keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Ehkä jonakin päivänä tämän ymmärrän


Äiti on nyt poissa. Hän oli jouluna jutustellut sisarelleni, että hänen oma äitinsä oli 75-vuotias kuollessaan ja että hän ei taida itse ehtiä nähdä omaa 75-vuotissyntymäpäiväänsä, mutta kyllä hän sen kuitenkin ehti nähdä. Äiti kuoli samana päivänä, kun hän täytti sen 75 vuotta, loppiaisena 2018.

Olen turta, en tunne mitään. Kyyneleitä ei tule, eikä rinnassakaan tunnu miltään. Vaikka äiti oli minun elämäni toiseksi tärkein ihminen. Ehkä en sisimmässäni tajua tätä vielä ja jonakin päivänä itken itkuni pois, mutta toistaiseksi istun kuivin silmin sopimassa äidin tuhkauksesta, valitsen hänelle arkkua jne. Isä on hämmentynyt ja sisareni itkee, minä keskustelen coolisti kukkalaitteesta pomoni kanssa.

Pesin äidin vaatteet, viikkasin ne kaappiin, aivan kuin sillä enää olisi jotain merkitystä. Hänen haalarinsa ja kumisaappaansa ovat vielä kodinhoitohuoneen penkillä, aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut koskea niihin. Minä silmäilen saappaita ajatuksenani, että äidin saappaat ovat ehjät, toisin kuin minun keltaiset kumpparini - omin ne siitä heti, kun pystyn siirtämään ulkoiluvaatteet kaappiin. Äidin makuuhuoneen ovi on kiinni, huoneessa on viileätä. Poissa on vain äiti ja hänen sydänkuvioinen huopansa, jonka vein hänelle sairaalaan, kun viimeisen kerran kävimme häntä katsomassa.Jääköön se sinne, kaiken muun toimmekin samalla reissulla jo kotiin. Äidin puhelimenkin, jonka luettelossa oli vain muutama nimi; sisar, minun sisareni, minun mieheni, minun poikani, minun isäni. Ei ketään ystäviä, eikä tuttavia. Puhelimen kuvissa oli äidin kuvaamia kukkakuvia, monta kuvaa kissasta sekä kuva joulukuusesta, jonka äiti jaksoi koristella ennen kuin syöpä nujersi hänet. Sen koristeltuaan äiti ei enää oikeastaan jaksanut tehdä mitään muuta. Hassua, kävin viime viikolla riisumassa kuusen ja ennen sitä minäkin otin kuvan samasta kuusesta. Koska se joulukuusi oli oikeastaan äidin joutsenlaulu.


Äidin hautajaiset ovat nopeasti järjestetyt, koska äiti oli selkeästi ilmaissut tahtonsa niiden suhteen useammallekin ihmiselle. Minulle hän sanoi jo sairastuttuaan "Minulle ei sitten mitään hautajaisia järjestetä", jolloin nauraen lupasin tinkiä alennuksen pomoltani hänen arkustaan. Hassua, pomo sanoikin minulle ihan itse "älä sie sitten rahaa ajattele, mie katson siulle hinnat". Äiti tuhkataan, kuten hän oli toivonut, joten eipä sillä arkulla nyt niin väliä ole, tai ei olisi, jos asian ajattelisi niin, mutta me valitsimme äidin näköisen arkun, emmekä katsoneet hintaa (koska isällä olisi varaa haudata hänet vaikka lyijyarkussa jos niikseen tulee). Äiti toivoi tulevansa sirotelluksi muistolehtoon ja siksi tuhkauurnallakaan ei olisi ehkä ollut väliä (koska uurnaa ei haudata), mutta senkin valitsimme äidin näköisen. Ei kaarevia muotoja, ei missään tapauksessa rimpsuja eikä tupsuja (äiti tulisi varmasti kummittelemaan jos hänet siunattaisiin arkussa, jossa on tupsuja ja hapsuja!) ja molempien kangasverhoiluissa luontoaiheista kuviointia. Tätini tiedusteli, ovatko nämä yhden kukan hautajaiset, mihin minä sanoin, että eivät varmasti ole. Äiti rakasti kukkia ja luontoa, joten todellakaan ei yhden kukan kanssa näihin tulla.

Tätini sanoi myös toivovansa, että minä tekisin hänelle kukkalaitteen, mutta minä annoin hänelle työpaikkani numeron ja neuvoin tilaamaan sieltä, koska kukat toimitetaan kappeliin samaan hintaan. En edes harkitse tekeväni kukkalaitetta äidilleni itse, en omaani enkä kenenkään muun. Jotenkin se ei ole edes vaihtoehto, jo siksikin, että käytännössä minun pitäisi rahdata punttikaupalla kukkia kotiin ja viettää hautajaisia edeltävä päivä kukkalaitteita väsäten. Ei. Riittää, kun vietän sen päivän sisareni kanssa kakkuja leipoen. Niinpä rakkaat työkaverini tekevät kukkalaitteet minun äitini siunaukseen. Eikä niistä tule edes sellaisia, jollaiset olisin halunnut, jos olisin ollut yksin päättämässä. Isä sai päättää ja siksi äidin arkulle tulee sinivalkoinen arkkulaite ja me laskemme yhdessä sini-valkoisen surulaitteen, jossa on vähän vaaleanpunaista. Poikani laskee oman sini-valkoisen kimppunsa. Äiti oli kaikkea muuta kuin sini-valkoinen ihminen, mutta koska hän oli paitsi äitini, niin myös isäni vaimo 53 vuoden ajan, annoin isän päättää. Isä halusi myös oikein nauhat, joten nauhat tulee. Olisin myös oikeastaan halunnut isälle oman laitteen ja minulle + miehelle oman, mutta isä tahtoi yhteisen, joten sillä mennään.


Ehkä juurikin käytännönasioista huolehtiminen ja niiden miettiminen on se syy, miksi en saa tiristettyä itsestäni kyyneltäkään. Nyt en yksinkertaisesti voi ryhtyä suremaan omaa menetystäni, koska kannan liikaa huolta isän menetyksestä. Äitini ja isäni suhde ei aina ollut mikään auvoinen, siinä oli paljon kompastuskiviä matkalla, kuten on ollut minun ja isäni suhteessakin. Nyt olen jossain määrin hämmentynyt tästä, että isä ei mennytkään ensin - isä, joka vietti kymmenen vuotta sitten kuukausia sairaalassa aivoinfarktin jälkeen, eikä koskaan toipunut siitä. Isä kävelee huonosti, kulkee rollaattorilla ja puhekin jäi hieman puuroiseksi. Välillä olimme vuosia puhumattomina, ja vasta viime syksynä isä intoutui taas tavallista hankalammaksi ja pidin etäisyyttä. Kaikesta huolimatta en pysty olemaan niin kova, että jättäisin hänet oman onnensa nojaan. Mitä tahansa meidän välillämme onkaan ollut, hän on kaikesta huolimatta minun isäni, eikä minulla tule koskaan olemaan muuta isää. En pysty olemaan välittämättä.


Sukulaismiehen kuoleman jälkeen oli niin paljon asioita hoidettavana, nyt tuntuu, ettei mitään. Äidiltä ei jäänyt maksamattomia laskuja, mitään ei tarvitse irtisanoa, paitsi ehkä puhelinliittymä, mutta millään ei tunnu olevan mitään kiirettä. Perunkirjoitusta varten isä luultavasti palkkaa lakimiehen, koska minä ainakaan en osaa siihen ryhtyä, syystä että äidillä ja isällä on omaisuutta, enkä ole selvillä, mikä on kenenkin ja mikä yhteistä, ja montako pankkitiliä löytyy jne. jne. Lisäksi pysyttelen erossa kaikesta omaisuuteen liittyvästä, koska teen sen, mistä äidin kanssa oli puhetta: luovun oikeudestani perintöön. En missään tapauksessa halua, että minun äitini perintö (tai isänkään) menee minun velkojeni maksuun, joten ehdoitta luovun perintöosuudestani, jolloin minä olen lain silmissä kuollut ja poikani perii minun osuuteni.

Minun tyyni, järkevä poikani. Helsingin ilmatorjuntarykmentin alokas. Oo ja vau, sanon minä ihan hirmuisen ylpeänä äitinä. Joskin hän astui armeijan harmaisiin (? siellä mitään harmaata taida enää olla) ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan, sillä häntä olisi tarvittu kotona nyt. Hän on hyvin tärkeä isälleni, en aiemmin tajunnutkaan, kuinka tärkeä, koska minulle isä ei ole poikaani koskaan kehunut, sisarilleen kyllä. "Hieno mies", oli isä sanonut, ja sitä hän on. Hienoin kaikista. Isä halusi äidin hautajaiset mahdollisimman pian ja ne ovatkin ensi viikon lauantaina, koska tuleva viikonloppu oli jo täynnä. Vaihtoehtona oli perjantai, päädyimme lauantaihin, koska oletimme juniorin tulevan ensimmäiselle lomalleen tuolloin, pe-iltana. No joo, lomapäivät ovatkin su ja ma, joten hänen pitää sittenkin anoa lomaa isoäidin hautajaisiin.

Lauantaina onkin kotiväenpäivä ja menenne tutustumaan juniorin palveluspaikkaan. Minä ja mies, tietenkin, ja tyttöystävä ja tyttöystävän isä. Haluaisin kovasti ottaa isäni mukaan, mutta epäilen, että välimatkat kasarmilla ovat niin pitkät, ettei hän jaksa kulkea niitä. Pyysin junioria kyselemään asiasta vielä eli onko liikuntarajoitteisille järjestetty mitään, esim. parkkipaikkaa lähempää tms.


Elämä on tällä hetkellä ... epävarmaa? Jos minulta kysytään, isän oikea paikka olisi jokin tuetun asumisen yksikkö, ei ehkä niinkään siksi, etteikö hän pärjäisi yksinkin (hänhän pystyy kuitenkin ajamaan autoakin vielä ja osaa lämmittää keiton mikrossa itselleen), vaan ennen kaikkea siksi, että nyt kun äitiä ei ole, hän on ihan hirmuisen yksin. En voi enkä halua istua hänen seuranaan (tuntitolkulla), vaikka käynkin pari kertaa päivässä katsomassa, että kaikki on okei. Vähintäänkin hän tarvitsisi ateriapalvelun piiriin pääsyn, koska ei kai hän nyt loputtomasti voi saarioisten keitoillakaan elää. Ja minä en ala laittamaan hänelle ruokaa, semminkin kun meillä syödään aina tosi myöhään ja minun pitäisi joko laittaa isälle ruoka erikseen tai viedä hänelle edellisen päivän ruokia.
Mutta jos isä muuttaakin kuntakeskukseen, niin mitä meille käy? Voimmeko jäädä tänne, myykö isä tilan ja talot? Tämä paikka ja erityisesti tämä talo ovat minulle valtavan rakkaita ja tärkeitä. Tämä talo on osa minua ja siitä luopuminen (joka totta kai tapahtuu ennemmin tai myöhemmin) tulee olemaan vaikeata, hyvin vaikeata. Tämä talo on osa minun sieluani, kuten äitikin on. Minun henkistä perintöäni, minun menneisyyttäni, minun heimoani, sen historiaa, minun suomalaisuuttani.


Mutta toisaalta, jokainen muutos on haaste ja ei ole haastetta, josta minä en selviäisi. Koska minä olen suomalainen nainen ihan parhaimmillani. Vahva ku peruskallio, perkele.

torstai 4. tammikuuta 2018

Äidit eivät koskaan kuole


Niinhän sitä helposti ajattelee . että äiti on kaikkivoipa ja elää ikuisesti. Vaikka keski-ikäisenä se päivä, jolloin äidinkin pitää lähteä tähtien taa, alkaa väistämättä kolkutella ovella. Joillakin jo aikaisemmin, toki, mutta tietyssä iässä on ehkä hyväkin alkaa totuttautua ajatukseen, että äidit eivät eläkään ikuisesti.

Äidin syöpä otti hänestä voiton, kolmen vuoden taistelun jälkeen. Uudenvuodenaattona äidin olo oli niin huono, että rakettien paukkuessa ja toivottaessa hyvää uutta vuotta (ja vitut), kaselin, kuinka hasidijuutalainen ja kaitapeppuinen kaverinsa, jonka persvakoa näkyi hyvä matka, nostivat äidin paareilla ambulanssiin ja veivät pois. Se oli viimeinen kerta, kun puhuin äidille niin että hän pystyi vielä vastaamaan. Puhuin hänelle toissapäivänäkin, mutta hän ei enää vastannut, enkä tiedä, tiesikö hän minun ja sisareni olevan siinä.

Minun äitini on pikkunen nainen, 160 cm ja 45 kg, kiitos paitsi syövän, niin myös sen tosiseikan, että häneltä on vatsalaukku poistettu n. 20 vuotta sitten. Sitä ennen kohtu, joten eipä hänestä paljon ole ollut jäljellä, noin fyysisesti. Mutta vastoin odotuksia hän taistelee yhä. Hävittyä taistelua tosin, mutta hänen ruumiinsa pistää yhä vastaan syövälle, eikä suostu vielä luovuttamaan, vaikka hänen mielensä onkin jo lähtenyt kohti suurta tuntematonta.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Taas tultiin jouluun...


Ja mentiin kanssa. Tai siis joulu meni ja vihelsi mennessään huh hah hei. Oli erittäin arkinen joulu siinä mielessä, että muutaman vuoden tauon jälkeen vietimme joulun ihan kolmestaan, ja tämä taisi olla ensimmäinen joulu ikinä, kun jätin (olosuhteiden pakosta) joulukahvin väliin. Edellisinä jouluaattoina olen ehtinyt töistä kotiin puolen päivän jälkeen, nyt taisin olla kotona vasta lähempänä kahta, koska jäin töihin sulkemisaikaan asti. Ei se mitään, olen ahne rahalle, kuten on tullut todettua, ja sain ottaa töistä lähtiessäni peräti kaksi joulukukkaa. Otin kaksi ihanaa pinkkiä amaryllistä, joista toisen iskin välittömästi siskoni kainaloon, kun tulin kotiin ja sisko odotteli minua. Onneksi odotti, koska olin hieman huolissani, ehtiikö hän perheineen lähteä ennen kuin minä ehdin kotiin, jolloin olisi jäänyt vaatimaton lahjani antamatta. Virkkasin kaikille jotain pientä, ja tosiaan joulukukka oli ihan ekstraa, koska mitäpä minä kahdella amarylliksellä. Sain myös leikkokukkia mukaan ja nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tuvan pöydällä maljakossa orkidea ja flamingonkukkia. Vautsi.

Jouluaika töissä oli todella, todella mukava. Joulupäivän pidin liikettä auki ihan yksinäni ja päivä meni kuin siivillä, koska täysin vastoin odotuksiani asiakkaita kävi tasaisena virtana. Ehdin vain pikaiseltaan käydä vessassa, ja sinä aikanakin myymälään oli ilmestynyt kolme asiakasta ihmettelemään, että eiks täällä oo myyjää. Ja minä kun luulin, että joutuisin pyörittelemään peukaloita ja olin jo suunnitellut, että ehdin hyvin siivota joulusotkuja pois. Juu ei, en todellakaan ehtinyt. Eräältä asiakkaalta sain suklaarasian ja pomo muisti minua lahjakortilla kampaamoon. Lahjakortin summa "avoin" <3. Arvatkaapa huviksenne, ottaako Sari leikkauksen ja sävytyksen / värjäyksen? Oi kyllä!


Olimme tosiaan joulun ihan kolmestaan ja joulupäivän iltana juniorikin häipyi tyttöystävän luo ja aikoo kai majailla siellä ainakin tämän viikon. Käsittääkseni ovat aivan kahdestaan ja haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä ennen kuin juniori lähtee armeijan harmaisiin. Ihan vapaasti. Lapseni täyttää seuraavaksi kaksikymmentä ja pidän häntä kyllä ihan aikuisena, joka menee ja tulee miten mielii. Varsinkin nyt, kun hänellä on oma autokin.

Kysyin luonnollisestikin äidiltä ennen joulua, että tulevathan he isän kanssa meille aattona syömään, mutta äiti yllätti minut sanomalla, että eivät tule. Isä ei halua, koska hänen on niin vaikea kiivetä portaita, eikä äiti nähnyt sitten vaihtoehtona sitä, että hän tulisi ja isä söisi yksin, vaikka ehdotinkin sitä. Äiti olisi voinut viedä jouluruokia mennessään isälle, mutta hän mieluummin laittoi heille jotain pientä. Tosin jouluaattona äiti oli itsekin niin huonossa kunnossa, ettei olisi päässyt meille. Siskoni tullessa perheineen joulukahville äiti ei ollut jaksanut nousta sängystä keittämään kahvia, koska häntä oli huimannut ja päätä oli särkenyt.

Joulupäivänä isäni oli soittanut miehelleni hädissään, että minun pitäisi tulla katsomaan äitiä, koska tämä oli niin huonona. Olin töissä, mitä isä ei kai tiennyt, mutta kotiuduttuani kävin katsomassa äidin voinnin, eikä hän nyt mitenkään kovin huonolta vaikuttanut. Päänsärky oli lakannut, mutta edelleen huimasi. Hän mietti Akuuttiin (päivystykseen) lähtemistä, mutta jätti sen mietinnän asteelle, koska tänään olisi joka tapauksessa ollut sytostaattihoito.
Eilen aamulla vanhemmilleni meni ambulanssi ja minä tietty siitä yöpuvussa tilannetta katsomaan. Äiti oli soittanut Akuuttiin kuitenkin, koska oli huomannut puheessaan jotain häikkää ja sairaalasta oli lähetetty ambulanssi tilannetta tarkistamaan. Mitään hälyyttävää ei kuitenkaan löytynyt, mutta ambulanssista suositeltiin käymistä Akuutissa, joskaan ei heidän kyydillään, koska siihen ei tosiaan ollut tarvetta. Tarjoutuivat soittamaan äidille "kela-kyydin", mutta sanoin, että me viemme kyllä. Mies lähti sitten viemään äitiä, jota tiedettiin jo Akuutissa odotellakin, ja toi sitten myös kotiin.

Uutiset eivät olleet hyviä. Syöpä on levinnyt päähän, aiheuttaa turvotusta aivoissa ja turvotus taas aiheuttaa tasapaino- ja puhehäiriöt sekä päänsäryn. Äiti sai vaivaan lääkityksen, ja tänään käytimme hänet syöpäpolilla, jossa todettiin, että jätetään sytostaatit tältä päivältä antamatta ja aloitetaan ensi viikolla sädehoito.

En oikein tiedä, mitä ajatella. Äiti on taistellut tämän taudin kanssa aktiivisesti nyt kolme vuotta ja edelleen selvinnyt, jos ei nyt voittajana, niin kuitenkin tasapelissä sen kanssa. Syöpä on yrittänyt vaikka mitä temppuja ja äiti on lääketieteen suurella avustuksella nujertanut uudet syöpäpesäkkeet jo lukuisia kertoja. Äiti itse sanoi, että tämä ei tullut yllätyksenä, vaan hän on tiennyt, että jossain vaiheessa syöpä iskee päähänkin ja että hän ei tule koskaan paranemaan tästä. Tämä ei ole parannettavissa oleva syöpä, mutta sitä vastaan voi taistella. Ja äiti taistelee, eikä luovuta vielä nytkään.

Päivä kerrallaan, mitäpä tässä muutakaan. En ole kuuteen vuoteen enää osannut tehdä suunnitelmia kovin pitkälle tulevaisuuteen, enkä osaa edelleenkään. Sen sijaan luotto siihen, että elämä kantaa, on yhä vahvistunut.


Tässä joulun tienoilla meillä esitettiin joulukuusi-show, vaihteeksi. Minulla oli viime viikolla pari vapaapäivää ja maanantaina kävin koirien kanssa katselemassa joulukuusia naapurin metsässä, ajatuksena merkitä sopiva puu ja hakea se seuraavana päivänä juniorin kanssa. Mutta rämpiessäni lumessa (saatiin valkea joulu, ihan parhautta!!!!) koin aivan omituisen kyllästymisen koko puusouviin ja tajusin, etten halua sahata sitä, raahata kotiin jne. vaan haluan helppohoitoisen muovikuusen! Minä, joka olen aina sanonut, että en tahdo tekokuusta vaan olen ennemmin ilman. No, minä siitä sitten kotona googlailemaan, mistä saisin halvimman kuusen ja huomasin ilokseni, että Elloksellakin oli kuusia, ja minulla taas Elloksella tili, joten kuusta ei olisi tarvinnut heti maksaa. Tilasin tuuhean, komean kuusen, jolla oli hintaa kolminumeroinen summa ja joka luvattiin toimittaa kotiin ENNEN joulua, jos tilaus tehdään viimeistään 19. päivä. Koska oli vasta 18. päivä, tein tilauksen hyvillä mielin ja jäin odottamaan kuustani.

Tässä sitä odottelen sitä perhanan kuusta yhä! Viimeisin tieto on PostNordin sivuilla näkyvä 22.12 klo 12.50 päivitys, jossa lukee "Turku - lähetys on matkalla". En tosin tiedä, onko se matkalla Turkuun vai Turusta - - - -  AAAAAAAA, sain JUURI tekstiviestin, että lähetys on nodettavissa. *huutonaurua* :-D. Myöhäistä, en nouda. Mitä ihmettä teen joulukuusella joulun jälkeen? Nimittäin nyt joulun jälkeen saan muualta komeampia tekokuusia puoleen hintaan ja jos tunnen tarvetta vielä sellaisen hankkia, käyn sen ostamassa vuodenvaihteen jälkeen.


Emme onneksi jääneet kuusetta, sillä kun aatonaattona klo 14 mennessä en ollut saanut ilmoitusta, että kuuseni olisi tullut perille paikalliseen matkahuoltoon (joka oli menossa kiinni klo 15), soitin kotiin juniorille ja pyysin häntä hakemaan metsästä valitsemani kuusen. Se oli nimittäin helppo löytää ja tunnistaa vain seuraamalla jälkiäni lumessa, ja oletan juniorin ihan oikean kuusen sieltä sitten kotiin tuoneen. Yllättäen olin, kerrankin!, osannut valita riittävän pienen kuusen, koska yleensä olen raastanut kotiin kuusia, joita on pitänyt lyhentää metritolkulla, kun olen arvioinut pituuden "hiukan" väärin. Nyt ei tarvinnut muuta kuin nipsaista latvasta pitkä piiska pois ja kuusi oli kuin tehty tupaan. Lisäksi keksimme sitoa kuusen nippusiteellä kattoon kiinni, joten pääsimme kerrankin viettämään joulua jännäämättä, pysyykö kuusi pystyssä edes aattoa.
Ehkä sittenkin pitäydyn oikeissa kuusissa. Ihan selkeästi karma tai joku kertoi minulle, että tekokuusta ei pidä sinun hankkiman.

Nyt lomailenkin lauantaihin asti, käyn tekemässä vuoden viimeisen työvuoron ja jään sitten pitemmälle vapaalle - liiton rahoilla. Vautsi vau. Saa nähdä, miten sitten jatkossa, kun se pahuksen aktiivimalli tulee vuoden alusta - pitääkö minunkin tehdä töitä tai käydä jollain työnhakukursseilla säilyttääkseni ansaitsemani liiton korvaukset. Pitääkö olla aktviinen ja hakea töitä, vaikka minulla on työpaikka jo hankittuna?

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Elämää Darth Vaderin kanssa


Kaamos paukkasi päälle ja minä horrostan, mikä ilmenee mm. sosiaaliseen mediaan käyttämäni ajan radikaalina lyhentymisenä. Ei jaksa, ei kiinnosta. Niin kuin nyt vaikka päivittää blogiaan. Tosin mitäpä tänne päivittäisi, kun mitään ei tapahdu eikä mitään voi oikein tehdäkään, kun SATAA sataa sataa aina vaan. Ei ollut kesää, ei tule talvea. Päivät soljuvat eteenpäin hyvin samanlaisina ja käsitöitä syntyy tasaiseen tahtiin. Tosin jotenkin tuntuu, ettei niitäkään jaksa / viitsi tehdä loppuun asti. Kalevala-peitto on yhdistämistä vaille valmis, yksi huivi on päättelemättä ja lankakorissa tönöttää puolivalmis lohikäärme. WoWia sentään olen jaksanut / viitsinyt pelata ja siihen hommaan aion kohta taas ryhtyä. Mukavaa vaihtelua.

No mutta, olenhan minä taas töissä. Sovimme aloittamispäivän, mutta koska tilanteet meillä elävät aina, se aikaistuikin ja aloitin käytännössä tämän kuun alusta. Ihanaa. Kyllä piristää, että voi olla töissä (sisällä) sen sijaan että manaisi ainaista sadetta kotona. Puhumattakaan, miten paljon piristää ajatus sinänsä varsin pienestä palkasta, jota ylityölisät kyllä kummasti nostavat. Mutt hei - myyjän palkka. Kunhan tämän kuun selviän (toivon sydämestäni, että appi muistaisi meitä tänäkin vuonna pienellä joululahjalla, kuten on tavakseen ottanut!) niin sen jälkeen pääsen liiton rahoille. Saanen melkein tuplasti sen minkä valtio minulle armollisesti heittää, mutta summa jää kuitenkin juuri sille rajalle, ettei minun tarvitse siitä velkojani lyhennellä. Ajatuskin tuntuu ihan ruhtinaalliselta.

Tänään minun pitikin alunperin olla töissä, mutta joulumyynti kangertelee vielä sen verran, että pomo ehdotti eilen, että olisinkin kotosalla ja tulisin sitten taas tiistaina töihin (kun minun piti ensin olla vapaalla ma-ti). No, mikäs siinä, tosin tajusin vasta myöhemmin, että hulabalooba lai - taas sitä mennään kuuden päivän työviikoilla. Ensi viikolla ti-su ja sitten, kahden päivän vapaan jälkeen ke-ma. Kyllä: olen töissä SEKÄ jouluaaton ETTÄ joulupäivän. Enkä rehellisesti sanottuna ymmärrä ollenkaan sitä kaveria, jolla oli tapana narista työvuoroistaan alvariinsa, kun oli sunnuntaita ja ties mitä pyhäpäiviä, jolloin piti mennä töihin. Wut? Minä olen nimenomaan sanonut itse, että kyllä juu, kaikki mahdolliset sunnuntaivuorot minulle kiitos. Kun niistähän se tosiaan se palkka kunnolla muodostuu. Panenko pahakseni sitä noin viittäsataa, joka minulle lisistä rapsahtaa? En hitossa. Jos sen saadakseni joudun "uhraamaan" pari päivää joulusta, niin todellakin uhraan.


Meille tosiaan muutti jonkinlainen kotikutoinen Darth Vader, kun mies sai uniapnean hoitoon CPAP-laitteen (?), jonka kohina ja huohotus kieltämättä tuo mieleen ko. hahmon. Tai no, laitehan on jokseenkin äänetön, mutta kumminkin.
Mies on kuorsannut ja hengityskatkoillut aina, ja siitä syystä me emme ole oikeastaan koskaan nukkuneet samassa huoneessakaan. Ensimmäiset vuodet kyllä, mutta vitsailen sillä, että aviovuoteessa emme ole koskaan nukkuneet. Emmekä nuku jatkossakaan, mikäli minulla siihen asiaan on jotain sanomista...! En halua nukkua miehen vieressä, joka näyttää avaruusoliolta happimaskeineen ja letkuineen. Hui. Mutta vasta nyt kesällä mies hahmotti, että uniapneaan on saatavissa hoitoa, eräään kaverinsa näytettyä hänelle oman laitteensa. Mies hakeutui tutkimuksiin ja nukkui yhden yön täällä kotona kytkettynä ties mihin elektrodeihin, mistä seurasi sitten diagnoosi vaikeasta uniapneasta. Jopa niin vaikeasta, että hänelle suositeltiin ajokieltoa? Ottaen huomioon hänen ammattinsa, vaan ei ilmeisesti sitä, että hän on muista syistä sairaslomalla / työtön. Hän sai siksi laitteen ja opastuksen sen käyttöön ja niin meillä asustaa nyt täällä Darth Vader.

Mies on siis saanut koht sillään hampaansa kuntoon, enää yksi käynti ja sitten hänellä on reiät paikattu, viisaudenhampaat poistettu ja eteen tehty uusi hammas lapsena katkenneen tilalle. Minä olen kade hampaista ja  unimaskista, ja tunnen itseni tyhmäksi, kun en saa itse mitään irti itsestäni. Kiukuspäissäni marisen, etten saa edes uusia rillejä, koska palkkani meni miehen hampaisiin, joka toki on osaltaan tottakin. Minäkin tarvitsen hammasremontin! Ja uudet tissit. En ole jaksanut raahatua niidenkään tiimoilta lääkärille, vaikka olen harkinnut sitä monta vuotta. Nyt olen huomennut selkäni kipeytyvän todella, enkä keksi siihen muuta syytä kuin tonnien painoiset tissit etupuolella. Mitä jos OIKEASTI nyt ryhtyisin toimeen alkuvuodesta? Hampaiden tiimoilta myös, kun tosiaan liiton rahoista saattaa riittää hammaslääkärillekin. Juniorikin lähtee armeijan harmaisiin, ei tarvitse elättää, Tosin aika vähäistä se elättäminen on ollut viime aikoina muutenkin.

Ja nyt sitten wowittelemaan. Seuraava expansionkin jo kolkuttelee ovella, ihanaa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Kansainvälistä meininkiä


Takana on yksi tähänastisen elämäni hauskimmista viikonlopuista, yksi mielenkiintoisimmista ja opettavaisemmistakin. Nimittäin kälyni ja hänen miesystävänsä G. olivat meillä haistelemassa ja maistelemassa suomalaista maaseutua sekä suomalaisuutta muutenkin ja siinä sivussa opettamassa meille jotain itsestämme. Viikonloppu oli aivan liian lyhyt ja valtavan paljon jäi sanomatta, tekemättä ja näyttämättä, mutta ehkä tästä joskus jatkamme.

Miehen sisko on siis parhaillaan Suomessa opiskelemassa, saapui elokuussa ja lähtee takaisin saarelle (vai Madridiin?) joulukuun puolivälissä. Hänen miesystävänsä G. otti lomansa nyt loka-marraskuussa ja lensi tänne lomansa ajaksi, ensimmäistä kertaa elämässään. G. on kotoisin Venezuelasta, on asunut teini-ikäiseksi Floridassa, josta sitten muutti Teneriffalle, joten hänen voi sanoa nähneen kaikenlaista, tai muutakin kuin ne pienet ympyrät kodin lähellä. Usassa asuminen mahdollisti sen, että meillä oli yhteinen kieli (joskin hän hallitsee myös ranskan, opiskeltuaan Pariisissa), joten viikonloppu oli iloinen suomen, espanjan ja englannin sekamelska, kun käly mielellään puhuu suomea omaa kielitaitoaan parantaakseen.

Vaikka marraskuu on varmasti pahin mahdollinen kuukausi tulla tänne lomalle, G. oli haltioissaan kaikesta. Kamera kävi ahkeraan ja niin metsät kuin järvetkin olivat "amazing", jopa valo (mikä valo?) ja värit saivat hänet haltioitumaan. Olin miettinyt päivällisen tarkasti, koska halusin tarjota jotain suomalaista, mistä syystä meillä oli karjalanpaistia ja perunalooraa (Karjala kohtaa Hämeen), graavilohta tietenkin, leipäjuustoa... jälkkärinä marjapiirakkaa, vaniljakastiketta ja natsitorttuja. Olin varannut vaaleata leipää siltä varuilta, että vieraat eivät syö ruisleipää, ja perunalooran sivussa oli keitettyjä perunoita, mutta hui hai. G. ilmoitti rakastavansa ruisleipää, graavi- ja savulohta sekä karjalanpiirakoita *virn*. Ainoa suomalainen juttu, mikä ei uppoa, on salmiakki. Ja voin kertoa, että hän hullaantui myös perunalooraan. Meni koko iso vuokallinen meihin viiteen viimeistä murua myöten. Myös puuroihin hän oli tykästynyt, joten tarjosin sitten aamiaiseksi kaura-riisipuuroa, ihan tavallista hiutale-sellaista. Ai niin, kahvista hän sanoi, että sai meillä parasta kahvia täällä ollessaan, sellaista, joka oli hyvää. Ihmettelin, kunnes tajusin, että aah niin - me juomme tummapaahtoista.


Saunomismahdollisuutta vieraat olivat tiedustelleet jo etukäteen, samoin uintimahdollisuutta. Käly kysyi, voisimmeko saunoa ja uida mökillä, mihin mies totesi, että ei. Mökki on laitettu talveksi jo kiinni, mutta jos G. välttämättä haluaa järveen uimaan, niin toki se sopii. Kälyllä oli ehkä hieman väärä kuva järven lämpötilasta, ei kenties tullut ajatelleeksi, että vesi kylmenee? No, joka tapauksessa, kun kävimme rannassa (joka sekin oli AMAZING), G. totesi, että ehkäpä hän ei ui. Mutta saunaan halusi ja sinne pääsi, oikeaan puusaunaan, jossa hän ja käly viihtyivät niin kauan, että juniori kävi katsomassa, olivatko he enää hengissäkään.

Kuten sanoin, opin paljon uutta meistä suomalaisista viikonlopun aikana. G. osoitti monia asioita, joita pidän itsestäänselvyyksinä, mutta jotka eivät sitä ehkä olekaan, tai jotka muille voivat olla outoja ja erikoisia. Kuten nyt vaikka ns. jouluvalot kotien ikkunoissa tai puutarhoissa. Meilläkin on tuvan ikkunoissa valosarjat ja niitä edes käly ei lakannut ihastelemasta, vaikka ne olivat "vain" alle kympin valosarjat, jotka ostin alennusmyynnistä vuosi sitten. Marketissa kassan liukuhihnan kahtia jakava pulikka, siis siinä missä pakataan ostokset. Se oli G:n mielestä äärimmäisen käytännöllinen, samoin kuin se tosiasia, että täällä ei tarvitse kulkea avainnipun kanssa, koska sama avain käy asunnon oveen, talon oveen, saunaan, kellariin... Muutenkin hänen mielestään me olemme tavattoman käytännöllisiä kaikessa. Astiankuivauskaappi. Jokamiehenoikeudet. Sukupuolten välinen tasa-arvo. Se, miten vahva kansakunta me olemme, vaikka itsenäisyytemme on vielä nuori.


Toinen "asia", mistä opin valtavasti, on mieheni sisko. Näin hänet ensimmäisen kerran sinä nuorena naisena, joka hän on. Aiemmin näin hänet vain ärsyttävänä lapsena tai nirppana teininä, enkä tuntenut häntä oikeastaan lainkaan. En osannut suhtautua häneen luontevasti. Osasyy on siinä, jonka mieskin tiedosti eli heidän isänsä, joka on niin vahva persoona, että ollessaan läsnä vie oikeastaan kaiken tilan, eikä jätä muille mitään. Mies totesi, ettei osaa olla isänsä aikana luonteva ja kyllä se on minunkin kohdallani aivan sama. Emme olleet koskaan aiemmin viettäneet aikaa kälyn kanssa ilman appea, ja nyt kun appi oli tuhansien kilometrien päässä, voi sanoa, että vasta todella tutustuin kälyyni. Ja hän on valtavan hieno ihminen. Ja voi, miten suomalainen! *virn*. Vaikka hän oli ehtinyt unohtaa kielenkin melkein kokonaan ja oikeastaan vain kävi syntymässä täällä, niin hänen luonteensa on kyllä suomalaisen ihmisen luonne ja siinä on se suuri tarve omaan rauhaan ja tilaan. Jopa siinä määrin, että hän harkitsee muuttamista Suomeen ja G. ilmoitti haluavansa samaa. No, ei toki ihan lähiaikoina ainakaan, koska opiskelut ovat kesken, mutta käly sanoi vakavasati harkitsevansa "master"-tutkinnon suorittamista täällä.

Olen ihan aikuisten-oikeasti iloinen ja ylpeä, että miehelläni on niin mukava sisar. Semminkin kun veljeä ei enää ole.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Huh hah hei, kuka lokakuun vei?


Nyt täytyy todeta, että ei paljon ole raportoitavaa kohta loppuun hurahtaneelta lokakuulta. TV-sarjoja ja käsitöitä (koska sade, pimeys ja märkyys), mikä on kyllä ollut mitä nautittavinta aktiviteettia. Sain kolmannen mandala madnessin loppuun pikavauhtia ja olen todella ylpeä aikaansaannoksestani, sillä NYT pääsin tekemään sen kaikkein mieluisimmilla väreillä. Missään suht edullisessa lankamerkissä ei ole haluamiani värejä (7 veljestä, nalle...), joten tällä kertaa kävin Orimattilassa (jo jokin aika sitten) täyttämässä kässäpussin ns. sekalaisilla langoilla. Toisissa oli villaa, toisissa bambua, oli akrylliä ja eivät kaikki olleet ihan samanpaksuisiakaan, vaikka sitä kyllä niitä ostaessani tavoittelin. Ja vielä sattui mammutti-lanka olemaan cittarissa tarjouksessa ja a vot, sain mieluisen värimaailman kasaan. Peitto valmistui tosiaan alta aikayksiön - siitäkin huolimatta että lanka loppui kesken niin että pitihän sitä käydä viime viikolla ostamassa toinenkin neljänkympin kässäpussi, johon sopi muutama kerä tarvittavaa lankaa ja monta kerää johonkin toiseen / toisiin projektiin. Nyt tekeillä onkin lost in time-huivi numero kaksi ja sen jälkeen aion tehdä edlothia-huivin. Ja jossain välissä aloittaa kalevala cal:in, siihen olen haalinut 7 veikka-lankaa, hillittyjä, maanläheisiä värejä (eli ostanut aina, kun tarjouksessa on ollut).

Ah, niin paljon virkattavaa, niin vähän aikaa!

Mies kävi sitten taas neulan alla luottotatuoijallamme

Pihalla en ole pahemmin viihtynyt. Aina sataa ja piha on niin märkä, että se on käytännössä mutavelliä. Sisäänkäynti huusholliin on pitänyt järjestää ns. paraatioven kautta, koska toisen sisäänkäynnin edusta on kuraista lällyä.  Kyllähän siitä vielä itse kulkee, kun jalkineet voi jättää ovensuuhun, mutta kahdeksan kappaletta corgin töppöjalkoja... eih. Kasvihuoneen sain talvikuntoon sentään viime viikolla ja kai tässä pitäisi tehdä kasvimaalle sama. Oli niin paska kesä, ettei ikinä. Kasvihuoneesta en saanut yhtään kypsää tomaattia, mutta onneksi luin vinkin, että ne kannattaa kypsyttää sisällä kananmunakennoissa. Toimii!

Mietin, laittaisinko tarinani (joka ei suinkaan ole vielä valmis) nettiin luettavaksi, siis tässä sen osan, joka siitä on valmis. What say you?

tiistai 3. lokakuuta 2017

Ja niin he saivat toisensa


Uskomatonta, ollaan ehditty jo lokakuuhun, olen enimmäkseen lomaillut kaksi viikkoa (ts. olen kahden viikon aikana ollut töissä kolmena päivänä) ja tuntuu, että en ole tehnyt yhtään mitään. Kotona on sama kaaos kuin ennenkin, kun minä olen ottanut rennosti - todettuani, että minulla on kaikki oikeudet ottaa rennosti. Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Lopputilikin oli ihan jees, ja olen saanut kaapit täytettyä ruualla ja aika ison pinon laskuista maksettua, vaikka ulosottohenkilö aina viekin palkastani leijonan osan. Ensimmäistä työttömyyskorvaustani pääsen kohta hakemaan, Kelasta, koska työssäoloehto jää kolmesta viikosta kiinni, mutta eiköhän sillä ja noilla "pistokeikoilla" (saanhan tienata kolmesataa päivärahan siitä kärsimättä) pärjätä siihen asti kunnes palaan töihin - minkä jälkeen se työssäoloehto täyttyy ja pääsen kuin pääsenkin nauttimaan elämäni ensimmäistä ansiosidonnaista. Vautsi.

Aiemmin lokakuu tuntui melkein talvelta, nyt minulla on vielä suurin osa kukistakin uusilla portailla, kannettuani niitä sisälle tupaan pikkuhiljaa. Vielä pari pelargonia ja amppelikukkia, joille en välttämättä edes etsi paikkaa sisältä talveksi, vaan vippaan ne vaikka tunkiolle. Olisihan se mukavaa, että talo olisi täynnä viherkasveja, mutta vanhan talon pienet ikkunat > valottomuus asettavat asialle omat rajoitukset ja haasteensa. Mutta, kaikki aikanaan.


Mökkinaapurin hautajaisissa kävimme viime perjantaina, ja raskainta päivässä oli ehkä pääkaupungissa navigointi. Olin tutisevaa hyytelöä, vaikka istuin pelkääjän paikalla, aivan uppo-outo ummikko kun olen, enkä tiedä minne mennä tai mikä kaista ottaa - eikä riittänyt, että löysimme Hietaniemen hautausmaan, vaan siunauksen jälkeen piti löytää vielä Meilahden kirkkokin, ja kun se oli löytynyt, piti toipua siitä järkytyksestä, että kirkolla ei ollut lainkaan parkkipaikkoja. Aaa, maalaisena olen tottunut siihen, että totta kai kirkolla on ilmaiset parkkipaikat. Ei ollut. Onneksi löytyi kadunvarresta säkällä parkkipaikka ja parkkimaksun suorittaminen oli ihanan simppeli homma, eikä maksu ollut onneksi ihan hirmuisen kalliskaan (2 tuntia 4 euroa). Mutta oikeasti, ei ollut tullut mieleenkään varata hautajaisiin parkkirahaa. Hautausmaallakaan ei ollut parkkipaikkoja, btw.

Hautajaiset olivat onnistuneet, jos niin voi hautajaista sanoa. Siunaustilaisuus oli lämminhenkinen, koska pappi oli vainajan edesmenneen miehen serkku ja siis tunsi vainajan henkilökohtaisesti. Siunaus kestikin kaikkineen melkein puolitoista tuntia, sillä ensin olimme kappelissa ja yllättäen sen jälkeen arkku laskettiin maanpoveen. Yllättäen siksi, että olin kuvitellut, ettei tuolla pääkaupunkiseudulla enää edes ole arkkuhautauksia. Mies oli kantajana, omaisten pyynnöstä.
Muistotilaisuudesta jouduimme lähtemään pois ehkä vähän liian aikaisin, koska miehen piti ehtiä käymään Vantaalla eräässä liikkeessä, joka meni kiinni klo 18. Olisin halunnut kuulla lisää tarinoita ja muisteloita, koska opiskelutovereiden ja työtovereiden kautta näin toisenlaisen A:n kuin mitä olin oppinut tuntemaan mökkinaapurina.

Ranta on nyt niin hiljainen, kun he molemmat ovat poissa, Hannu ja Anneli.


Häirikkönaapurimme - jotka eivät enää ole yhtään häiriöksi pitkään aikaan olleet, päinvastoin - muuttavat pois nyt, kun minusta on oikeastaan harmi, että muuttavat. Mutta he saivat tarpeekseen vuokraisännän metkuista ja siitä, että vuokra eikun nousee, vaikka se, mitä sillä saa, vähenee koko ajan. Alkuun vuokra oli summa A ja se sisälsi sähkön, veden, jätehuollon... ja nyt summa on melkein kaksinkertainen, eikä sisällä juuri muuta kuin asumisen, sillä vettäkään ei ole tullut kuin ajoittain, koska putkiremontti ja vesivahinko, vai oliko se nyt toisinpäin. Lisäksi vuokraisäntä käy pummimassa heiltä rahaa, että saa lapsille ruokaa.

Mies tapasi em. vuokraisännän kylillä hiljattain ja sai kuulla tarinan, joka saa jopa minut tuntemaan sääliä. Enkä uskalla ajatellakaan, miten tarina vielä päättyy, koska hyvin se ei voi päättyä. Miesparka on joutunut melkoisen noidan kynsiin, sellaisen velhottaren, että olen elämässäni tavannut vain yhden vastaavan, jonka onneksi tajusin heittää elämästäni pois. Minulla se oli vielä tavallaan helppoa, vaikka irtautuminen ihmisestä, jota pidin ystävänäni, olikin vaikeaa, hänellä se ei tule sitä olemaan. Pelkään pahoin sen olevan mahdotonta, jo siksi, että ko. ihminen on saanut hänestä niin tiukan otteen, kietonut hänet niin verkkoihinsa, ettei mitään helppoa ulospääsyä ehkä ole. Kamala tilanne.


Aika on pitkälti mennyt käsitöitä tehdessä; sain Nuts About Squares-peiton valmiiksi ja aloitin ihanan karkkivärisen Mandala Madness-peiton (kolmannen). Kun se on valmis, onkin Kalevalan vuoro, olen siihen jo ostellut lankojakin. Virkatessa olen katsellut tv-sarjoja oikein sydämeni kyllyydestä, otinhan HBO:n jo jokin aika sitten, jonka lisäksi meillä on vakiona Netflix ja Ruutu+, joka on kylläkin vain liigamatseja varten, minä en sitä katso. Walking Deadista oli HBO:lle tullut peräti kaksi kautta lisää ja ne tuli totta kai ahmittua, minkä jälkeen aloin katsoa sisarsarjaa, Fear The Walking Dead. Black Sailsin sain katsottua loppuun eilen ja finaalijakso päättyi tavalla, jota en ollut osannut mitenkään odottaa. He saivat toisensa sittenkin.

Niin, ja sitten minulla on nämä kaksi corgia. Tilanne oli mennä jo hankalaksi, kun pariskunnan välillä alkoi olla tappeluita ja minulla meinasi palaa käämit useamman kerran päivässä, kunnes tajusin sisäistää Koirakuiskaajan opit ja menin tilaan, jota hän kutsuu "calm, submissive state". Se todella toimii! Nyt minulla on mitä suloisin corgipari, joka esim. mahtuu mainiosti minun kanssani samaan sänkyyn - jolloin minusta tosin tuntuu, että minä en siihen enää mahdu. Kertakaikkisen mainio pariskunta ovat he!

lauantai 16. syyskuuta 2017

Yhtä vaille valmis


Tätä työrupeamaa on jäljellä enää yksi (1) päivä, jonka jälkeen olen enimmäkseen poissa töistä reilut kaksi kuukautta. Uh ja oh - olen niin valmis tähän koitokseen! Varsinkin kahden viimeisen kuukauden jälkeen ts. kun on ollut tasan kaksi kertaa kahden päivän vapaa. Töiden jälkeen on ollut takki aika tyhjä, en ole jaksanut oikein mitään ja nyt tuntuu, että talo on kuin pommin jäljiltä. Valtava pyykkivuori (puhdasta pyykkiä), kasvit yhä pihalla, syyssiivous tekemättä jne. Lisäksi kantapään luupiikki ei ota parantuakseen, kun ei saa levättyä ja samasta syystä selkäkin sanoo säännöllisin väliajoin VIU, eikä taivu minkään valtakunnan kumarruksiin. Tänään töissä totesinkin, että jos näette minun olevan lattialla kontillaan, siihen on vissi syy; polvistun mieluummin kuin kumarrun.

Ja kävin kuin kävinkin työhaastattelussa toteamassa, ettei paikka todellakaan ollut minua varten. Jo se, että työnantajalta kesti kaksi vuorokautta ilmoittaa itselleen sopivasta ajasta, tuntui oudolta, ja yhä oudomman fiiliksen koin, kun sitten menin paikalle n. klo 10.30 ja henkilö siellä ihmetteli, miksi olin myöhässä. Ööö... emme sopineet mistään kellonajasta? Hän ilmeisesti oli olettanut minun olevan paikalla heti aamusta ja minä taas en keksinyt, miksi minun niin olisi pitänyt tehdä. Jo siinä vaiheessa olin hyvin vähällä todeta, että tämä oli tässä. Tiedättekö - kun joskus vaan saa jostakin ihmisestä tai paikasta, ei välttämättä pahoja fiboja, mutta kuitenkin sellaisen tunteen, että tämä ei ole minua varten? Olen yleisesti ottaen melkoinen ääliö ja jallitettava ihmisten kanssa / suhteen, mutta nyt tunsin heti hyvin voimakkaasti, että en kuulunut sinne.

Jäin kuitenkin "haastatteluun", joka tarkoitti yllättäen sitä (tajusin vasta jälkeenpäin), että tein monta tuntia töitä ilmaiseksi. Olisin luultavasti ollut siellä iltaan asti, jos en olisi tajunnut sanoa, että pitää palauttaa auto. Nyt harmittaa, etten tosiaan heti vain todennut, että en ole sitä, mitä etsitään ja lähtenyt pois sen sijaan että tuhrasin monta tuntia johonkin, mikä ei taatusti johda mihinkään. Kotia kohti ajellessani teki mieli melkein ajaa suoraan omaan työpaikkaan kysymään, saanko tulla näin vapaapäivänä töihin vain siksi, että meillä on niin ihana työpaikka. Nimittäin on! En lähde ollenkaan sille linjalle nyt, että alkaisin taivastella sitä, että tuo toinen paikka oli käsittämättömän sekainen ja epäsiisti ja että myynnissä oli ala-arvoista kamaa, en. Haluan ennemmin vaikka unohtaa kokemukseni ja nauttia siitä, mitä tämä loppusyksy tuo tullessaan oman rakkaan työpaikan tiimoilta.


Tämä syksy tuo tullessaan ainakin yhdet hautajaiset, sillä meille aika läheinen mökkinaapuri kuoli viikko sitten ja hautajaiset ovat kahden viikon kuluttua Helsingissä.Hietaniemen hautausmaalla. Olen jo miettinyt kukkalaitetta ja haluaisin laittaa siihen vainajalle rakkaita elementtejä ts. hänen mökkirannastaan kaislaa, osmankäämiä ym. Minulle kukkatervehdyksen miettiminen ja sitten toteuttaminen on osa minun surutyötäni. Mitä tärkeämpi minulle vainaja oli, sen tarkemmin mietin symboliikan ja materiaalin. Plus että jollain kummallisella tavalla pidän hautajaisista. Mielestäni jokainen ansaitsee hautajaiset, enkä välttämättä ymmärrä sitä, että siunataan "hiljaisuudessa". Miksi? No, okei, joillekin ihmisille suru on hyvin yksityinen asia, mutta itse ajattelen niin, että hautajaisissa pikemminkin "juhlitaan" vainajan elämää. Muistellaan, jätetään viimeinen tervehdys.

Kun minä kuolen, haluaisin kunnon bileet ja ennen kaikkea kukkia, paljon kukkia.


Juniori sai TE-keskuksesta päätöksen, ettei hän ole oikeutettu työttömyystukeen 1.9 alkaen, koska ei ole hakenut opiskelemaan 31.8 mennessä, lisäksi päätöksessä luki, että armeijan ei katsota olevan pätevä syy siihen, ettei hae opiskelemaan. No voi ny helvetti. Googlailin ja näin tosiaan on, perusteluna se, että niin opintojen kuin armeijankin aloitusaikaa voi siirtää. Äly hoi älä jätä. Käsittämätöntä, ettei nuori saa ilmeisesti itse päättää omista aikatauluistaan  ja että opiskelemaan pitäisi hakea, vaikka ei ole aikomustakaan aloittaa opintoja. Sehän vie opiskelupaikan joltakin, joka todella haluaisi / tarvitsisi sen. Meillä juniori on päättänyt, että armeija alkaa tammikuussa 2018, eikä hänellä ole mitään aikomusta siirtää sitä. Hän on sitten rahatta siihen asti. Paitsi että kai hän on oikeutettu toimeentulotukeen. Ja paitsi että hänellä olisi joka tapauksessa ollut se viiden kuukauden karenssi. Ja vielä, paitsi että hänellä on työpaikka ensi maanantaista alken ehkä noin kuukaudeksi.
Joka tapauksessa, ihan perseestä tommonen homma.

Tällä hetkellä juniori on leireilemässä ja mies puolestaan lähti lätkämatsiin, kausikorttilainen kuin on. Minulla on siis vapaailta! Jonka aion viettää tiukasti töllön edessä, enkä aio tehdä mitään tuottavaa, jos sellaisena ei pidä sitä, että siinä töllön edessä tuotan käsityötä, sain hiljattain valmiiksi työystävälle hipon ja nyt voin jatkaa "Nuts about squares"-peittoani, jonka ohessa kudon sukkia asunnottomille. Mieli halajaa jo seuraavan työn pariin, "Kalevala"-peittoon on jo kova hinku päästä käsiksi. Viime viikolla piipahdin Megamyyntiareenan lankaosastolla (kuva yllä) ostamassa 40 euron lankapussin (Kässäpussi). No, joka tapauksessa. TV ja käsityö - mikä mahtava lauantai!

torstai 7. syyskuuta 2017

Tai no, ehkäpä ei sittenkään


Työhaastatteluni peruuntui, koska työnantaja perui sen ed. iltana, ilmoittaen, että joutuukin lähtemään jonnekin tms. Lupasi ilmoittaa heti aamulla, milloin sopii hänelle paremmin, mutta tässä sitä ilmoitusta sitten odotellaan yhä. Tänään on torstai ja hänen piti ilmoitella asiasta tiistaina, siis kaksi vuorokautta sitten. En ehkä kauheasti ihmettele, miksi "yhteydenotot eivät ole johtaneet mihinkään"...
Olen kieltämättä hiukan ihmeissäni siitä, että jos työpaikka laitetaan hakuun ja hakemukseen tulee vastauksiakin, niin kiinnostus kenenkään palkkaamiseen ei ole edes niin suuri, että ihmistä haluttaisiin haastatella. Semminkin kun tämä kyseinen ihminen (minä) olisi just passeli tähän työhön. Mutta, ans kattoo nyt. Harkitsen vielä, unohdanko koko asian vai otanko jossain vaiheessa yhteyttä muistutellen olemassaolostani. Minunhan ei ole mikään pakko saada tätä työpaikkaa, koska minulla on (vakituinen) työ muualla, mitä nyt välillä käyn kortistossa lomailemassa. *virn*. Olisin vain halunnut lisää työkokemusta muualta ja siitä sidonnasta.

Eilen oma (ihana) pomo oli soitellut ja kun soittelin hänelle takaisin kysyäkseni, että mitäs, hän kysyi vain, olenko tulossa tänään ilta- vai aamuvuoroon. No, ilta. Niin, sitä hän vain, kun on kiirettä, henkilövajausta, ja paljon töitä... kunhan tarkisti, kun ei muistanut - ja tulisitko kuitenkin jo kymmeneen? No, mikä ettei. Meillä on muistaakseni tällä viikolla kolmet hautajaiset, joten menen tänään töihin toiveenani, että saan viettää päivän sitomon puolella jälleen.

Vaan vähiin käy ennen kuin loppuu. Puhuimme pomon kanssa nyt varmaksi sen, että lopetan työt 18. päivä (työkaveri palaa lomalta 19. päivä) ja sitten tulen taas takaisin joulukuun alussa. Nyt minulla oli kahden päivän vapaa, sitten on viisi päivää töitä, yksi vapaa, neljä päivää töitä, yksi vapaa ja vielä yksi päivä töitä. Odotan innolla!!! Lomaa siis. Haluan taas aikaa itselleni ja kirjoittamiselle. Haluan palata Eyresethioriin, tavata kaikki vanhat tutut siellä - Ergien, Kharonin, Katianan...

torstai 31. elokuuta 2017

Sittenkin työhaastatteluun


Pyörsin sittenkin päätökseni olla hakematta avoinna olevaa työpaikkaa eräässä kukkakaupassa osa-aikaisena. Ajatus jäi pyörimään päähän ja houkutti siinä määrin, että toissapäivänä laitoin ko. lafkaan viestiä, jossa tiedustelin, vieläkö paikka on vapaana ja ilmaisin kiinnostukseni sitä kohtaan, mainiten olevani vapaa vain talviaikaan ja että haluaisin saada kokemusta nimenomaan sidonnasta. Sain vastauksen, että paikka oli todellakin yhä täyttämättä ("yhteydenotot eivät ole johtaneet mihinkään") ja että jos suinkin voisin tulla käymään, niin voisimme jutella enemmän. Sovimme ensi tiistaista.

Saa nähdä nyt sitten. Eihän tämä mitään ota jos ei annakaan ja todennäköisesti tulisin katumaan paljon enemmän sitä, etten olisi ottanut yhteyttä kuin sitä, että päätin ilmaista kiinnostukseni ko. työpaikkaa kohtaan. Haluaisin oikeasti monipuolisempaa työkokemusta alalta, semminkin kun minulla on koulutus juurikin "kukkakaupan perussidontoihin", joita tässä työpaikassa toivotaan hakijan osaavan. Kokemus niistä on vielä pientä, mutta tosiaan, haluaisin lisää kokemusta. Asiakaspalveluhenkinen ja täsmällinen olen ilman muuta, ja kaiketi minulla on myös ongelmanratkaisukykyä, vaikka en olekaan aivan varma, mitä sellainen mahtaa tällä alalla olla.

Odotan mielenkiinnolla.