn*.

Kunnolla uimaan pääsimme paitsi omassa uima-altaassa (jonka vesi oli hui-kylmää, koska sitä ei lämmitetä, mutta juuri siksi ah niin ihanan virkistävää) niin myös vesipuisto Siam Parkissa, jossa vietimme yhden päivän. Onneksi puistossa ei ollut mitään ihmeempää ruuhkaa ja Toni pääsi siksi kokeilemaan kaikkia haluamiaan vesiliukumäkiä sydämensä kyllyydestä; portaita ylös, liukurilla alas ja taas takaisin samantien. Minä nautin auringosta ja lämmöstä, ja vedessä kisailun jätin vähän vähemmälle. Onnistuin jopa saamaan väriä pintaan..!


Sen sijaan meressä uiminen delfiininbongausretkellä oli pakko jättää väliin. Merenkäynti oli niin kova. Olimme suunnitelleet retkeä purjelaiva Flipper Unolla, mutta koska Puertosta ei järjestetty retkiä sinne, vaan katamaraanille, purjelaiva jäi kokematta. Halusimme kuitenkin nähdä delfiinit, valaat ja Los Gigantesin kalliot ja lähdimme katamaraaniretkelle. Se oli samanaikaisesti hauskaa ja ... ei-niin-hauskaa. Monet olivat merisairaina, eikä ollut kiva katsella oksentavia, kalpeita matkailijoita. Heille ei kai kukaan ollut etukäteen kertonut, että matkapahointipilleri ennen laivaan astumista on must-juttu jos merellä tuulee? Ja koska kyseessä on Atlantti, niin mitä todennäköisemmin merellä todellakin tuulee..! Säälitti sekin saksalainen nainen, joka heti alkumatkasta alkoi voida pahoin ja koko neljä tuntia vapisi ja oksensi. Jostain kumman syystä nimenomaan suomalaiset säästyivät taudilta. Meitä oli meidän poppoon lisäksi muutama muukin suomalainen perhekunta, eikä heitäkään vaivannut merenkäynti mitenkään. Ruoka ja sangria maistuivat, vaikka aallot keikuttivat alusta niin, että oli vaikeuksia saada sangria kannusta läikyttämättä kaikkea pitkin lattioita.

Delfiinit sitten; niitä todellakin nähtiin. Oli mahtavaa seisoa aluksen keulassa, kun delfiinit uivat sen kanssa kilpaa, hyppivät välillä ilmaan ja sitten heittivät selälleen ja kiisivät aluksen kanssa samaa vauhtia vatsat ylöspäin. Pallopäävalaita nähtiin myös, mutta ne käyttäytyivät valasmaisen majesteettisesti ja pysyttelivät hieman kauempana. Ja mitä Los Gigantesiin tulee, niin olivathan ne mahtava näky. 600 metriä merenpinnasta, ja sitä jatkui kilometrikaupalla.


Vuosi sitten en tajunnutkaan mistä kaikesta jäin paitsi, kun olin flunssassa ja pysyttelin pari päivää kämpillä. Ei se silloin tuntunut siltä kuin olisin jäänyt vaille jotain, ja toki sairastaminen siellä oli miellyttävämpää kuin kotona, mutta nyt, kun minua ei vaivannut kertakaikkiaan mikään ja jaksoin mennä viipottaa mieleni mukaan, koin ainutlaatuisia hetkiä. Monena päivänä kävin Tonin kanssa kävelyllä ihan vain kävelemisen takia ja siksi, että haluan nähdä asioita. Ei taksin ikkunasta näe sitä, mitä haluan, tai jos näkeekin, niin ei ainakaan kuule eikä varsinkaan haista. Samoin kun lähdimme kaupungille, kuvio oli aina se, että Toni ja minä lähdimme edeltä kävellen ja Meltsu huristeli myöhemmin perässä taksilla, ja treffasimme sitten jossain. Takaisin Los Fraillesiin emme tosin kävelleet - matka ylämäkeen kauppakassien kanssa tuntui ihan toiselta kuin alamäkeen! Itsenäisyyspäivän pippaloista kävelimme Tonin kanssa kyllä "kotiin", mutta teimme samalla pienen piipahduksen Punta Bravaan. Siellä kävimme illalla vielä uudelleenkin, Meltsun kiitäessä kaupungille La Bambaan laulamaan karaokea.

Muistelisin Keijon ihmetelleen vuosi sitten sitä, että "päästin" Meltsun menemään omia menojaan ts. yksin kaupungille illalla. Hän kyseli, oliko asia minulle todellakin OK, mitä minä mielessäni vähän ihmettelinkin. Miksei se olisi minulle OK? Minun mieheni on 4-kymppinen, aikuinen mies, miksi kummassa en antaisi hänen mennä minne mielii? Vai pitäisikö hänen jäädä minun kanssani kyhjöttämään kämpille, vai pitäisikö minun ehkä raahautua mukaan johonkin karaokebaariin, kun mieluummin kävelen Punta Bravassa tai lojun sohvalla hyvän kirjan kanssa? Paitsi että torstai-iltana minäkin piipahdin La Bambassa, jopa Toni oli mukana, vaikka paikkaan onkin ikäraja. Herrat lauloivat muutaman biisin (kyllä, Tonikin) ja häivyimme sieltä jo ennen yhdeksää. Plääh... joo, olihan se mukava saada palvelua suomenkielellä (toinen suomalaisten paikka Puertossa on Scandic), mutta oikeasti; minä olen kapakkakäyntini jo käynyt vuosia sitten. Ei saanut Meltsu minua enää lauantaina mukaansa katsomaan Matti Nykästä. *virn*.

Nyt, käytyämme kolmannen kerran Puertossa, paikka alkaa tuntua tutulta ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Kaupungilla en enää eksyisi, ja paikat sekä kadut alkavat hahmottua päässäni selkeäksi kokonaisuudeksi. Nyt tiedän, missä on mitäkin kauppoja tai ravintoloita (voin esim. sanoa puhelimessa Meltsulle, että treffataan Rolonilla) ja tiedän, missä on taksitolppa. Mitä enemmän tunnen Puertoa, sitä enemmän sitä rakastan. Puerto ELÄÄ. Haluamatta mitenkään loukata niitä, jotka haluavat lomaltaan aurinkoa ja lämpöä, minun on pakko sanoa, että se on etelän ja pohjoisen ero (siis Teneriffalla); pohjoinen elää, etelä on hengetön. Turistikeskus on keinotekoinen, ja vaikka Puertossakin toki on turismia, siellä kuitenkin on myös paikallista elämää. Tai pikemminkin; nimenomaan paikallista elämää. Siellä on hankala tulla toimeen englannillakaan, koska eivät kauppiaat, tarjoilijat tai taksikuskit osaa englantia. Apteekissa asioidaan elekielellä ja keskeisimmät sanat on parasta kiltisti opetella espanjaksi. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkaakin oppia espanjaa, sana sanalta. On hyvinkin mahdollista, että kun (viimeistään) vuoden kuluttua menemme jälleen Puertoon, osaan espanjaa jo vähän enemmän.

En ehkä koskaan olisi tullut lähteneeksi ensimmäistäkään kertaa Teneriffalle enkä ainakaan Puertoon, jos Keijo ei asuisi siellä. Puerto ei taida olla niitä suosituimpia lomakohteita kuitenkaan ja jos Teneriffalle matkustetaan, on se sitten yleisemmin Los Americanos tai vastaava etelärannikolla. Olen iloinen siitä, että olen saanut tutustua nimenomaan Puertoon ja kiitollinen siitä, että Keijo on antanut meille sen mahdollisuuden. Tuntuu, etten voi kyllin ylistää Puertoa! Tai yleensäkin Pohjois-Teneriffaa. Toki elämää on Puerton ulkopuolellakin, minun silmissäni kaupunki näyttää jatkuvan yhtenä ja samana aina Santa Cruziin asti, enkä osaa sanoa sitäkään, missä Puerto de la Cruz loppuu ja La Orotava alkaa.

Mitä muuta voisin matkasta kertoa? Siitä, kuinka mukava oli kierrellä keskustan putiikeissa, hypistellä pöytäliinoja (ostin itselleni joululiinan ja pari liinaa lahjoiksi), istahtaa katukahvilaan hörppäämään yksi dorada. Siitä, kuinka kukot ja kanat tepastelivat rannan tuntumassa kadun varrella, kuinka ihmiset ulkoiluttivat lattiamopin näköisiä koiriaan, kuinka vanha mies syötti puluja ja kuinka ne laskeutuivat hänen olkapäilleen. Siitä, kuinka pilvet juoksivat taivaalla kuin elävät olennot ja kuinka salamat löivät kaukana meren yllä.

Ah ja oh, ristiriitaiset tunteet repivät pikkuruista sieluani kahteen suuntaan. *virn*. Eikun oikeasti; olen aina rakastanut Suomea ja kuvitellut, etten voisi koskaan rakastaa ainakaan mitään etelän maata. Voisinpas. Mutta kuten olen jo tässäkin blogissani todennut (olenhan..?), koti on siellä, missä sydän. Minun kotini voisi sittenkin olla muualla kuin Suomessa. Ei niin, etteikö minun sydämeni kuuluisi MYÖS tänne, mutta jo nyt osa siitä kuuluu Teneriffalle.

Vaan nyt - minun oli tarkoitus tarinoida vielä joulusuunnitelmistani, mutta huomaan kellon olevan jo niin paljon, että taidankin lähteä kiitämään kohti Lahtea. Vein eilen tuvan maton pesulaan ja haen sen tänään pois, plus että teen jouluostoksia samalla reissulla. Joulu on hyvin hanskassa tällä hetkellä, olen laatinut itselleni aikataulun, johon mahtuu monta vapaahetkeäkin. Tänään siis jouluostokset ja kun Lahdessa nyt käyn, ostan samalla "herkut" joulupöytään ts. juustot, oliivit, ehkä jotain erikoissillejäkin. Kaiken muun saan paikallisesta marketista, josta haen tilaamani kinkun ja maksapasteijan keskiviikkona. Huomiselle päivälle on suunniteltu joulusiivous, mikä tarkoittaa oikeastaan vain tuvan siivoamista. Eihän meillä ole siivotonta nytkään, miksi ihmeessä alkaisin raivokkaasti hinkata taloa lattiasta kattoon? Sunnuntaina leffaan Tonin kanssa. Maanantaina ajattelin hakea kuusen. Tiistaina minulla on hammaslääkäri ja samalla voin tuoda jo osan jouluruuista. Keskiviikkona haen (tai Meltsu hakee) siis kinkun. Torstaina on aatonaatto, silloin paistan kinkun, koristelemme kuusen (jos emme ole tehneet sitä jo siihen mennessä - missä muka sanotaan, että kuusi pitää koristella aattona?) ja käymme saunassa. Saunominen riippunee kelistä, jos on kova pakkanen ts. enemmän kuin pari astetta, omaa saunaa ei kannata lämmittää. Ajattelin tsekata uimahallin aukioloajat, josko kävisimme joulusaunassa ja -uimassa! Ja sitten onkin aatto, jonka otan rennosti, koska sille päivälle on vain perunalaatikon paistaminen (muut laatikot olen jo tehnyt etukäteen) ja salaattien rakentaminen. Hyvältä vaikuttaa!

Ja siinähän ne joulusuunnitelmat tulivatkin!

Vaan nyt matkaan kohti Lahtea, ja loppupäivän sitten pelaankin WoWia. Ergie on nyt level 84 ja aion dingata tänään level 85. Mitä Cataclysmiin tulee, niin siitä sitten lisää toisella kertaa!

Päivän videoksi jotain, joka sisältää joulua ja WoWia.




tiistai 14. joulukuuta 2010

Oon mä täällä!


Eli, palasimme Suomeen ihan aikataulun mukaan (no, puoli tuntia myöhässä) myöhään sunnuntai-iltana ja aika sen jälkeen onkin mennyt matkasta palautuessa, WoWia pelatessa (hei! Ergie on jo level 82!) ja töitäkin tehden. Matkasta tuonnempana varmaan lyhyt yhteenveto, nyt vain totean sen olleen NAPPISUORITUS.

Mitään videota en nyt jaksa/ehdi etsiä, on aika värkätä jonkinsortin päivällinen... possua, perunaa ja vihreää mojoa. Ai miten niin sydämeni jäi Puertoon?!

lauantai 4. joulukuuta 2010

Tää niinku menis nyt!


Ihan kohta alkaa yli viikon nettipimento, adios vaan ja nähdään taas maanantaina 13. päivä tätä kuuta.




perjantai 3. joulukuuta 2010

Lähtökuumeessa


Eilinen uinti piristi mieltä ja kroppaa ihan kybällä! Viihdyin saunassa epätavallisen pitkään, mistä on kiittäminen partionjohtajaa, jonka kanssa meillä oli oikein mukava rupattelutuokio. Olemme suurinpiirtein samanikäisiä, saman pitäjän tyttöjä ja hänen serkkunsa on lapsuudenystävänsä, ja muutenkin; olemme molemmat yrittäjiä, meillä on samanikäisiä lapsia ja luulisin, että elämänarvommekin ovat suurinpiirtein yhteneväisiä. Pidän ihan ns. tavallisista ihmisistä, jotka uskaltavat olla sitä, mitä ovat. Tavallisia. Sillä, loppujen lopuksi, sitähän me kaikki pohjimmiltamme olemme; tavallisia. Olen tavannut hyvin harvoja ihmisiä, joita en lähtisi kuvaamaan sanalla "tavallinen", mutta monia tavallisia ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa tai haluavat olla ns. epätavallisia. Tunnistan itsenikin tästä joukosta, tai pikemminkin; tunnistan entisen minäni, ja tunnen, että siksi minulla on varaa hymähdellä näille wannabe-spesiaaleille.

Miksi pitäisi ammentaa voimaa jostain, mitä haluaisimme olla, sen sijaan, että ammentaisimme voimamme siitä, mitä olemme?

Okei, minä haluan olla verihaltija, mutta se kai on vähän toinen juttu? *virn*.

Innostuin uimisesta (ja siitä, miten kevyesti liikuin vedessä! paljonkohan oikein olen laihtunut, en ole käynyt vaa'assa moneen viikkoon) siinä määrin, että ostin 10 kpl:n sarjaliput uimahalliin, sekä aikuisten lippuja että lasten lippuja. Ehkäpä nyt tulee lähdettyä uimaan ihan aikuisten-oikeasti, kun uintikerrat on jo maksettukin etukäteen.

Tunnen, kuinka lähtökuume alkaa nostaa päätään, ja pieni paniikkikin. Hetkittäin tulee ajatus "kamalasti tehtävää ja muistettavaa, en mitenkään ehdi kaikkea!" - ja kuitenkaan en ole edes aloittanut tekemään mitään lähtövalmisteluja! Olen viime hetken ihminen. Vetkutan ja vetkutan ja teen sitten, kun aika kertakaikkiaan loppuu. Tai ei... ei ehkä niinkään. Pikemminkin mietin monet asiat valmiiksi päässäni ja sitten hiukan ennen ajan loppumista teen ne nopeasti, siististi ja valmiiksi. En säntäile ympäriinsä, vaan järjestelmällisesti laitan kaiken kuntoon. Meillä Meltsu on sellainen säntäilijä-tyyppi, laukkuja pakatessaankin juoksee ympäri taloa keräämässä tavaroita ja paiskoo niitä laukkuun siihen malliin, että lopulta minä saavun paikalle *tadatadaa*, tyhjennän laukun ja pakkaan sen uudelleen siten, että tilaakin jää vielä, sekä muistuttelen asioista, jotka hän laukustaan on unohtanut.

Jäljellä on pakkaaminen, jonka teen huomenna, kunhan olen pyykännyt pyykkikorin tyhjäksi ja kaikki mahdolliset vaatteet ovat puhtaita. Bussilippu Lahti-Hki pitää ostaa netin kautta, ja siinähän se oikeastaan. Huomenna vien koirat hoitolaan ja käyn samalla reissulla kaupassa ostamassa viemisiä Appilaan. HK:n sinistä lenkkiä, ruisleipää ja lakritsia... Mukaan pitää muistaa pakata myös omat kahvit, koska minun suuni ei kertakaikkiaan sulata espanjalaista kahvia. Koirille pitää muistaa laittaa mukaan lääkkeet ja "hoito-ohjeet" ts. ei pitkiä lenkkejä tällä kertaa. Ja säärikarvat pitää ajella! Taisin olla eilen uimahallissa ainoa naistensaunassa, jolla säärikarvat rehottivat. Mutta sekin on minua, ja siitä ehkä joskus toisella kertaa -  - naiseudesta ja vaikeudesta olla nainen, joka minun halutaan olevan (vaikka enhän minä olekaan nainen, joka minun halutaan olevan, ja se on joskus vaiketa muille.)

Summa summarum, ei kamalasti tekemistä kumminkaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, että ylihuomenna tähän aikaan olemme jo ilmassa, matkalla kohti Atlanttia.

Päivän videoksi jotain jouluista! Enkä malta olla kertomatta yhtä jouluista lapsuusmuistoa, mikä putkahti päähäni tämän joululaulun myötä... Tapahtui varmaan joskus 70-luvulla, telkkarista tuli ohjelma, jossa oli hönö-pukki; pukkiparka, joka tonttuili, eikä osannut kai tehdä mitään oikein. Muistan lasten huokailleen "voi hönö-pukkia". Samana vuonna isä oli joulupukkina kylän joulujuhlissa seurojentalolla ja sai äidiltä välittömästi nimityksen Hönö-pukki - isä nimittäin oli niin päissään, että lahjojen jakamisesta oli tulla täydellinen fiasko. En tiedä, kuinka moni sen huomasi, ja ei siinä sinänsä ollut mitään ihmeellistä edes; uskon, että olisi pukkina sitten ollut kuka tahansa kylän isäntämiehistä, pukki olisi ollut ihan yhtä hönössä. Se jäi kuitenkin mieleen yhtenä hupaisista lapsuusmuistoista ja sen jälkeen hönö-pukki on ollut meillä tietynlainen käsite. Ja ei, itse jouluun meillä ei alkoholi kuulunut pienimmässäkään muodossa, joten se, että isi leikkii pukkia päissään, oli todellakin hupaisa vitsi.




torstai 2. joulukuuta 2010

Detox-kuurille mars mars


Gaah, pullo vsop-glögiä jaettuna kahdelle illalla on vähän liikaa > takana kaksi huonosti nukuttua yötä. Väsyttää, mutta uni ei tule... Eilenkin menin sänkyyn jo puoli kymmeneltä, koska olin niin väsynyt, etten jaksanut rymytä edes Azerothissa, mutta heti sänkyyn kellahdettuani huomasin, ettei nukuta pätkääkään. Nukkumisen sijaan luinkin Reino Lehväslaihon kirjan "Rintamalotat". En yleensä lue sotakirjoja, enkä tiedä, miksi tämä kirjastosta oli mukaani tarttunut, mutta luettava se oli, kun sen kerran aloitti. Suosittelen lämpimästi.

Tänään lähden tosiaan detox-kuurille P:joen uimahalliin. Lupauduin kuskaamaan partiolaisia ja totta kai pulahdan itsekin altaaseen (altaisiin), kun uimahallille menen. Pääsen testaamaan uutta uimapukuanikin! Uimista ja saunomista, ja taas uimista. Olen miettinyt kausikortin ostamista uimahallille osana kiinteytysprojektiani, mutta toistaiseksi suunnitelma on edelleen miettimisen asteella. Muutamia vuosia sitten kävin uimahallissa useita kertoja viikossa, mutta sitten se jäi, kun elämäntilanne muuttui hiukan. Yrittäjällä ei enää ollut niin aikaa (tarkoitan lähinnä Meltsua) ja uiminen liittyi kiinteänä osana masennukseni "hoitoon"; pakotin itseni pois kotoa edes sen verran, että kävin uimassa.

Uimisesta puheenollen, pitääkin varmistaa piilolinssien kunto... vaikka arvaankin niiden kuivuneen koppuroiksi koteloihinsa, kuten viimeksi! Nou hätä tässäkään asiassa, minulla on vielä ainakin 4 paria jäljellä. Minun käytölläni ne kestävät varmaan vielä pari vuotta. En juurikaan pidä piilolinssejä kuin kesäisin, mutta silloin pidänkin niitä päivittäin. Aurinkolasien asetteleminen silmälasien päälle on vähän hankalaa, samoin kuin uiminen rillit päässä. Piilolinssit rules!

Aika paljon muutakin pitää alkaa varmistelemaan, onhan lähtöön enää muutama päivä. Meillä oli aikomus mennä lauantaina elokuviin, mutta päätimmekin käydä katsomassa leffan vasta matkan jälkeen. Lauantaista tulisi muuten ihan liian tiukkaan aikataulutettu, koska vien koirat silloin Karvaturriin - jos siihen pitäisi vielä mahduttaa leffakäynti ja laukkujen pakkaaminen, niin krääh. Minun herkät hermoni vinkuisivat glögin perään, ja eihän se käy, nyt ollaan siis detox-kuurilla. (En ihan oikeasti edes tiedä, mitä "detox-kuuri" tarkoittaa, mutta se kuulostaa passelilta! *virn*). Onneksi pakkaamista ei ole kovinkaan paljon, viimeksikin meillä kolmella oli yksi matkalaukku. Siis kolme ihmistä = yksi laukku. Plus jokaisella pieni laukku, jonka sai ottaa matkustamoon. Mutta silloin olivat lakossa ne tyypit, jotka lastasivat lentokoneita ja peläten, etteivät laukkumme koskaan tulisi perille, pakkasin pikkulaukkuihin kaiken tarpeellisen ja loput matkalaukkuun, jonka uskoin jäävän kentälle ja eksyvän matkalle. Vasta kentällä kuulimme, ettei lakko koskenut lainkaan sitä lentoyhtiötä, jolla olimme lähdössä matkaan, eikä siksi ollut pelkoa laukkujen hukkumisesta sen enempää kuin lennon myöhästymisestäkään. Tänä vuonna lakkoilevat lentäjät ja lentoemot, mutta jälleen; ei koske meitä. Lennämme TUIfly Nordic-yhtiön koneella, vuosi sitten tavallaan sattumalta, tänä vuonna aivan tarkoituksella. Sunnuntaille olisi ollut tarjolla toinenkin lento Teneriffalle, toisen lentoyhtiön koneella ja hiukan halvemmallakin, mutta todella tyytyväisinä palveluun, jota saimme TUIflyllä vuosi sitten, halusimme ehdottomasti saman yhtiön lennolle tälläkin kertaa. Finnairilla oli paljon oppimista TUIflyltä, ennen kaikkea palvelussa. Aikuisten oikeasti, enkä ole ollenkaan ainoa, joka on sitä mieltä, että Finnairilla palvelu on pahimmillaan jopa töykeätä. Se on harmi, koska periaatteesta lentäisin mieluiten Finnarilla, mutta sittenkin mieluiten sillä lentoyhtiöllä, jossa ymmärretään asiakaspalvelusta jotain. Mietihän sitä, Finnair.

Asiakaspalvelusta tuli mieleen, ravintola Esperancesta ei ole tullut vastausta sähköpostiini. Hyvää palvelua ravintolalta... Olisikohan pitänyt kysyä myös, saako heille tuoda muitakin eläimiä kuin koiria, esim. vuohia?

Päivän videoksi tulee nyt jotain ihan randomia, koska mielessäni ei ole mitään erityistä, enkä tiedä, mikä sopisi tämän päivän blogitekstiinikään. ... Ah jei! Leffasta "Uuno Epsanjassa"! Ihana, nostalginen pläjäys, jota katsoessa tekee mieli huokaista syvään. Niin monia kasvoja, joita ei enää ikinä tulla muualla näkemään kuin taivaallisessa näyttelijäkaartissa.




keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Liukas lätkä


Tai no, ei ehkä liukas, mutta lätkä kuitenkin. Sen siitä saa, kun yrittää pois vanhasta ja hyväksi havaitusta; kokeilemastani, uudesta kakkupohjasta tuli lätkä ts. se päätti olla kohoamatta yhtään mihinkään. Olisikohan viagrasta ollut apua..? Tein pienemmän annoksen kuin ohjeessa oli, ajatellen, että kahden täytekerroksen sijasta muutamalle syöjälle riittää yksi täytekerros, mutta kakkupohjan päättäessä lätkiintyä ei siihen pystynyt tekemään yhtään täytekerrosta.

Vaan nou hätä. Heittelinpä sitten täytteeksi aiotut sössöt kakun päälle ja kuorrutin koko komeuden kräämillä.
Uskon vakaasti, että maku kuitenkin on ihan passeli. Kakun lisäksi vieraat saavat vähän erikoisempia joulutorttuja: otin niitä piparkakkumuoteilla. Ja vielä sipsejä ja limpparia sekä jotain uutuus-pikkusuolaisia suoraan kaupan pakastealtaasta. Pizza- ja tortilla... jotain? Wrappeja? Niitä alan paistella kohtapuoliin, kunhan olen hetken levännyt ja lirputtanut kieltäni keramiikkapikarissani, joka on täytetty vsop-glögillä. *virn*.

Kävin eilen Alkossa ja ostin pullon glögiä ihan vakaana tarkoituksenani päästä siihen olotilaan, etten ottaisi mitään kovin vakavasti. Käytin nimittäin Mindin lääkärillä, ja vaiva, jota olin kuvitellut nivelrikoksi ja joksikin, joka menee ohi lääkityksellä, osoittautui paljon pahemmaksi. "Polven etummaisen ristisiteen repeämä", sanoo diagnoosi ja hoidoksi suositellaan leikkausta esim. Espoon eläinsairaalassa. Hintaa toimenpiteelle napsahtaa hyvin helposti pari tonnia, joten ottaen huomioon meidän perheemme tulot nimenomaan näin talviaikaan, ei liene mikään ihme, että ensihoidoksi itselleni suosittelin jotain, joka saa aikaan hetkellisen "mitä välii"-tunteen.

Mindin tilanne ei onneksi ole akuutti siinä mielessä, että mitään päätöksiä pitäisi tehdä juuri nyt. Neiti sai tulehduskipulääkkeet ja ohjeen olla liikkumatta liikaa, plus nivelvaivoihin tarkoitettu ravintolisä olisi myös hyvä juttu. Ennen joulua en (emme) varmaankaan päätä asiassa vielä yhtään mitään; sunnuntaina lähdemme viikoksi muille maille vierahille ja sinne EN aio ottaa mukaan yhtäkään kotoista huolta, ja sen jälkeen alan puuhata joulua. Mutta sitten on varmaan jotain päätettävä. Leikkaus vai lääkehoito? Leikkaus on kallis, mutta se korjaisi vaivan, kun taas lääkehoito olisi vain oireiden hoitamista ja voisi johtaa siihen, että toisen, terveen jalan rasittuessa sekin repsahtaisi. Lääkäri sanoi, että muutamat hänen potilaistaan ovat valinneet lääkehoidon, mutta oli sitä mieltä, että jos Mindi olisi hänen koiransa, hän valitsisi leikkauksen. Isolla koiralla vaiva ei häviä mihinkään, plus että Mindi on erittäin hyväkuntoinen ja edessä on vielä monta, monta vuotta koiranelämää.

Kyllähän minä jo tiedänkin, mitä neidillemme haluan. Koiranelämää vailla nilkutusta ja kipuja. Asia pitää vain vielä miettiä kunnolla.

Mitä koiriin noin yleisesti ottaen tulee, viime viikonlopun jälkeen sähköiseen mediaan on tupsahdellut sekä valokuvia että videopätkiä Johanna Tukiaisen keikasta Järvenpäässä ravintola Esperancessa. Kuvissa ei muuten olisi mitään erikoista, mutta niissä monissa poseeraa neiti Tukiaisen surullisenkuuluisa Nassu-koira. Kyllä vain, ravintolassa. Asiaan liittyen laitoinkin ko. ravintolaan sähköpostia seuraavasti:

 
Hei!

Ilokseni huomasin, että ravintolaanne saa elintarvikelaista välittämättä tuoda myös koiria. Olen tammikuun alussa tulossa pääkaupunkiseudulle isokokoisen noutajani kanssa (hänet leikataan Espoon eläinsairaalassa) ja tiedustelisinkin, että voiko koiran tuoda ravintolaanne myös lounasaikaan, vai vain ilta-aikaan? Olisi mukava päästä syömään ilman että joudun jättämään leikkauksesta pöpperöisen koiran autoon odottamaan.

Terveisin XX.


Ai minäkö ilkeä? En suinkaan! En vain pidä siitä, että tietyt ihmiset kuvittelevat, etteivät lait ja asetukset koske heitä.

 * * *

 Päivän videoksi jotain, mikä tuli minulle ajankohtaiseksi tasan 12 vuotta sitten.

 


maanantai 29. marraskuuta 2010

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei


Minun energiani on hyvin puuskittaista. Menee pitkiä aikoja, etten saa tehdyksi mitään, ja sitten saan kummallisen tarmonpuuskan, jonka aikana ns. puhdistan pöydän. En siis pyyhi pölyjä, vaan hoidan rästihommat pois vauhdilla. Tänään minulla on sellainen päivä - olen jo hoitanut laskut (sekä lähtevät että maksettavat), olen niputtanut tilitoimistoon menevät paperit ja lähettänyt ne eteenpäin, olen mapittanut Meltsulle uuden asiakasrekisterin, olen tilannut ajan eläinlääkäriin Mindille, sanonut irti lankapuhelimen ja soittanut pankkiin tiedustellen, kuinka monta päivää menee siihen, että luottokorttitililleni laittamani sataset ovat käytettävissä. Ei nimittäin olisi ollenkaan kiva huomata, että olen ylittänyt luottorajani Atlantin rannalla kirmatessani!

Vielä kun saan lähtevät laskut kuoritettua, voin hyvillä mielen lipua Azerothiin ainakin siih... EIKÄ. Uh, komento takaisin, muistin juuri, että minun pitää tehdä kauppalista. Minulla on klo 14.15 vanhempainvarttiaika ts. tapaaminen Tonin opettajan kanssa, ja sen jälkeen jatkan matkaani kauppaan; täytyy ostaa paitsi normaalit ruokaostokset niin myös tarvikkeet keskiviikkoisiin synttäribileisiin. Niiden tiimoilta pitänee kuuklettaa suklaavoittoisen täytekakun ohje. Olen kyllästynyt omaan bravuuriini eli mansikka-banaani-kermakakkuun. Koska synttärivieraita tulee maksimissaan neljä (päivänsankari mukaanlukien siis viisi), voisin panostaa kakkuun sen verran, että vääntäisin esim. suklaakuorrutteisen kakun. Plus pitää miettiä synttärilahja... ostaa ja tulostaa liput TÄNNE. Siinä on lahjaa ihan riittämiin, koska ensi viikon asustamme Teneriffalla *jee jee jee* ja sitten pukkaa joulukin päälle.

Olen tainnut onnistua edes jossain; Toni ei (luojankiitos) ole lainkaan lahjojen perään. Ei ole koskaan ollut. Totta kai lahja on kiva juttu, mutta joulussakaan en muista Tonin intoilleen lahjojen perään mitenkään ylenpalttisesti. Lisäksi hän arvostaa ns. hyödyllisiä lahjoja; uusi yöpuku tai lakanasetti on aina ollut mieleen. Siksi voin hyvillä mielin ilmoittaa esim. etten aio ostaa mitään ihmeempää lahjaa synttäreiksi, vaan Toni pääsee leffaan ja matkalle. Sukulaiskekkereitä en edes harkitse; vastahan treffasimme toisemme Sebastianin synttäreillä viikko sitten.

Jostain syystä, jota en tiedä itsekään, tänään tämä:




torstai 25. marraskuuta 2010

Minä juon nyt viiniä


Tai tarkemmin sanottuna vsop-glögiä. Namia, jota saa vain näin ennen joulua.

Hammaslääkärikäynti on hyvä syy olla huono äiti ja kiskoa alkoholipitoista glögiä kolmen aikaan iltapäivästä, n'est pas? Paitsi että Tonilla on tänään yökoulu = hän ei tule koulusta kotiin ennen kuin huomenna, joten minun ei tarvitse olla minkäänsortin äiti juuri nyt. Takana on tosiaan taas yksi juurihoitokäynti ja olo sellainen, että olen ehdottomasti ansainnut glögini. Tai ainakin hammaslääkäri on hyvä tekosyy käydä Alkossa glögiasioissa. *virn*.

Vaan kylläpä on hammaslääkäreissä eroja. Tällä kertaa oli sama lääkäri, jonka luona alunperin kävin ja voi, kuinka paljon hellempi hän olikaan kuin femiininen kollegansa! Puutumiseen tarvittiin vain yksi piikki, eikä nyt, kun puudutus alkaa pikkuhiljaa haihtua, satu sen enempää leukaperiin kuin huuliinkaan. En kuitenkaan halua valittaa siitäkään lääkäristä, jonka luona kävin viikko sitten. Hyvin hän hoiti työnsä, ja on osasyyllinen siihen, että mielikuvani kunnallisesta hammashoitolasta ovat heittäneet häränpyllyä. Ja miten niin juurihoito on kallista? Sain tänään laskun kahdesta lääkärikäynnistä, eikä summa ollut satastakaan. Vai olenko minä vain hukannut rahanarvon johonkin? MInusta vajaat viisikymppiä juurihoitokerrasta (röntgenkuvineen, puudutuksineen, aikaa hujahtaa noin tunti) ei ole "kallista". Odotin useiden satasten laskua. Toki mielelläni halvemmallakin pääsisin, mutta minusta tuo ei vain ollut "kallis".

Kai vielä yksi kerta pitää käydä. Tai siis; ainakin yksi kerta vielä, juuri ennen joulua. Ja tälle samalle helläsormiselle lääkärille.

Azerothissa on jän-nit-tä-vää. Eilen maintenance kesti juuri sen, mitä luvattu oli, ja pääsin hiukan kurkistamaan uuteen maailmaan. Sitten luovutinkin koneen Tonille, jolta minun oli ihan pakko evätä pääsy Jepen synttäreille, ihan siitä ikävästä syystä, että lumimyrsky oli tukkinut kaikki tiet ja etuveto-yariksella en olisi päässyt kinosten yli. Ei ollut kivaa, mutta yritin korvata asian sillä, että Toni sai käyttää minun konettani. Sitä paitsi hänen koneellaan ei WoWia tällä hetkellä olekaan, jouduin asentamaan sen uudelleen ja parhaillaankin se imuroi patcheja.

Enihoo, uusi Azeroth on siis jän-nit-tä-vä. Illalla kävin tamettamassa Ergalle uuden lemmikin; valkoisen ketun, jonka nimesin Nuoskaksi. Siis nuoska kuten suojalumi. Kaikkien lemmikkieni nimet ovat suomeksi, paitsi tyrannosaurukseni on nimeltään Lambi - juu-u, nimenomaan vessapaperin mukaan. *hirn*. Valkoinen pantteri on Vanilja, kaksipäinen kondorikotka Untuva, krokotiili Lapikas, valkoinen tiikeri Sulo jne.

Pidän Ergasta aivan hirmuisen paljon. Blood elfit ovat ehdottomasti minun rotuni... ja on hienoa olla hunter, ranger, farstrider. Olemme vaikuttaneet rotumme ja kotimaamme historiaan paljon.

Oi jee, kohta varmaan uskaltaa jo avata mozzarella-patonkipaketin ja ottaa maistipalan pelkäämättä, että puraisen puutunutta huultani tai kieltäni. Tiskit ovat likoamassa altaassa ja harkitsen myös uunien sytyttämistä. Väsyttää. Puuduttaminen väsyttää aina! Muistan, kun joskus aikoja sitten minulta leikattiin rinnasta kyhmy puudutuksessa ja kotiin päästyäni nukuin ja nukuin ja nukuin. Suun puuduttaminen vaikuttaa samalla tavoin; tekisi mieli käpertyä peiton alle ja leikkiä avuttomampaa kuin todella olenkaan.

Nyt Aerosmithiä, koska ko. bändi on hyvä ja kävin sen jopa tsekkaamassa muutama vuosi sitten (7.7.07).




keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Maailmanloppu!


Maailmanloppu tulee tänään! Kaiketikin... en ole halunnut spoilata itseäni ja siksi en ole ihmeemmin tutustunut siihen, mitä tämänpäiväinen maintenance ja patch tuo tullessaan Warcraftiin. Tradesta olen ollut omaksuvinani tietoja siitä, että tästä päivästä alkaen voi tehdä kombinaatioita vanhoilla roduilla ja classeilla jo (esim. blood elf warrior tai tauren paladin), mutta uudet rodut tulevat vasta Cataclysmin mukana vajaan kahden viikon kuluttua. Samoin olen kuullut, että Dalaranin ja Shattrathin portaalit katoaisivat tänään (eikä? millä sitten siirrytään mantereelta toiselle?!), kun taas mahdollisuus lentää kaikkialla Azerothissa tulee sekin vasta parin viikon kuluttua. Kalimdorin pirstoutuminen tulisi kuitenkin jo tänään? Uusi Orgrimmar? En tiedä varmaksi, joten on aika selvä, että jänskättää melko lailla, miltä Azeroth näyttää tänään, kun joskus sinne taas pääsee. Blizzardin puolesta ainakin vielä aamulla oli luvattu maintenancen kestävän normaalin verran ts. puoleen päivään, mutta USAn servereillä, joilla maintenence on tiistaisin, se oli venytetty iltakuuteen. Nyt on siis kyse ihan näistä Suomen ajoista ts. maintenance pitäisi olla tänään normaalin 05-11 CET = central european time. USAssa se kai on sama eli viidestä yhteentoista paikallista aikaa, ja nyt se oli jatkunut viiteen iltapäivällä.

No, kumminkin, jänskättää!

Kaksi vuotta sitten, kun Wrath of The Lich King rantautui, ei jännittänyt ollenkaan tällä tavoin. Olin vasta aloittanut pelaamisen muutamaa kuukautta aiemmin ja siksi vielä ihan NOOB, plus että ko. ekspansion ei oikeastaan muuttanut mitään, ainoastaan lisäsi yhden mantereen, instoja jne. Hahmojen puolellakin saatiin vain yksi uusi classi. Siinä mielessä Burning Crusade oli varmasti paljon isompi juttu, kun tuli uusia rotuja, uusi manner ja lentotaito. Tällä kertaa tulee vielä enemmän; monet vanhat alueet muuttuvat ja tulee uusia alueita, uusia rotuja ja tosiaan noita uusia rotu/class-kombinaatioita. Onneksi patch 4.0.1 oli jo vähän aikaa sitten, tässä on ehditty jo hieman tottua classien uusiin ominaisuuksiin. Mutta vain hieman! Survivalin pelaaminen tuntuu tuskaiselta, joten Erga onkin nyt taas pääsääntöisesti BM - ja juuri kun olin vaihtanut specit siten, että main speccini on SV ja off speccini BM. Aiemmin oli toisinpäin ja silloin pelasin oikeastaan vain SV:nä.

Patchin jälkeen olen pelannut suurimmaksi osaksi Ergalla, ja toiseksi eniten ehkä Andyllä, jolla en aiemmin juurikaan viitsinyt pelata, koska retrin pelaaminen oli tylsää (varsinkin verrattuna Shadimakseen (frost DK)) ja holyna pelaaminen taas oli jotenkin aivan liian hankalaa verrattuna holy priestiin, johon Karalla olin tottunut. Mutta patchin jälkeen holy paladinina voi pelata muutenkin kuin kahta spelliä klikkailemalla (aoe heal, jee!) ja pidän siitä kovasti. Jopa siinä määrin, että Kara on saanut huilata. Tosin Kara huilaa jo senkin takia, että en tarvitse hänelle mistään mitään, kun taas Andyllä on käyttöä justice pointseille ja lootille. Kara siis huilailee, Shadimas samoin, Ari-parka on yhä vailla talentteja eli warlock on valjastettu vain tekemään laukkuja ja muuttamaan kamaa pölyksi (tailor/enchanter). OIkeastaan eniten olenkin pelannut viime ajat kokonaan toisella serverillä, sekä Ebomaralla että Rondaksella (Moongladessa). Ehkä hölmöä pelata kahta samanlaista hahmoa, jotka minulla jo on olemassa - Ebolla on samat speccit ja talentit kuin Karalla ja Rondas on BM-hunter - mutta olen kiinnostunut näkemään millaista on toisella serverillä ja toisessa factionissa. Helpoin pelata hahmoilla, jotka jo hallitsee. Paitsi että Rondaksen aion muuttaa MM:ksi jossain vaiheessa voidakseni testata myös sitä ja voin sitten päättää, miten speccaan Ergan jatkossa. BM ja SV vaiko ehkä BM ja MM.

... Oho, no nyt löytyi tietoa MMO Championilta patchista 4.0.3:

What is in:

* Portals in Dalaran/Shattrath Removed
* Class trainers in Dalaran where portals once were
* New race-class combinations (excluding worgen/goblin)
* New Gnome/Troll starting areas
* Changes to existing zones
* New cata load screens
* New cata intro cinematic
* New cata login screen
* New music
* City Quartermasters, with rep tabards
* Bug fixes
* Class balancing
* Druids, paladins, priests, and shaman will have their talent trees reset
* Experience required to gain levels 71 through 80 is being reduced by 20%
* New tamable hunter pets (Monkey, fox, dog, and beetle, as well as new skins for existing pet classes.)

Mutta mitä on "class balansing"? Ja ääh, taasko talentit uusiksi noin monella classilla?

* * *

Vaan se WoWista tältä erää - asia kiinnostanee vain kaltaisiani WoW-addiketeja. *virn*. Täällä oikean (?) elämän puolella ei mitään ihmeellistä; lunta tulee kuin... no, paljon kuitenkin, ja minä menin tänään takaisin nukkumaan, kun olin vienyt Tonin pysäkille puoli kahdeksaksi. Silloin vielä pääsi täältä kulkemaan, mutta nyt tiet ovat tukossa, koska lunta tulee paljon ja nimenomaan pyryttämällä. Niin, ja heräsin vasta klo 10.30! Näin unta, että nukuin puoli yhteentoista ja herätessäni naureskelin asialle - ja huomasin kellon olevan tasan 10.30! Hauskaa. Nyt olen ihanan pirteä ja hyvinnukkunut, ilman pienintäkään päänsärkyä. Illalla on aikomus käydä hakemassa Toni kaverin synttäreiltä ja samalla käymme kaupassa. Eilen Erga tapasi K:nsa ja se saa minut hymyilemään myös tässä olevaisessa maailmassa. Erga rakastaa niin paljon...

Päivän viiiteoksi jotain hempeää...kö? ennen kuin painun lumipyryyn hakemaan tupapuita. Ei vaan tämä!




perjantai 19. marraskuuta 2010

Juurihoitoa


Tänään hammas tuntuu kuin uudelta! Leuka sen sijaan ei... vietin eilen yli tunnin hammaslääkärin tuolissa maaten, suu apposen auki ja äärimmilleen täynnä niin hammaslääkärin käsiä kuin erilaisia instrumenttejakin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun yritin venytellä huuliani, jotta edes ne olisivat säästyneet hiertymiltä.

Pääsin siis elämäni ensimmäistä kertaa maistamaan juurihoitoa. Onneksi luin kauhukertomuksia ko. toimenpiteestä vasta jälkeenpäin, sillä niin hirmuisia kokemuksia näyttää monella olevan! Minun kokemukseni on (ainakin tähän asti) ihan positiivinen, vaikka puudutusainetta tarvittiinkin kolminkertainen määrä ennen kuin aloin puutumaan, verta tuli paljon ja hampaan juurten pituudesta ei oikein saatu tolkkua. Hiukan pelotti, että miten kipeä hammaspoloni mahtaa olla puudutusaineen vaikutuksen haihduttua, mutta huihai; ei ollut kipeä pätkääkään, eikä ole edelleenkään. Ensi viikolla hoitoa jatketaan, mutta luultavasti se olikin sitten siinä. Eilinen tohtori oli sitä mieltä, että "oma" lääkärini voi varmastikin jo täyttää hampaani ja that's it.

Entisenä hammaslääkärikammoisena en edelleenkään rakasta hammaslääkärissäkäyntejä, mutta koen ne tärkeiksi, ja käyn säännöllisissä tarkastuksissa. Tämän ovat mahdollistaneet ennen kaikkea a) puudutuksen saaminen aina, kun sitä haluaa ja b) ystävälliset lääkärit. Ajat ovat todellakin muuttuneet minun kouluajoistani, jolloin jo tarkastus oli yhtä tuskaa, lääkärin repiessä suuta ja hokiessa kuin mantraa "auki, auki, enemmän auki". Vielä kun Meltsun saisi hammaslääkäriin..! Hän kammoaa ko. paikkaa vielä enemmän kuin minä, jopa siinä määrin, että kun minun raskauteni aikana myös tulevilla isillä oli mahdollisuus käydä tarkastuksessa kunnallisessa hammaslääkärissä ja Meltsu halusi hyödyntää edun, hän ei pystynyt menemään sinne yksin. Minun piti tulla mukaan katselemaan tuskanhiessä kylpevää miestä - tarkastukseen! Sanomattakin selvää, että vaikka hampaistossa oli reikä/reikiä, Meltsu ei missään tapauksessa pystynyt menemään niitä paikkauttamaan. Hullu mies, mieluummin itseltään särkevän hampaan pois kuin menee paikkauttamaan sen. Siis oikeasti. True story. Hohtimilla.

Mikä kumma hammaslääkärikammon taustalla oikein voi olla? Toni on käynyt tarkastuksissa pienestä pitäen ja nyt, ihan kohta 12-vuotiaana hänen hampaistonsa on edelleen ehjä ja reiätön, eli hänen hampaitaan ei ole koskaan porattu tai paikattu, ja silti hammaslääkärikäynti on plääh ja kurjaa. Kaksi hammasta häneltä on poistettu eli puudutusta on päässyt kokeilemaan, ja nythän suussa tönöttää rautaa siihen malliin, että oletan porttien piippaavan innokkaasti lentoaseman turvatarkastuksessa. Vai reagoivatko ne hammasrautoihin?

Minä en mitenkään suuremmin rakasta hampaitani. Olisipa minunkin lapsuudessani ryhdytty oikomaan yhtä helpoin perustein kuin nykyään! Eivät olisi ehkä niin vinksallaan joka suuntaan. Ja entä mustat amalgaamipaikat sitten - muistan aina hävenneeni niitä ja jossain turhamaisimmassa vaiheessani taisin rajoittaa nauramistakin ajatellen mustien hampaideni näkyvän. Sittemmin paikkoja on pikkuhiljaa, luonnollisen poistuman kautta, vaihdettu muovipaikkoihin siinä määrin, että alahampaistossani on enää yksi amalgaamipaikka, ihan perällä. Jos olisin oikein rikas, vaihdattaisin kaikki paikat ja haluaisin myös oikomishoitoon, mutta näillä tuloilla - naah, nautin siitä, että minulla kuitenkin on ihan toimivat hampaat.

Päivän videoksi muistutus siitä, mitä Azerothissa tapahtuu parhaillaan:




torstai 18. marraskuuta 2010

Sarvia ja hampaita


Eilen illalla tuntui siltä, että kasvatan kohta sarvet, jos en pääse hammassärystäni. Yön kärvistelin ja nukuin huonosti särkylääkkeistä huolimatta, ja nyt aamulla soitin heti herättyäni hammashoitolaan. Siunattu, ihana kunnallinen hammashoitolamme! Sain peruutusajan iltapäiväksi, joten ei tarvitse viikkoa kiristellä hampaita ja pidellä poskea. Samalla reissulla voin kivasti käydä kaupoilla sekä kirjastossa lainaamassa lisää "Kahden kerroksen väkeä"- dvdeitä.

Mikäli täältä iltapäivällä vielä johonkin pääsee. Lunta tulee taivaan täydeltä, mikä näyttää suloiselta, mutta voi tietysti asettaa jotain rajoituksia liikkumiselle täällä periferiassa. Juu-uh, olemme hiukan reilun tunnin matkan päässä Helsinki-Vantaan lentokentästä, mutta kaikkine sähkökatkoinemme ja auraamattomine teinemme tuntuu kuin asuisimme valovuosien päässä kaikesta sivistyksestä. Ihme sinänsä, että sähköt eivät ole vielä katkenneet kertaakaan. Sataahan täällä kuitenkin lunta, herranjestas sentään, tuota Suomen talvessa niin outoa materiaalia. Eihän mitenkään voi olettaa, että Vattenfall olisi varautunut tällaisiin äärimmäisiin sääilmiöihin, eihän?

Lumi itsessään on kaunista, pakkanen samoin. Taidan ajatella myös käytännöllisesti: kahden koiran perheessä se kuramäärä, joka tassuissa sisään kulkeutuu, ei aina saa minua hurraamaan innosta. Keväisin odotan pihan kuivumista ja syksyisin pakkasia. Talvelta toivon, ettei lunta ja pakkasta olisi liikaa ja kesältä, että aurinkoa ja lämmintä riittää.

Aurinkoa ja lämmintä toivon myös lomaltamme. Eilen sain viimeinkin uuden uimapukuni!  Tilasin ensin mustan "kietaisumekko"-mallisen uimapuvun, koska Meltsun mielestä se oli parempi kuin toinen, mutta minun olisi kannattanut luottaa sittenkin ihan vain omaan vaistooni. Puku oli selkäosaltaan liian lyhyt, kuppiosa oli liian pieni ja veti kummasti vinoon ja mekko-osa ei istunut yhtään ainakaan minun kropassani. Lopputulos oli se, että kuljin selkä kyyryssä, tissit kainaloon litistettynä, mekko vyötärölle runttaantuneena. Lähetin sen takaisin ja halusin tilalle toisen mallin, jota pääsin siis eilen sovittelemaan. Ehana! Se on kokoa 44 kuten oli toinenkin, mutta nyt selkäosassa on riittävästi pituutta, kupit ovat sopivat ja puku tuntuu napakalta ja istuvalta, eikä kiristä mistään. Tuskin maltan odottaa, että pääsen testaamaan sitä, pihan uima-altaassa ainakin, jos en missään muualla.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Odotellessa


Hei, apuva - en minä ole masentunut! Ei sinne päinkään (älähän huoli, armastus *virn*), vaan ihan päinvastoin. Tyytymättömyys, kiukkukin, kyllä, mutta sillä tavalla, joka puskee minuun lieskanpunaista energiaa ja oikein PUKKAA liikkeelle. Puks-puks vaan. Oikeastaan jo viikon ajan olen touhunnut ja tuiskunnut tavalla, joka melkein laittaa minut miettimään uudelleen, olenko sittenkään laiska vaimo. Jotenkin tunnen olevani skarppi ja huomaavani monia asioita, ja pisteenä i:n päälle myös ärsyyntyväni asioista, joista minulla mielestäni on syytäkin ärsyyntyä. Plus että energiani purkautuu tekemiseen. Äskenkin minun oli melkein pakotettava itseni sisälle ulkohommista kertomalla itselleni, että ehdin ihan hyvin huomennakin leikata pois kuivettuneet heinät ja viritellä jouluvalot aitaan. Töiden ääressä olen istunut jo ennen kahdeksaa, puoleen päivään mennessä saatoin todeta päättäneeni monta rästihommaa menestyksekkäästi ja pääsin viimeinkin lopettamaan maalausurakkani. Nyt se on niin valmis kuin ainakin tältä erää voi olla. Maalipurkit ovat tyhjiä ja kaikki, minkä ajattelin maalata, tuli maalattua.

Huomenna siivoan portaat, ja tuota etupihaa muutenkin. Linnuille ruokintapaikat kuntoon, ja siis ne jouluvalot ja sitten kamala komentaminen perkeleiden kera, että saan miesväen viimeinkin purkamaan trampoliinin kehikon ja roudaamaan osat navettaan.

Ainoa harmi on vihotteleva hammas. Se juuri sama, jonka takia kävin päivystyksessä taannoin; nyt on tapahtunut se, mistä hammaslääkäri varoitteli eli hammasta on alkanut särkeä. Minulla on aika hammaslääkärille ensi viikon torstaiksi ja ihmettelen useaan otteeseen päivittäin, jaksanko särkylääkkeiden kanssa sinne asti vai soitanko lääkärille. Sain ohjeet popsia särkylääkkeitä, mutta käyttää omaa harkintaani siinä, kuinka kovia särkyjä kestän. Noh, kyllä tämän vielä kestää, mutta jos se tästä pahenee, niin - - - uaah.

Viikonlopuksikin on paljon suunnitelmia jo nyt. Perjantaina meille tulee Tonin kaveri yöksi sen jälkeen, kun ovat ensin käyneet uimassa, ja sitten lauantaina lähdetään kaikki kolme Lahteen, poimitaan vielä toinenkin kaveri matkalta mukaan, ja mennään ostoksille (Sebastian täyttää vuosia!), leffaan (uusi Harry Potter) ja vielä syömään (varmaankin Raxiin). Sunnuntaina on sitten Sebastianin synttärit. Touhukasta viikonloppua tiedossa siis. En taida muistaakaan, koska viimeksi oli ihan ns. normaali viikonloppu?! No, seuraava viikonloppu oletettavasti on sellainen ja sitä seuraavana ... Puerto de La Cruz!

Ja argh. Nyt ärsyynnyn siitä, että en pääse vielä WoWiin, vaan joudun odottelemaan, että ohjelma lataa jotain päivityksiä, yhä aina vain. Olisin niin mielelläni viivähtänyt Azerothissa muutaman hetken juuri nyt, ennen kuin alan tiskaamaan ja ennen kuin Meltsu tulee kotiin kalakeiton ainesten kanssa. Uuneissa on tulet, pyykkikoneessa pyörii pyykki, tiskit ovat likoamassa.

Tehokkuus on ihan perseestä. Mitä jos menen sänkyyn kirjan kera ja odotan kaikessa rauhassa, että kohtaus menee ohi?

tiistai 16. marraskuuta 2010

Irstaita kunkkuja ja julkilesboja


Kummallinen kriittisyyteni vähän kaikkea kohtaan jatkuu yhä. Moni asia ärrrsyttää. Räntäsadekin! Samperin samperi; pitikin alkaa sataa eilen juuri, kun olin maalaamassa! Maalausurakka on melkein valmis, maalia olisi jäljellä vielä sen verran, että saisin ainakin yhden seinänpätkän vedettyä ja pari ikkunankarmia paikattua, mutta... tuleeko talvi ennen kuin saan homman tehtyä ja pitääkö minun nyt säilöä nuo maalinjämät jonnekin sen sijaan, että heittäisin tyhjät purkit pois? Tai heittäisin ja heittäisin... jätän ne pakkaseen jäätymään.

Aamulla luin eilistä iltapäivälehteä. Taas oli pari sivua Ruotsin kuninkaan seksiskandaalista. No voi hyvät hyssykät! Mikseivät ne jätä häntä rauhaan, iäkästä miestä? Mitä ihmeen väliä sillä on, mitä on tapahtunut jo kauan sitten (mikäli on tapahtunut)? Vastenmielistä julkisuudessa revittelyä sellaisilla asioilla, jotka eivät sinne kuulu ja joita (mahdolliset) asianosaiset eivät sinne halua. Ruotsin kuningas kuitenkin on Ruotsin hallinnon kannalta ihan merkityksetön ukko, mitä ketään hyödyttää moinen vaahtoaminen? Ei muuta kuin aiheutetaan pahaa mieltä monelle ihmiselle, ja mitään positiivista asialla ei saavuteta. Monarkia ei tähän kaadu.

Tai sitten minä en vain tajua (tätäkään) asiaa, kun en ole ruotsalainen. Vastaavan fiiliksen koin, kun viimein luin väsymykseen asti hypetetyn kirjan "Da Vinci"-koodi. Välttelin sen lukemista pitkään, ihan sen takia, että siitä vaahdottiin niin paljon ja sitä ylistettiin maasta taivaaseen. Kai siitä joku on jo väitöskirjankin väsännyt, tai jotain. Lopulta sain kirjan (pehmeäkantisen) lahjana ja luin sen, enkä parhaimmallani tahdollanikaan löytänyt siitä mitään mullistavaa. Ihan kelpo dekkari, mutta että se olisi herättänyt minussa jotain muita reaktioita - nada. Tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi olla katolilainen voidakseni nähdä jotain mullistavaa ja rohkeaa siinä, miten kirja yritti muuttaa totuttuja käsityksiä Jeesuksesta (että hän oli naimisissa ja isä), koska luterilaisella kasvatuksellani en pystynyt ottamaan sitä minään muuna kuin fiktiivisenä romaanina. En nähnyt siinä mitään rienaavaa tai edes omaperäistä. Olen lukenut parempia dekkareitakin.

Eilisessä iltapäivälehdessä oli myös Johanna Korhosen mielipidekirjoitus koskien sitä, että häntä oli ko. lehdessä tituleerattu "seurakuntavaaliehdokkaaksi ja julkilesboksi". Loistava kirjoitus. Voisinkin nakuttaa sen tähän, koska se ei ollut kovin pitkä:

"Iltalehti antoi minulle (12.11) tittelin "seurakuntavaaliehdokas ja julkilesbo". Tittelin alkuosa pitää paikkansa, loppuosa ei. En milloinkaan nimitä itseäni lesboksi tai homoseksuaaliksi. En tarvitse moisia sanoja mihinkään. Joku muu ehkä tarvitsee.

"Julkilesbo" käsitteenä on outo ja tuo mieleen jollain tapaa "julkean" henkilön, joka aktiivisesti tuo esiin seksuaalisuuttaan. Tämä on minusta hyvin kaukana. Muistutan perhesuhteideni tulleen julkisuuteen sen tähden, että jouduin työpaikallani epäillyn syrjintärikoksen kohteeksi.

Olen valtavan kyllästynyt kaikensorttisiin seksuaaleihin ja toivon, että Suomi yhteiskuntana pääsee aiheesta pian eteenpäin. Silloin surkuhupaisat sanatkin käyvät tarpeettomiksi.

Johanna Korhonen, toimittaja, Vantaa."

No juuri näin. Tekisi mieli ihan hurrata. Minusta on käsittämätöntä, että ihmisiä kategorioidaan sen mukaan, kenen kanssa he naivat yhteyksissä, joissa ko. asialla ei ole mitään merkitystä. Miksi homoille ja lesboille pitää AINA lätkäistä se leima otsaan, mutta ei ikinä kenestäkään sanota, että "julkihetero"? Ja mikä ihmeen julkilesbo, tosiaankin? Jos joku ihminen tiedetään oman lähipiirin ulkopuolellakin lesboksi, tekeekö se hänestä sitten jonkun julkilesbon?

Tokihan on olemassa myös näitä julkihomoja, jotka ovat ennen kaikkea homoja - jopa siinä määrin, että he tuntuvat olevan pääsääntöisesti homoja ja vasta toissijaisesti ihmisiä. Homous määrittää heidän olemassaolonsa, tekonsa, statuksensa. He esittelevätkin itsensä; "Hei, mä olen Martti, mä olen homo". No ai miten jännää. Hei, mä olen Sari ja mä tykkään ottaa suihin.

Luultavasti tämäKIN On asia, joka ymmärtäisin vasta, jos ... niin, jos mitä? Minun pitäisi olla katolilainen, ruotsalainen ja homo tajutakseni asiat oikeasta perspektiivistä..kö? Tämä julkihomous on asia, jonka takia aikoinaan jätin Setan toiminnan taakseni. Se, että homous (ja siis seks.suuntaus yleensäkin) määritti ihan kaikkea, vaikka Setan piirissä sen vielä jotenkin tajuaisikin. Se oli liikaa, että kaikki piti nimenomaan määritellä. Porukassa oli homoja, lesboja, bissejä ja transsuja, ja jokaiselle piti löytää oma lokero. Ei voinut olla vain "minä, ihminen", vaan piti löytää rajat omalle olemiselleen, määrittelyt. Taisin olla hieman hankala tapaus, koska en sopinut mihinkään määrittelyihin, enkä koskaan antanut itsestäni selkeää määritelmää. Kun kaikki muut esiteltiin "Pertti, homo" tai "Marja, hetero", minua ei määritelty mitenkään, koska en tainnut koskaan selkeästi sanoa, kenen kanssa nain. Minusta se ei ollut tärkeätä. Menin varmaankin lesbosta siihen asti kunnes selvisi, että olen ollut naimisissa. "Sari, mä en tiennytkään, että sä olet ollut naimisissa". "Olen ollut? Olenhan mä vieläkin". Viimeinen pisara oli kuitenkin minun kokemukseni vähättely. Eräässä illanvietossa pohdittiin päät sauhuten määritelmiä ja lokeroita, joihin kukin katsoi kuuluvansa tai halusi kuulua, ja minä menin räkäisemään ilmoille viattoman kysymykseni siitä, miksi ihmeessä piti määritellä se oma oleminen johonkin lokeroon, miksei vain voinut olla. Syvä hiljaisuus ja viimein pj, venyttelevällä äänellä: "Voi Sari, kun et sä tajua näitä asioita". Selvä, tietämättä MINUN kokemuksiani tai sitä, mitä minä olen sisimmältäni, minut voidaan sysätä omaan lokerooni; siihen, joka ei tiedä eikä tajua.

En tainnut sen jälkeen enää mennä Setan tilaisuuksiin. En suinkaan siksi, että olisin suuttunut tai loukkaantunut (olin samojen tyyppien kanssa edelleen tekemisissä toisissa yhteyksissä), vaan siksi, että tajusin, etteivät asiat ole yhtään paremmin Setan sisällä kuin sen ulkopuolellakaan. Oli turha kuvitella löytävänsä hyväksyntää tai samanhenkisyyttä Setasta, koska sielläkin piti määritellä, lokeroitua, sopia muottiin ja malliin. Muotit ja mallit olivat erilaisia kuin Setan ulkopuolella, mutta vähintäänkin yhtä tiukkoja. Sinun piti OLLA, ei saanut olla ehkä tänään ja kenties huomenna.

Ja se ei ollut eikä ole minua. Minä olen minua.

Olen viime viikkoina ollut tiiviisti yhteydessä ystävään. Minä, joka olen aika erakoitunut viime vuosina *virn*. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja, jotka ovat antaneet minulle valtavan paljon, jo ihan siksi, että minun on pitänyt harjoittaa sekä aivojani että puhetaitojani, sekä totta kai kykyäni kuunnella ja ymmärtää. Tuntuu kuin maailma olisi saanut uusia sävyjä, kirkkaita sellaisia.

Tjah, mikä voisi olla päivän video? Haluaisin musiikkia, mutta toisaalta joku leffaklippi... Kunhan löydän sen ja tallennan tämän kirjoituksen, siirryn työtehtäviini. Laskutusta ja jos laittaisi sen A:n kotisivun nyt kuntoon. Ihan hävettää, että en ole saanut sitä vielä tehtyä. Hyi hyi. *mätkii itseään ranstakalla*. Muita suunnitelmia tälle päivälle (ja huom! haluan muistuttaa, että Laiskan Vaimon suunnitelmat eivät ole muuta kuin suunnitelmia! ei missään ole sanottu, että päivän päätteeksi voisin todeta saaneeni aikaan suunnittelemani): katsoa "Kahden kerroksen väkeä"-dvd:ltä jakson "Magic Casements" samalla kun kudon Tonille sukkaa ja vaihtaa halloween-valosarjan tilalle keittiöön jääpuikko-valosarja. Tuvan ikkunoihinkin voisin laittaa tähtivalot ja ehkä päivän ohjelmaan voisi ujuttaa silitystä ja pyykin lajittelua, viikkausta ja kaapitusta. Niin, ja aina sopivaan rakoon ajattelin tyrkätä pari sivua Kerstin Ekmanin kirjaa "Elämänlähde".

maanantai 15. marraskuuta 2010

Aijai tätäkin päivää


Nyt iski kyllä sellainen argh-tyytymättömyys kaikkeen, ettei ole tosikaan. Ihanaa. Ei minulla ole tällaisia fiiliksiä ollutkaan piiiitkään aikaan, joten aion nyt rypeä niissä oikein kunnolla ja nauttia punaisena salamoivasta yleiskiukutuksestani aivan kaikkeen. Olen suuttunut jopa rakkaaseen Johannaani (Tukiaiseen)! Ei jaksaisi lukea senkään hörhön mielikuvitusmaailmasta yhtään tänään. Ottaa pannuun ihmiset, joiden naama kirkuu kaikissa medioissa vuodesta toiseen, vaikka he eivät ole tehneet elämässään yhtään mitään sellaista, että heidän pitäisi niissä olla. No okei, tiedän, ettei niitä juttuja tarvitse lukea, mutta ei niiltä aina voi välttyäkään. Ei tarvitse mennä kuin kauppaan, niin eikö siinä lehtistandissa ole kissankorkuiset otsikot jostain BB-turhakkeesta. Uu-uh. Kade? No, en tosiaankaan.

Aamu alkoi aivan loistavasti sillä, että lähdin ajamaan Padasjoelle sovitusti hakemaan R:a. Lähtiessäni marisin Meltsulle jo sitä, miksei noutoa voitu organisoida paremmin; että miksi Meltsu ei voinut suunnitella omia ajoreittejään niin, että olisi voinut noukkia R:n mukaan. Vaan ei. Oli sovittu, että R. on valmiina klo 9 ja minä silloin paikalla poimimassa hänet kyytiin. Ahahaa. Kun olin jo matkalla, klo 8.45 tuli soitto, että R. on myöhässä ja on paikalla ehkä klo 9.20. Sain hepulin ja ilmoitin, etten aio odottaa yli puolta tuntia. Viisaana miehenä Meltsu sanoi, että voisin kääntyä kotiin ja hän hakisi R:n.

Kotiin päästyäni menin etsimään vapaita työpaikkoja MOLin sivuilta, koska olin tullut siihen tulokseen, että perheemme tulotaso voisi olla parempikin. Plus että oikeasti voisin tehdä vaihteeksi töitä myös työntekijänä, enkä työnantajana. No hahahaa. 2 vapaata työpaikkaa tässä kunnassa, molemmat sosiaalialalla.

Kiukkupäivä johtaa viikonlopusta. Meltsulla oli reissuviikonloppu; ensin keikka Tohmajärvellä ja sitten... öö... Myllykoskella? Eipä siinä mitään; minähän nautin niistä viikonlopuista, kun hän on poissa, voin tehdä kaikkea kivaa Tonin kanssa, eikä meidän tarvitse olla niin sidottuina Meltsun aikatauluihin. Niinpä meillä oli tällekin viikonlopulle suunnitelmia, hauskimpana mennä taas saunomaan bändin vuokraamalle mökille lauantaina. Se reissu suunniteltiin tarkkaan; milloin mennään, mitä syödään ja mitä pitää kaupasta hakea. Meltsu soitteli perjantaina vielä ja varmisti, että löydämme mökin avaimen, joka oli "ei tavallisella paikallaan ämpärin alla, vaan kuistilla tiiliskiven alla". Okei, hienoa, toki löytäisimme avaimen.

Kun saavuimme mökille klo 14 maissa lauantaina, ei kuistilla ollut mitään tiiliskiveä, puhumattakaan, että sen alla olisi ollut avain. Vettä satoi kaatamalla, flunssainen Toni niiskutti kiertäessään mökkiä ja etsiessään edes jotain tiiliskiveä, jonka alta avainta olisi voinut etsiä, ja minä yritin ja yritin ja yritin soittaa Meltsulle kysyäkseni, missä hitossa se perkeleen avain oli. Tietenkään Meltsu ei vastannut puhelimeen. Hänellehän on suurinpiirtein kunnia-asia pitää puhelin äänettömällä ja vain vilkaista sitä silloin tällöin, soittaako joku tai onko joku soittanut. Taisin soittaa 30 min taukoamatta, ja sitten päätin, että ajamme Vääksyyn tankkaamaan ja alamme ajaa kotia kohti, ja jos Meltsu ei ole soittanut takaisin ennen kuin käännymme Lammin tielle, ajamme kotiin asti, lämmitämme oman saunan jne. 200 metriä ennen tiehaaraa Meltsu soitti. Avain oli tiiliskiven alla, kyllä, mutta ei suinkaan mökillä, vaan treenikämpällä! Toni sai valita, ajammeko kotiin, vai haemmeko avaimen ja ajamme takaisin mökille.

Toni valitsi mökin, ja niin me saavuimme sinne tunnin myöhässä siitä, milloin olimme ajatelleet siellä olevamme. Ei se nyt niin suuri asia sinänsä ollut, eihän meillä ollut kiire mihinkään, mutta kuitenkin. Siltä olisi vältetty, jos Herra Aviomies vaivautuisi vastaamaan puhelimeensa. Ihan kivaa meillä oli kuitenkin. Sauna lämpisi aivan itsekseen kahdesta napista painamalla, ja kiukaan päällä foliossa kuumeni hienosti muutamat kiuasmakkarat sillä välin, kun Toni katseli yläkerran dvd:ltä Star Wreckiä ja minä keittelin keittiössä täytettä tortilloihin. Sauna antoi hyvät löylyt ja kiuasmakkaroiden ja tortillojen päälle maistelimme vielä suklaajätskiä samalla, kun katselimme vanhaa Sherlock Holmes-leffaa. Yöksi sitten kotiin.

Eilen aamulla olin sen verran leppynyt Meltsulle, että päätin soittaa hänelle ja kysyä, kiinnostaisiko häntä - meidän perheen isää - isänpäivälounas hotellilla, ja mihin aikaan voisimme poimia hänet mökiltä kyytiin.

Aivan oikein. Soitin taas 30 min taukoamatta (13 kertaa), mutta eihän meidän Meltsu vastaa puhelimeen. Niinpä varasin pöydän sitten ihan vain kahdelle klo 15:ksi. Meni 2,5 tuntia ennen kuin Meltsu soitti takaisin. En viitsinyt edes puhua. Parin tunnin päästä olin leppynyt sen verran, että kun hän uudelleen soitti, sanoin, että voimme hakea hänet mökiltä ja ottaa mukaan lounaalle JOS hän itse soittaa hotellille ja muuttaa pöytävarauksen kahdesta kolmeen. Niin tehtiin, ja lounas oli herkullinen, ja minulla pirunsarvet päässä koko lounaan ajan. Osaan piikitellä niin halutessani, uskokaa pois. Ja piikittelen myös.

Aivan käsittämätöntä, että lauantain jälkeen (kun HUUSIN Meltsulle haista paskaa puhelimeen täysin keuhkoin) Meltsu ei vaivautunut laittamaan siihen kirottuun kännykkäänsä ääniä päälle, vaan piti sitä edelleen äänettömällä. Hän yritti perustella asiaa sillä, että ei hän välttämättä kuulisi puhelinta kuitenkaan, kun esim. lauantaina roudasi kamoja ja sunnuntaina nukkui. Joo, hänellä on huono kuulo, mutta jos kännykkä joikhaa taukoamatta puoli tuntia, niin kyllä sen JOKU kuulee. Ihan varmasti.

Edessä on taas vaihteeksi tahtojen taistelu. Viikonloppu oli pelkkää alkusoittoa. Meltsu saa kantaa kotiin kokonaisen ruusutarhan jos haluaa saada minut rauhoittumaan (vaikka olenkin näennäisesti jo ihan rauhallinen). Ja juu-u, tiedän, että en käyttäydy aikuismaisesti tai kypsästi, mutta voin kertoa näin luottamuksella, etten ole aikuismainen tai kypsä muutoinkaan. Kun riitelen, niin siinä ei ole mitään kypsää tai kehittävää. Haukun ja räksytän, ja mollaan ja kieroilen, ja manipuloin ja huudan ottavani avioeron ja paiskon tavaroita (nykyään hyvin pienessä mittakaavassa tosin, en enää heittele huonekaluja). Jos Meltsu pyytää rauhoittumaan ja kuuntelemaan, laitan kädet korville ja lallatan.

Olen minä ihana.

Ihanuudesta puheenollen, oli ihanaa mahtua eilen isänpäivälounaalla vanhempiin vaatteisiin. Mustat korkeakorkoiset nilkkasaappaat, kanervanpunaiset "mokka"housut (eivät ne aitoa mokkaa ole, mutta näyttävät siltä), valkoinen 1700-luvun tyylinen paita (röyhelöt hihansuissa yms.) ja musta pitkä liivi. Näytin mielestäni oikein hyvältä.

Tälle päivälle suunnitelmiini ei kuulu laskutus. Koska Meltsu piti perjantaina työpäivän sijasta vapaapäivän, ei ole laskuja lähetettäväksi yli kahtakymmentä, joka on se minimi, jonka kerralla laitan eteenpäin. Menee 2-luokan merkeillä silloin. Laskutuksen sijasta ajattelin kokeilla, toimiiko läppärissäni dvd-soitin. Voisin laittaa läppärin keittiön pöydälle soittamaan minulle "Kahden kerroksen väkeä" samalla, kun silittäisin lakanoita. Lakanoista puheenollen, ääh, niitä täytyy ostaa lisää. Hobby Hall, here I come..!

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Auvoista


Laiska Vaimo on vajonnut suloiseen talviuneen, huomaan, ainakin mitä tulee kirjoittelemiseen tänne. Ja ehkä muutenkin! Päivät vilistävät ohi pehmeän harmaina heräämisestä nukahtamiseen, ja kuitenkin olo on omalla tavallaan skarppi. Suloista pumpulia.

Viime viikonlopun olin Joensuussa sukuloimassa, ja reissusta jäi parhaiten mieleen sunnuntaiaamupäivän kävely naapurustossa. En edes tiedä, missä kaupungisosassa olimme, mutta se oli viihtyisä ja rauhallinen. En ollut ajatellutkaan, että asuminen ok-talolähiössä jossain kaupungissa voi olla niin viihtyisää. Minulle lähiöasuminen tarkoittaa ihan liian usein hiekkalaatikon reunalla istuvia väsyneitä äitejä ja katuojaan heitettyjä roskia, kiroilevia lapsia. Oo joo, tiedän; tosi horror-kuva, joka minulle oli todellisuutta monta vuotta ja jonka takia lähdin muualle. Kaupunkiasuminen voi kuitenkin olla näköjään muutakin; toki tontteja vieri vieressä, mutta tonteilla kauniita taloja aikajanalla 1900 - 2010, pitsiverhoja, jouluvaloja, hoidettuja puutarhoja - ja kaiken yllä kirkonkellojen soitto.

Teneriffan reissu lähestyy vauhdilla... jee! Koirille on varattu tuttu "sviitti" Karvaturrista ja eilen tutkin innoissani matkatoimistosta tullutta s-postia, jossa esiteltiin mm. retkitarjontaa. En ole koskaan käynyt matkatoimiston tarjoamilla retkillä (mitä minä niillä, kun on opas omasta takaa?), mutta nyt tutustuin niihin oikein ajatuksen kanssa. Oli useitakin mielenkiintoisia, mutta eniten houkutti retki Flipper Unolla Atlantille paitsi uimaan niin myös bongaamaan valaita ja delfiinejä. Netin matkailusivustoilta jo kuuklettelin, että ko. lafkan tarjoamassa retkessä rahoille saa kunnolla vastinetta, joten eiköhän me sinne sitten.

Päivän videoksi Doorsia syystä että kuulin sitä eilen yllättäen radiosta ja se toi mieleen monia muistoja. Ei, ei todellakaan muistoja siltä ajalta kun Morrison vielä eli - olen sen ikäinen, että Morrison oli ollut vainaana jo kauan ennen kuin kuulinkaan Doorsista, mutta muistoja kuitenkin.

Ja iik, nyt tulee kiire, äkkiä vaatteet päälle, ystävä odottaa .




maanantai 1. marraskuuta 2010

November Rain


Tänään rakastan miestäni erityisen paljon. Ei mitenkään sellaisella... romanttisella tavalla, mikä saisi sisuskaluni solmuun, vaan se on pikemminkin vain asiallinen oivallus siitä, että mieheni on kaikinpuolin (enimmäkseen) ihan okei. Elämämme on tällä hetkellä hyvin arkista, mutta en tiedä, mitä muutakaan sen pitäisi olla. Eikä kyse ole vain siitä, että mieheni olisi okei ja tuntisin ainoastaan siksi rakastavani häntä, vaan kyse on myös siitä, että minä olen okei. Minä viihdyn minuksi kutsutun ihmisen kanssa, tällä hetkellä, ja tunnen aika vahvastikin, että myös mieheni viihtyy minun kanssani. Hän "antaa" minun olla minä. Tiedän, että oletusarvoisesti niin asian pitäisikin olla; ei kukaan ihminen saisi olla esteenä toisen minuudelle, mutta uskon, että asia on tuttu lähes jokaiselle. Jos ei omalta kohdalta, niin sivusta seuranneena ainakin.

On asioita, joita en "saa" tai voi tehdä tässä avioliitossa; asioita joita ehkä muutoin voisin tehdäkin, mutta samalla ne ovat asioita, jotka tuskin ovat olennaisia minulle tai minuudelleni. Minun ei tarvitse tehdä niitä ollakseni minä. (Mutta koska olen minä, saattaisin niitä tehdäkin). Jätän tekemättä, teen kompromisseja, olen tyytyväinen. En tällä hetkellä tiedä mitään, mitä tahtoisin muuttaa. Rakastan tätä arkea rahahuolineen, tulevine irto-ottoineen arjesta (aka matka), rakastan omaa maailmaani, mihin kuuluu olennaisena osana eläminen arkeani Azerothissa, uppoutuminen muinaisen Rooman huoliin, kirjojen ahmiminen jne. Rakastan maailmaa pääni sisällä, ja rakastan sitä maailmaa, jossa elän.

Kirjoista puheenollen, kuin juuri Kerstin Ekmanin trilogian Sudentalja. Lukukokemus oli ... huikaiseva. Kerronta kulki eteenpäin kuin tunturipuro, mutta parasta kirjassa olivat ihmiset; pienet ihmiset pienine iloineen ja pienine suruineen, ja kuitenkin jokainen näyttäytyi yhtä arvokkaana, kauniina, elämää suurempana. Suosittelen lämpimästi.

DVD-puolella odottelen yhä Maanalaisen armeijan kutoskauden pötkähtämistä postilaatikkooni ja sitä odotellessani lainasin kirjastosta "Kahden kerroksen väkeä"-sarjan ykköskauden. Oijoi. Samoin lainasin Tonille "Star Wars"-leffasarjan kolme ensimmäistä osaa.

Päivän videoksi laitan jo otsikostakin arvattavan Guns N' Roses-pläjäyksen "November Rain". Se sopii tähän vuodenaikaan, minkä lisäksi se on minulle hyvin tärkeä kappale, joka on kulkenut rinnallani vuosia. Joka on kantanut minua ja tukenut minua. Palaamatta sen tarkemmin niihin aikoihin, jolloin en tiennyt, kuka minä olin tai jolloin olisin osannut tai saanut olla sitä mitä kuvittelin olevani, tai mitä halusin olla, tai miksi halusin tulla - -  en tuntenut tätä kappaletta lainkaan kunnes Meltsu pyysi minua kirjoittamaan Gunnareiden kasetilta tämän biisin sanat ylös ja "puhtaaksi", koska halusi silloisen bändinsä kanssa soittaa ja laulaa sen. Minä kirjoitin ja siinä elämäntilanteessa sanat "... nothing lasts forever, even cold November rain" olivat, ei suinkaan suolaa haavoihin, vaan laastari.

Vuosia myöhemmin menimme vihille tätä videota mukaellen. Minä-morsian marssin käytävää pitkin ihan yksin kohti alttarilla odottavaa miestä. Oh, sitä iloa, kun mies lähti tulemaan minua vastaan ja viimein ojensi minulle käsivartensa - ei siksi, että olisin ollut järrrjettömän rakastunut (no haloo, mehän olimme asuneet jo vuosia kimpassa), vaan siksi, että minua jännitti niin, että jalkani tärisivät ja todellakin tarvitsin tukea loppumetreille. *virn*.




keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Politikointia


Tänään olen syyslomasta huolimatta aamupäivän yksin, ja huomaan nauttivani tästäKIN tilanteesta. Toni lähti isänsä avuksi töihin, mikä on hyvä juttu joka kantilta katsottuna. Viimekesäisen työrupeaman jälkeen olen ollut huomaavinani Tonin suhtautumisessa isäänsä muutosta arvostavampaan, kunnioittavampaan. On hyvä, että poika näkee Meltsun toisessakin roolissa kuin mikä hänellä täällä kotona on. Kotonahan Meltsu on... hm, ehkä vähän avuton, tai korkeintaan statisti. Minä olen pirttihirmu, joka jyrää muut ja jakelee korkeintaan käskyjä, ja käsittääkseni kaikki osapuolet ovat siihen ihan tyytyväisiäkin. Paitsi minä itse toisinaan; haluan muulta perheeltä enemmän oma-aloitteisuutta joskus. Enihoo; töissä Meltsu on toisenlainen ja Tonin on enemmän kuin hyvä nähdä isästään myös se puoli.

Puhumattakaan siitä, miten hyvä Tonin on ymmärtää, mistä raha tulee, ja on hyvä oppia arvostamaan rehellistä työntekoa. Näkemään, ettei hyvinvointiin ole mitään oikotietä, vaan siihen on ponnisteltava.

Koska WoWissa on maintenance, aion paneutua nyt aamupäivästä työhommiin, ja jossain välissä olisi hyvä siivota Tonin tietokone. Ostettuani tämän pari vuotta sitten vanha jäi jokseenkin silleen, ja siinä kunnossa se on ollut sen jälkeenkin, kun kasasin sen uudelleen Tonin koneeksi. Oikein kunnon syyssiivous on yhä ajankohtaisempaa: pois kaikki turhat tiedostot ja varsinkin ohjelmat, kaikkien ohjelmien sekä ajureiden päivitys. Kone ei oikeastaan muuta tarvitse kuin tietyt perusohjelmat eli huspois lukuisat playerit ja muut. Jätän koneelle dvd-poltto-ohjelman, WoWin (tietenkin), virusskannerin, palomuurin ja Skypen. Plus tietty Wordin, Operan yms.

Mitä Skypeen tulee, niin toissapäivänä ostin viimeinkin mikrofoni/kuuloke-setin, varsin halvan sellaisen. Toni oli jo jonkin aikaa toivonut saavansa Skypen ja Meltsu puolestaan on valittanut, että joutuu kuuntelemaan Ventriloa minun raidatessani Suomi-köörin kanssa. Eilen fiksasin Skypen Tonin koneelle, ja sitähän testattiin jo juttelemalla sekä kaverille että Abuelolle Teneriffalle asti. Kätevä systeemi tuntuu olevan, ja plussana on ilman muuta ilmaisuus. Puolen tunnin puhelu kaverille ja varsinkin monen tuhannen kilometrin päähän ei onnistuisi Tonin kännykällä saldorajoituksen takia. Luultavasti seuraavaksi aletaan kyselemään webbikameran perään, koska sekä kaverilla että Abulla oli sellainen...

Porrasremontista kävin nappaamassa aamutuimaan kuvan. Kuisti, veranta eli PORTAAT (varsinaisia portaita ei ole korjattu, vaan meillä kuisteja sanotaan portaiksi, ja se on eri asia kuin porstua, joka on sama kuin sisäeteinen) melkein valmiina. Rapun eteen on tarkoitus saada vielä kunnollinen rappuralli, ja valkoisella aion vetää vielä ainakin oikealla näkyvän ikkunan pokat, mutta noin yleisesti ottaen homma on valmis. Ensi kesäksi olen suunnitellut portaan maalaamisen sisäpuolelta.

WoWissa on ollut oudon hiljaista nyt, kun Dea on pakollisella tauolla ennen kuin saa rahaa uuteen tietokoneeseen. Blizzard ei enää tue sen tyypin maccia, mikä Dealla on, joten hänen osaltaan pelaaminen on  tauolla. Huomaa kyllä, että Dea on Den Mama! Tuntuu ihan kuin ihmiset murjottaisivat enemmän tai vähemmän, eikä kukaan ole puheliaalla tuulella. En minäkään. Puhu siinä sitten, kun kukaan ei sano mitään. Eilen innostuin hankkimaan lisää lemmikkejä Ergalle. Nythän niitä voi olla huimaavat 20 kpl, joista 4 (myöhemmin 5) aktiivisina ts. mukana. 20 lemmikkiä tuntuu jo hiukan ylimitoitetulta, enkä varmaan koskaan niin monta hommaakaan, mutta oli kiva katsoa Petopiasta erilaisia eläimiä ja valita parhaat (lue: kauneimmat) päältä. Tosin ihan kaikkia en SV-speccinä saa, joten laitoin off-speccikseni BM, mutta en sittenkään saanut esim. chimaeraa. Pitää laittaa ensin talentit kuntoon. Laitetaan, kunhan keritään!

Kävin hakemassa pari kissaeläintä Winterspringistä: valkoisen puuman ja sinertävän tiikerin. Thousand Needlesistä hain cloud serpentin, sekin on valkoinen. Terokkar Forestistä hain kaksipäisen haaskalinnun. Sille annoin nimeksi Untuva ja sitä treenasin eilen. Wailing Cavernsista hain valkoisen krokotiilin, sille annoin nimeksi Lapikas. Shadowmoon Valleysta hain kirjavan dragonhawkin, jonka nimeksi tuli Silkki. Siinä ne taisivat ollakin... nyt minulla on 10 lemmikkiä. Osalta puuttuu siis vielä nimi.

Muutama päivä sitten mieleni teki puuttua erään henkilön politkointiin killassamme. Koska olen tällä hetkellä oikeastaan korkein "upseeri" killassa, olisin voinut huomauttaa asiasta tai jopa vaientaa ko. politiikon alun, mutta lopulta vain marisin Mikille privaviestinä asiasta. Ajattelin kuitenkin ottaa asian puheeksi Dean kanssa sitten joskus, kun hän pääsee peliin takaisin, ei niin, että "moite" kohdistuisi yksinomaan Mahiin, vaan olisi hyvä saada ihan esim. killan sääntöihin, että kiltachatissa pitäisi välttää sekä politiikkaa että uskontoa. Kumpikin aihe on hyvin tulenarka forumilla, jossa todellakin on ihmisiä ihan kaikista Euroopan maista, yhteiskuntaluokista, ja muutenkin; mahdollisimman erilaisista kulttuureista. Olisi eri asia, jos olisimme yhdessä nimenomaan politiikan tai uskonnon takia, mutta ei; olemme viettämässä luppoaikaa fantasiapelin merkeissä. Mielestäni tiukat poliittiset mielipiteet tai uskonnolliset näkemykset eivät kuulu sinne. Eivät varsinkaan tavalla, jolla Mah ne tuo esille. Okei, hän on vasta 16 ja intohimoinen kaikissa mielipiteissään, mutta mielestäni sen julkituominen, että USA, Englanti ja Israel ovat yksiselitteisesti pahoja, ei kuulu kiltachattiin. Mielestäni sille, että 6 englantilaista sotilasta kuolee Afganistanissa salamurhaajien toimesta, ei ole asia, jolle nauretaan. Mahin mielestä sotilaat olivat ansainneet sen, koska olivat valloittajina Afganistanissa aivan kuten englantilaiset olivat valloittaneet Irlannin. Shin ja minä emme voineet ajatella muuta kuin että nuo sotilaat olivat jonkun lapsia ja että olisivat yhtä hyvin voineet olla tanskalaisia tai suomalaisia. Asia ei ole sellainen, jolle sanotaan HAHAHA, ei varsinkaan kiltachatissa.

Kuten sanoin, Mah on vasta 16-vuotias ja siksi ymmärrän hänen vahvat mielipiteensä ja tarpeensa tuoda ne julki. Samaa tarvetta on kuitenkin vanhemmissakin ihmisissä (enkä puhu WoWista), voisi kai sanoa, että on olemassa tietty ihmistyyppi, jonka on ihan pakko tuoda julki kantansa joka asiaan, välittämättä pätkääkään siitä, loukkaako mielipiteillään muita. Ehkä joskus olin sitä mieltä, että asia on kuten kuuluukin; mielipiteen vapaus on meillä kaikilla, mutta olen kai tullut vanhaksi, kun nykyään ajattelen hieman toisin. Se, että VOI tuoda julki mielipiteensä, ei tarkoita sitä, että on PAKKO tehdä niin. Hienotunteisuus ja toisten kunnioittaminen on tainnut kokea melkoisen inflaation. Eikä kyse ole vain ylevästi poliittisesta ajattelusta, vaan ihmisten välisestä kanssakäymisestä ihan yleisestikin. Toki suurin osa ihmisistä edelleenkin osaa käyttäytyä ja ajattelee myös muita kuin itseään, mutta ihan varmasti jokainen meistä tuntee ainakin yhden ns. totuudentorven. Tiedättehän; sellaisen henkilön, joka "rehellisyyden" nimissä tuntee tarpeekseen sanoa, mitä ajattelee, välittämättä yhtään siitä, loukkaako sillä puhekumppaniaan vai ei. Hänhän oli vain rehellinen. Jos vastapuoli siitä loukkaantuu, se on vastapuolen vika. Vastapuoli on lapsellinen, koska pahoittaa mielensä rehellisestä palautteesta. Enkä ollenkaan väitä, etteikö rehellinen palaute olisi joskus ihan paikkansa ansainnut, mutta nyt puhun ihmisistä, joille se rehellinen mielipide tuntuu olevan pakkomielle.

Itseasiassa uskon, että nämä totuudentorvet käyttävät tätä kuuluisaa rehellisyyttään hyvänä tekosyynä loukata. "Kuule, minusta sinä olet ihan paska ihminen, eikä tästä nyt tarvitse suuttua, tämä on minun mielipiteeni ja mielestäni minun pitää olla sinulle rehellinen."

Haloo, oikeasti, mihin katosi hienotunteisuus? Ja mitä tällä ns. rehellisyydellä oikeastaan voitetaan? Mitä minä saan siitä, jos saan kerrottua rehellisesti jollekin tuttavalleni, että hän on yhtä mielenkiintoinen kuin nauris ja että ihmettelen, miten hän koskaan on onnistunut noilla kasvoilla ja kropalla saamaan mitään muuta kuin sokea miehen? Esimerkiksi. Tai että sanon mileipiteenäni, että israelilaiset ovat seuraava aste perkeleestä, välittämättä yhtään siitä, että vastapuoleni sattuu asumaan Jerusalemissa?

Okei, olen vanhus, mutta pidän monesti mieluummin mielipiteeni ominani kuin räin niitä ihmisten silmille verhoten ne rehellisyyteen. Ei minulla ole mitään tarvetta sanoa kaikkea ääneen. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä minun mielipiteilläni edes on? Jos haluan saada aikaan muutosta, on muitakin tapoja kuin huudella julki, mitä sylki sattuu suuhun tuomaan.

Pieni pikantti juttu: Mah oli aivan kauhuissaan, kun mainitsin, ettei Suomessa samaa sukupuolta olevilla pariskunnilla ole (ulkoista) adoptio-oikeutta. Hänestä se oli takapajuista ja hän kysyi, onko se uskonnollinen juttu, olemmeko ortodokseja. Kun sanoin, että olemme ev.luteja täällä, hän ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta uskonnosta. Niin, eihän se olekaan kuin hallitseva suuntaus koko Pohjois-Euroopassa... ja tämä tiedostava irlantilaistyttö ei tiennyt sitä - - - ja kauhistelee siis puuttuvaa ulkoista adoptio-oikeutta samaan aikaan, kun hänen kotimaassaan abortit ovat laittomia, avioerot kiellettyjä JA samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisäinen adoptiokaan ei ole mahdollista. Eikö hän tiennyt tätä omasta kotimaastaan?

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Päivän videoksi Ergan uusien lemmikeiden kunniaksi iki-ihana I'm a Hunter. Olen ollut s-postiyhteydessä yhteen videon tekijöistä, Frostheimiin, joka pitää netissä huntereille suunnattua sivustoa. Olen kiitellyt sivustosta ja sieltä saamistani kullanarvoisista vinkeistä.




tiistai 26. lokakuuta 2010

Pinkit reiskat


Syysloma. Ihanaa. Tai siis, eihän minulla mitään lomaa ole, koska katsantokannasta riippuen olen aina lomalla tai vaihtoehtoisesti en voi koskaan pitää lomaa, mutta Tonilla on syyslomaviikko, mikä tekee tästä koko viikosta ihan omanlaisensa. Juhlavan. Rutiineista poisolevan. On ihanaa jäädä kotiin kahdestaan Meltsun lähdettyä töihin, olla möllötellä kahdestaan. Syysloma tuntuu ihan erilaiselta kuin kesäloma, koska tätä ihanuutta kestää vain viikon, eikä tähän ehdi tottumaan tai suorastaan turtumaan, kuten kesälomaan ehtii. Syyslomasta ei tule arkea eikä rutiinia.

Eilen kävimme shoppailemassa hiukan. Toni tarvitsi uudet syyskengät ja tumput, ja puseroille, huppareille ja verkkareille on aina tarvetta myöskin. Mukaan tarttui kaikkea muutakin mukavaa, kuten airamin halloween-valosarja (pieniä irvistäviä kurpitsoita rivissä!) ja minulle pinkit feikki-reiskat. Niitä taitaa saada pinkkinä ihan aidoissakin, mutta feikit käyvät minulle ihan yhtä mainiosti; ostin ennen kaikkea popot talven pakkasia vastaan, enkä merkkiä. Suloiset pinkit popot! Kohta olen vaahtokarkkien kuningatar päästä jalkoihin.

Yskä ja räkä keuhkoissa alkavat viimeinkin helpottaa, toivottavasti. Syljeskelen edelleen limaa, mutta toivon, että enin on jo ulkona. Ainakin olo on paljon skarpimpi. Viikonloppuna ilma oli otollinen maalaamiselle ja luulisin saaneeni maalausurakkani valmiiksi. Hiukan vielä aion paikkailla valkoisella, mutta noin yleisesti ottaen voin alkaa korjaamaan siveltimiä ja maaleja pois. Otan ja postaan kuvan myöhemmin.

Päivän videoksi halloween-lamppujeni kunniaksi kohtaus yhdestä suosikkileffastani:

Tim Burton's Corpse Bride - Remains of The Day.