maanantai 15. toukokuuta 2017

Yksi on poissa


Viime viikolla koitti se hetki, jonka olin ounastellut tulevaksi: meidän piti päästää vanha Mindi-neitimme autuaammille metsästysmaille. Jalat, tai siis oikeastaan takajalat ja lonkat, menivät huonommiksi päivä päivältä ja koira toisinaan kaatuili, kun jalat kertakaikkiaan lähtivät alta. Yhtenä päivänä Mindi selkeästi satutti itsensä, sillä se vinkui kivusta, ja vaikka se pääsikin vielä sen jälkeenkin ylös ja kävelemään, se ei suostunut enää menemään portaita alas. Tuntui armeliaimmalta päästää se lähtemään sinne, missä ei ole kipuja ja missä voi "harrastaa" lintujen varjoja pyydystämällä vaikka aamusta iltaan.

Jätin ilomielin käytännönjärjestelyt miehen hoidettavaksi. Perustelin sitä sillä, että olin hoitanut kaksi edellistä lopetusta itse ja että en työpäivän ja mojovan flunssan lisäksi olisi jaksanut koiran lopettamista, jolloin mies sanoi hoitavansa sen. Hän piipahti eläinlääkärillä kertomassa tilanteen ja lääkäri tuli sitten iltapäivällä antamaan piikin meille kotiin niin että Mindi sai lähteä matkalleen kotona, omalla pedillä miehen ja juniorin läsnäollessa. Lääkäri vei koiran mukanaan tuhkattavaksi ja viimeisen leposijansa Mindi saa muistolehdosta. Kuten Hipposenkin kohdalla, emme kokeneet tarvitsevamme tuhkaa säilyttääksemme muiston.

Olen oikeastaan ennen kaikkea helpottunut. Nyt ei tarvitse enää pelolla seurata, milloin tulee se hetki, kun ei ole enää mieltä katsella koiran kompurointia, minkä lisäksi viime vuosina pahentunut johtajuusongelma Kidin kanssa on poissa. Kidi on nyt rauhallisempi, kun sen ei tarvitse leikkiä laumanjohtajaa, ja sitä myötä minä olen rauhallisempi, kun ei tarvitse puuttua turhanaikaisiin kärhämöinteihin. Miltä Kidistä muutoin tuntuu, en osaa sanoa. Alkuun se vaikutti olevan hiukan ihmeissään, kun toista ei näkynyt missään, mutta nyt en huomaa siinä mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Nyt voin keskittyä hellimään "mamman poikaa" tuntematta syyllisyyttä siitä, huomioinko molempia tasapuolisesti.

Yksi asia kuitenkin on varma: meille ei enää ikinä niin isoa koiraa, ettenkö jaksaisi tarvittaessa kantaa sitä sylissäni. Ja mieluiten ei enää koiraa ollenkaan, jos ei sitten corgia -- ja koska mies on sitä mieltä, ettei ikinä enää corgia, niin....


Onnistuin hankkimaan flunssan, mikä on varsin harvinaista, koska olen välttänyt kaikki töissä tähän asti jyllänneet flunssat. Viime syksynäkin olin ainoa, joka mennä porskutin menemään, kun muut kärvistelivät räkätaudissa, ja olin jo tuudittautunut siihen luuloon, ettei minuun mikään flunssa tartu, osaksi kiitos sinkkivalmisteen, jota olen suihkinut kitusiini heti, kun on alkanut tuntua flunssaiselta. Ei auttanut tällä kertaa, vaan raahustin koko viime viikon töissä puolikuntoisena, minkä eilen aloin jo todellakin tuntea nahoissani, kun painoin toista päivää pysähtymättä ja pakkasin äitienpäiväkukkia. Jossain vaiheessa alkoi väistämättä tahti hidastua. Nyt tunnen todella ansainneeni kaksi vapaapäivääni - semminkin kun niiden jälkeen häämöttää peräti kaksi kuuden päivän työputkea. Tosin putkien välissä on se kolmen päivän vapaa ja niiden päätteeksi neljän päivän vapaa, jonka aikana juhlimme juniorin ylioppilasjuhlat ja kenties käymme tapaamassa kapteeni Jack Sparrow'takin. (Jihuu!)


Olen selvitellyt, että juniori tosiaankin on oikeutettu toimeentulotukeen, jos mitään työtä ei löydy, joskin nyt näyttää siltä, että hän sai ainakin muutamaksi viikoksi ihan oikeata, palkattua työtä seurakunnalta, josta maksetaan itseasiassa paremmin kuin mitä minun duunistani! Mutta sitä on vain muutamaksi viikoksi, mutta on kuitenkin. Onhan jotain. Ja ennen kaikkea on mieluista työtä.

YO-juhlien kutsut saimme tehtyä ja lähetettyäkin, ja tarjottavat, aikataulut yms. hahmottuvat pikkuhiljaa. Mieluusti ryhtyisin jo siivouspuuhiinkin, mutta siivoa siinä sitten, kun sali on yhä jääkylmä. Juniorin kämppä täytyy tyhjentää joku päivä / ilta, ja kai vierasmökkikin siivota, koska miehen täti tulee sinne YO-viikonlopuksi, plus että miehen isä vaimokkeineen asustelee meillä myös saman viikonlopun, joskin asuntoautossaan. Eipä siinä mitään, kivaa, että on puuhaa.

Mielelläni puuhaisin kasvieni ja puutarhankin kanssa, mutta kun kesä on päättänyt olla tulematta Suomeen tänä vuonna ollenkaan. Osa siemenistä on yhä pusseissaan, saa nähdä, saanko niitä ollenkaan kylvettyä. Tänään ajattelin kylvää, ja koulia edellisiä kylvöjä isompiin ruukkuihin. Osa kasveista saa luvan siirtyä kasvihuoneeseen harsojen alle olemaan. En jaksa katsella niitä enää sisällä, oli sää mikä tahansa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Kiitävi aika, vierivät viikot...


Tuntuu, ettei sitä tahdo enää pysyä ajan perässä millään. Päivämäärät vilisevät ihan silmissä, mutta ulkona kyllä näyttää siitä huolimatta ihan samalta koko ajan. Kylmää ja tuulista. Joka päivä ei sentään sada, onhan sekin jotain. Pääsiäinen meni, vappu meni. Kohta pukkaa päälle äitienpäivä ja sitten juniorin YO-juhlat. Äitienpäivä tarkoittaa töissä vuoden kiireisintä viikonloppua, juniorin pippalot puolestaan kivaa breikkiä työkiireiden keskellä, sillä alunperin olin merkinnyt sille viikonlopulle kaksi vapaapäivää, jotka minun oli ehdottomasti saatava vapaiksi, mutta lopulta sainkin niitä neljä eli kesäkuun ensimmäiset päivät, to-su. Sen mahdollisti pomon hulvaton tapa merkitä työvuoroja - hän oli innoissaan merkkaillut minulle yhden kuuden päivän ja yhden seitsemän (!) päivän työvuoron. Niiden välissä oli tosin kolmen päivän vapaa, mutta silti... sanoinkin, että jos hän haluaa minun jaksavan syksyyn asti, ei ehkä ihan seitsemän päivän työputkia kannata merkitä. *virn*. Hän kumitti seitsemästä päivästä yhden pois ja sanoin itse, että jos pidän vielä tuon sunnuntainkin vapaata, niin olkoon siinä kaksi kuuden päivän putkea, niin hänen ei tarvitse taas muiden vuoroja laittaa uusiksi. Minä olen kuitenkin aika joustava työvuoroissani ja niin on kyllä pomokin.

Juniori suunnittelee jo kovasti juhliaan - pohtii, ketä kutsuu tai mitä hänen tulee tehdä, ottaen huomioon, että minä kuitenkin olen töissä. Pidämme tavanomaisen pienet juhlat ts. tyyliin mummit ja kummit. Päädyin pudottamaan serkkuni pois kutsuvieraslistalta, koska miehen serkkujakaan ei kutsuta, mutta kaikki tätini (ts. juniorin isotädit) kutsun kyllä, koska miehen tätikin kutsui jo itse itsensä. Alunperin mietin miniäkokelaan vanhempien kutsumista, mutta eilen tulin siihen tulokseen, että ei. He eivät tuntisi juhlista ketään muita kuin juniorin, eikä tämä ole mielestäni paras tilaisuus tutustua heihin. Miniäkokelas saa luonnollisestikin kutsun, hänet juniori haluaa koulullekin.

Yritin juniorilta kysellä, mitä hän haluaa juhliinsa - että miten olisi taikuri vääntämään ilmapalloeläimiä tai jotain sellaista, mutta ei. Kuulema ihan tavallista vain. *virn*. Omien juhliensa jälkeen hän lähteekin kaverin juhliin saunaillan merkeissä.


Tämä kuukausi onkin muutenkin kiireiden juniorin touhujen tiimoilta. Hän aloitti (viimeinkin) autokoulun (mummu ja pappa maksavat ajokortin YO-lahjana), samoin hän ilmoittautui työttömäksi työnhakijaksi ja on hakenut töitä omatoimisestikin, käyden jo yhdessä työhaastattelussa. Jotainhan sitä pitäisi keksiä ennen tammikuuta, jolloin armeija kutsuu, joskaan en oleta tai odotakaan hänen saavan töitä. Onhan haettu ainakin. Päivärahaa hän alkaa saada vasta... marraskuussa? ja toivon totisesti, että hänellä on oikeus edes johonkin tukeen ennen sitä. Toimeentulotukeen? Nimittäin minullahan ei ole mitään velvollisuutta häntä elättää, vaikka kotona asuukin, ja jos olen rehellinen, minun on pakko todeta, ettei minun palkallani kolmea aikuista ihmistä elätetäkään, aivan riippumatta siitä, mikä on velvollisuuteni tai haluaisinko elättää. Mikään instanssihan ei ota huomioon aikuista kotona asuvaa lasta minun kohdallani.

Juniorin kämppäkin pitää tyhjentää ennen kuunvaihdetta. Se on onneksi muistettu irtisanoa hyvissä ajoin, ja pitääpä muistutella, että irtisanoo myös nettiliittymän, joka on ollut kyllä maksuton, mutta josta piti silti tehdä sopimus palveluntarjoajan vaihtuessa. Tai liittymähän on itseasiassa minun nimissäni, koska juniori oli tuolloin alaikäinen.


Ja mitä muuta? Miehen ostovimma ei osoita laantumisen merkkejä, ja minä alan olla aika neuvoton sen suhteen, miten katkaisen hänen vimmaisen tarpeensa ostaa ja ostaa. Meillä on mehulinko. moccamaster, kohta ovesta tunkee uusi mikroaaltouuni, applewatch, iphone6.... ja siinä sivussa kotiin vyöryy vaatteita, ja nyt myös miesten ihonhoitotuotteita. Auton vuosihuoltoon renkaineen meni melkein tonni ja jouduimme lainaamaan siihen äidiltä rahaa plus että saimme maksuaikaa, joten mielestäni rahalle olisi todellakin muutakin käyttöä kuin vaatteet tai mehulinko. Kohta ei ole kai muuta keinoa kuin ne radikaalit ts. mies jäähylle joksikin aikaa tavaroineen. Vaikka metsään ison kuusen alle. Miettiköön siellä muutaman viikon käytöksensä järkevyyttä.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

Takaisin kustannuspaikalle


Paluu lomalta takaisin töihin on sujunut kuin unelma. Ei aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, sillä varsinainen aloituspäivä siirtyi muutamalla päivällä (ts. palasin töihin toissapäivänä), mutta ehdin sitä ennen tehdä jo muutaman sairaslomatuurauksen pari viikkoa sitten ja siinä ohessa olin yhden päivän vastuussa liikkeestä ihan yksin, vain työharjoittelija apunani. Ei ollenkaan pöllömpi tunne tajuta, kuinka paljon minuun ja kykyihini luotetaan.

Oli oikeastaan aika hassua palata töihin kolmen kuukauden tauon jälkeen, sillä kun ensin tuntui, että olin ollut poissa ikuisuuden, niin astuessani sisään firmaan ja tiskin taakse, tuntui, että olisin lähtenyt sieltä vasta edellispäivänä. Kaikki oli suurinpiirtein ennallaan, mitä nyt koulutuspäivässä (tai oikeastaan -illassa) näkemämme jutskat olivat innostaneet pomon ostamaan uusia pakkausmateriaaleja, joita on ollut mukava testailla. Pari kertaa olenkin onnistunut tekemään aivan huikeanhienon paketin kimpulle, vaikka itse sanonkin. Muutaman kerran olen onnistunut tekemään tosi hienon kimpunkin, sillä yllättäen huomaan olevani varmempi myymään asiakkaalle isompaa, enemmän ja kimppua tehdessäni uskallan käyttää paitsi enemmän materiaalia niin myös omaa ns. luovuuttani. Road show-illassa saikin hyviä vinkkejä myymiseen, asiakaspalveluun ja pakkaamiseen.

Palasin töihin tietämättä oikein mitään tulevista työajoistani tai palkastanikaan, ja eilen sain ne puhuttua selväksi pomon kanssa. Palkka nousi kivasti, joskin pieni se on edelleenkin, mutta silti, ja mitä työaikoihin tulee, palkallisia tunteja tulee myöskin enemmän, sillä alan tehdä pääsääntöisesti viikonloppuduunia. Tarkoittaen siis sitä, että työviikkoni on oletusarvoisesti ke-su, mikä taas tarkoittaa sitä, että vaikka tunteja fyysisesti (voiko niin sanoa?) on vähemmän, niin niistä maksetaan enemmän, kun sunnuntaina 6 tunnin työpäivä tarkoittaa 12 tunnin palkkaa. Me likes. Nyt pääsiäisenäkin minulla on tänään vapaa, huominen ja ylihuominen töitä, sitten on ma ja ti vapaat, ja ensi viikolla olen töissä ke-su. Monikaan ei mielellään tee viikonloppuisin töitä, minä teen. Sanoinkin pomolle, että kun en tarvitse "aikaa perheen kanssa", ei ole väliä, mikä viikonpäivä olen vapaalla. Ihan sama, onko se vapaa sunnuntai tai tiistai, mieshän on kotona joka tapauksessa ja viettää aikaa kanssani, ja pieniä lapsia ei ole. Enkä minä vapaa-ajallani edes käy missään, kotona voi olla minä päivänä tahansa.

Palkankorotuksen ohella koin eilen toisenkin valuutta-yllärin. Sain nimittäin veronpalautuksia. Oikein tosi paljon, eikä niihin oltu huomioitu edes työmatkakulujani. Sillä ei sinänsä ole merkitystä, koska ne rahat eivät koskaan päädy minulle asti, mutta se tosiseikka, että pitkästä, pitkästä aikaa en joudu maksamaan mätkyjä, lämmitti sydäntä melkoisesti. Ei ole ollut kivaa olla peruspäivärahalla, maksaa 20% veroa siitäkin vähästä ja sitten saada vielä useita satasia lisäveroa. Minusta siinä on joku epäsuhta, kun ottaa huomioon, että palkansaajana veroprosenttini on huomattavasti pienempi kuin tuo 20% ja silti tulee takaisin yhtä paljon kuin työttömänä saan kuukaudessa pv-rahaa.

Ja meninpä sitten liittymään työttömyyskassaankin. Ensimmäistä kertaa elämässäni! Kelan pv-raha on niin surkean pieni, ettei sillä kertakaikkiaan elä. Jospa työttömyyskassan jäsenenä saisin edes satasen tai pari enemmän, sillä se oikeasti olisi valtavan iso apu elämiseen, se parisataakin. Kun perheemme (minä ja mies) yhteenlasketut tulot olivat 1200 e/kk, tulimme toimeen, nyt 1000 e/kk homma menee kamppailuksi. Laskuja on ollut pakko jättää rästiin, sopia uusia eräpäiviä jne. kun raha ei vain riitä. Se voi olla satasesta tai parista kiinni, oikeasti.


Viimeiset lomaviikot ja -päivät menivät samoin kuin edellisetkin, paitsi että vaihdevuosioireet ovat edelleenkin pysyneet poissa. Mieli on ollut jees, ei mitään kuumia aaltoja tai unettomuutta. Olen nukkunut hyvin ja nauttinut olostani. Puutarhaankin on tehnyt mieli, mutta kevät viipyilee, eikä ulkona voi oikein vielä mitään tehdä. Takapihaa olen yrittänyt haravoida, mutta siellä on ollut liian märkää, ja nythän siellä on sitten taas luntakin, kuten ylläolevata kuvasta näkyy. Kuva otettu eilen aamulla, joskin eiliset lumet sulivat ennen iltaa pois, mutta nyt on sitten kipakka pakkanen ja maa jäässä. Tomaatit, chilit ja paprikat odottavat yhä koulimistaan, pelargonit näyttävät tosi hyviltä lukuunottamatta niitä, jotka tulivat yllättäen syödyiksi mökissä. Kyllä vain, olin vienyt muutamia ruukkuja sinne lämpöön ja valoon, sellaisia, joiden uskoin pärjäävän, vaikka eivät ole koko aikaa valvovan silmäni alla, ja kun menin katsomaan, tarvitsevatko ne kastelua, huomasin kauhukseni, että niissä oli enää muutamia lehtiä jäljellä. Joku oli käynyt nakertamassa niitä! Pelastin muutamat sisälle kasvivalon alle ja kun kävin pari päivää sitten katsomassa niitä, jotka olin jättänyt mökkiin ("näistä ei nyt niin väliä ole"-kasvit), ne oli syöty ihan kokonaan. Pelkät purkit vain jäljellä. Hui hai, pääsinhän niistäkin eroon.

Viime vuonna tähän aikaan pelargonini olivat jo uusilla portailla, nyt ei puhettakaan. Kovasti tekisi mieli jo siivota kesähuoneetkin, mutta siivoa siinä nyt sitten, kun pitäisi olla toppavaatteissa. Nöy.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Menopaussi ja ilmeisesti myös tulopaussi


Olen vahvasti kallistumassa siihen, että epämääräiset "vaivani", tai pikemminkin tuntemukseni ovat vaihdevuosioireita, sillä tutkittuani oirelistaa olin tunnistavinani niistä useitakin. Kuumat aallot alkoivat jo syksyllä, eivät tosin niin voimakkaina kuin oirekuvauksissa, sillä ei pukkaa hikeä eikä kaiketikaan naamakaan punota (? en tiedä, en ole katsonut peiliin). Se on vain hyvin hetkellinen kuuma tunne, joka menee pian ohi. Oire oli hetken talvella hävyksissäkin, mutta palasi Puertossa ollessamme, missä alkoivat myös yölliset hikoilusessiot. Kuvittelin niiden liittyvän siihen tosiasiaan, että untuvapeiton alla tuppaa tulemaan aika lämmin, mutta kun ne jatkuivat kotonakin, totesin, ettei kyse ollut tropiikin yöstä eikä peitosta. (Okei, tiedän, ettei Pohjois-Teneriffa mitään tropiikkia ole).

Ja sitten se, kun ei oikein mikään huvita. Masisfiilis ja vielä se tosiasia, että toisinaan nyppii päästä oikein kunnolla. Tekee mieli rähjätä ja rähjäänkin. Eilenkin onnistuin pilaamaan kolmen ihmisen päivän oikeastan ihan mitättömästä syystä, tai pikemminkin ihan oikea syy sai megalomaaniset mittasuhteet aivan turhaan. Ja vielä; kun ei saa kunnolla nukuttua. Kuvittelin työperäiseksi stressiksi, minkä luulin menevän ohi viikossa tai parissa päästyäni lomalle, mutta ei se mennyt ohi. Heräilin vähän väliä, aamuyöstä meni ihan pyörimiseksi. Kumma kyllä, päivisin ei kuitenkaan ole väsyttänyt.

Päädyin googlettamaan ja ongelma oli siinä, että joka paikassa sanottiin vaihdevuosien alkavan kuukautisten loppumiseen. Mutta kun ei ole ollut kuukautisia sitten vuoden 2003? Siinähän sitten ihmettelet ja kuuntelet itseäsi, että onks tää nyt sitä. Kyllä kai se sitten on.

Kuumat aallot ja yöhikoilu ovat nyt ainakin toistaiseksi tauolla ja niiden myötä myös univaikeudet ovat helpottaneet. Olen ehkä viikon verran nukkunut kertakaikkisen mainiosti, jonka luulisi vähentävän ärtymystä tai alakuloa, mutta ärtymykseen se ei ainakaan ole vaikuttanut. Alakuloon kylläkin.


Tulopaussi niin ikään kiristää hermoja. Kun rahaa ei ole edes laskuihin. Vähistä tuloista yritän ostaa ensin ruuan ja muun tarpeellisen, sitten makselen laskuja sen minkä pystyn. Mies pyörittää omaa pientä bisnestään myymällä ja ostamalla, ja sekös minua sieppaa, kun hän kuvittelee sen olevan jotain "omaa" tuloaan. Minä en yhtään panisi pahakseni, että nekin muutamat eurot hyödyttäisivät koko perhettä, eivätkä menisi hänen omiin yksityisiin leikkeihinsä. Tai jos ostaisi edes jotain oikeasti tarpeellista, eikä kolmeasataa T-paitaa ja viittäkymmentä pipoa. Siis oikeasti. Ottaa pattiin oikein kunnolla, kun toinen tyydyttää jotain tarvetta ostamalla mukamas tarpeellista. Joo, on huonompiakin ostoksia kuin esim. pipo, mutta kuinka monta pipoa mies tarvitsee? Kuinka monta T-paitaa? Mies ostaa valehtelematta viikottain vaatteita. Kaupasta, kirppareilta, netistä, kavereilta. Kaiken huippu mielestäni oli T-paita, jonka hän oli ostanut kaverin tyttöystävältä ja joka odotti meitä täällä, kun palasimme matkalta. Ed Hardyn strassikuvioinen NAISTENpaita. Mutta kun se on Ed Hardy ja siinä on pääkallo. Ziisus sentään.

Motörhead-pipo sai minulla keittämään kunnolla yli. Mies kertoi aikovansa ostaa sellaisen, oli katsellut EMP:ltä. Totesin, että nyt mieti tarkkaan, kumpi on tärkeämpi, vaimo vai pipo, sillä asia on niin, että jos taloon tulee vielä yksikin pipo, vaimo lähtee. Mies totesi, että no okei, ei tule pipoa. Ehkä sitten joskus, kun on enempi rahaa. Hyvä.
Parin päivän päästä mies esitteli uutta Motörhead-pipoaan. Kaveri oli ostanut fanikaupasta tavaraa ja hänelle tämän pipon, hän maksaa sitten joskus kaverille.

ARGH.

Meidän piti lähteä eilen käymään Helsingissä, mies käyttää puhelimensa huollossa siellä. Myi kalastustarvikkeita, että sai rahaa tuohon reissuun, mutta minä olin niin vihainen siitä piposta, että sanoin, etten tule mukaan ja että jos mies menee, menköön, mutta saa sitten ihan ITSE ottaa netistä liput Onnibussiin ja etsiä ko. liikkeen jostain Töölöstä. Matka jäi tekemättä, kun mies ymmärsi, että jos haluaa päästä vitosella Helsinkiin, pitää ottaa se lippu tosiaankin netistä ja että siihen tarvitaan pankkitunnuksia, joita mies ei tiedä eikä osaa käyttää. Minä olin raivoissani ja harmissani, koska olin jo katsonut Kansallismuseon aukioloajatkin valmiiksi, olisin halunnut käydä siellä samalla reissulla (kun puhelin huolletaan saman päivän aikana, emmekä me aikoneen liikkeessä sitä aikaa seistä), ja matka meni mönkään pipo-episodin takia. Ja kysehän ei ollut pelkästään siitä piposta, vaan miehen pakottavasta tarpeesta OSTAA ja siitä, että nyt kyseinen pipo sai kunnian edustaa sitä, kuinka hän ei ymmärrä, ettei kaikkea voi ostaa ja ettei hän ennen kaikkea tarvitse kaikkea ostamaansa.

Ärsyynnyin jo suunnattomasti siitä, kun hän osti puhelimeensa Motörhead-kuoret. Ne piti saada ihan pakosta, hienot kuoret uuteen (käytettynä ostetty) puhelimeensa, sen vielä jotenkin tajusin, sillä tokihan kivat kuoret piristävät, varsinkin kun ne eivät olleet kovinkaan kalliit. Mutta. Kun ne päätyivätkin seinälle. Ja niiden pariksi seinälle tuli Motörhea-nappikuulokkeet, jotka mies välttämättä halusi, vaikka hän ei kuulolaitteensa takia voi käyttää nappikuulokkeita. Puhelimen vanhat kuoret ovatkin nyt ihan hyvät, uudet nököttävät seinällä. Ja joo, ymmärrän fanituksen, mutta jos eletään säästöliekillä, se PITÄÄ ottaa huomioon ja siirtää fanituotteiden ostoa siiheksi, kun siihen on varaa. Miehellä tämän tajuaminen ei nyt onnistu millään ja minulta repeää pää ja pelihousut. En tajua, mitä enää voisin tehdä asian eteen, kun mies lupaa ja lupaa, ettei yhtään T-paitaa tule, ja sitten tajuan hänen pyytäneen junioria ostamaan itselleen uuden paidan.


Illaksi olin rauhoittunut sen verran, että aloimme miettiä uutta päivää, jolloin käydä Helsingissä. Museo on silloin suljettu (muistaakseni), mutta ehdotin, että voisimme mennä viettämään aikaa Korkeasaareen. Miehen mielestä hyvä ajatus, joskaan en nyt ihan heti keksi, mistä siihenkin revimme rahat. Mies sai kalastustarvikkeistaan ihan kivasti rahaa, mutta suurin osa meni jo. Jäljellä on raha puhelimen huoltoon ja matkoihin, oheisohjelma langenneen minun maksettavakseni sen jälkeen kun olen maksanut uudet kesärenkaamme. Tätä juuri tarkoitan: talousrahat menevät vaikkapa nyt vaikka kesärenkaisiin ja laskut rästiintyvät, kun mies käyttää ns. ylimääräiset rahat paitoihin ja pipoihin. Minun mielestäni ne rahat pitäisi tulla yhteiseen kassaan ja niillä kustannettaisiin vaikkapa nyt auton huolto ja renkaat.

Tulisipa miehelle edes se myönteinen sairaspv-rahapäätös. Se kohentaisi talouttamme todella paljon, vaikka kyse ei ole sen enemmästä kuin kahdestasadasta lisäeurosta kuukausittain. Eläkkeestä en uskalla edes haaveilla.

Eilen aloimme, pitkästä aikaa, katsoa uutta sarjaa. "Glitch", katsoimme siitä viisi ensimmäistä osaa ahmimalla. Oli mielenkiintoinen. Tälle päivälle jäi yksi osa ja sitten onkin ensimmäinen kausi katsottu.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kevätväsymystä ilmassa?


Vai liekö yhdistetty talvi- ja kevätväsymys? Vaihdevuosioireita? Kun ei ole tarmoa eikä oikein mikään huvita, mutta mikään ei ole hullustikaan ja kuitenkin harmittaa, kun ansaittu ja odotettu loma menee ihan pelkkään haahuiluun. Kirjoittaminenkaan ei ole sujunut, paitsi tällä viikolla olen editoinut vanhaa ja tuntuu, että kohta saattaa alkaa taas uuttakin syntymään. Sitten pitääkin mennä jo töihin, eikä taas ole aikaa "itselle". En tiedä. No, näillä mennään.

Kevättä kohti mennään kovaa ja hiukan tuntuu kyllä siltä, että kyllä meikäläinenkin tästä horteesta taitaa pikkuhiljaa alkaa heräillä. Joutsenetkin ovat saapuneet ja valonmäärä on lisääntynyt huimasti. Ilmassa on kevään tuoksu siitäkin huolimatta, että viime yönä oli taas satanut lunta / räntää. Revonhännät, värinokkonen, tomaatit ja jalapenot ovat nousseet taimelle ja kahta kirjavalehtistä lukuunottamatta kaikki pelargonit ovat selvinneet talvesta todella hyvin. Ja menin sitten kuitenkin ostamaan Plantagenista kolme pistokastakin, kun niitä sai sen kolme vitosella. Plus kun omista siemenistä koulin samanverran taimia kuin vuosi sitten, ts. kymmenen, niin onhan noita kesäksi taas melkoinen läjä.



Käsitöitä olen tietenkin tehnyt koukku sauhuten siihen malliin, että langat loppuivat, eikä nyt tosi pienellä päivärahalla ole varaa ostaa uusia (seiskaveikkaa). Yläkuvassa peitto "Demelza", jonka aloitin ennen matkaa ja sain matkan jälkeen loppuun. Haluaisin thdä peitolle pariksi "Ross Poldarkin", mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Olen sitten virkkaillut sytomyssyjä, kun viime vuoden puolella ystävältäni saaduissa langoissa oli muutama kerä ihanan pehmeää puuvillalankaa.


Eilen kävin Seurahuoneella koulutustilaisuudessa työn puolesta. Se oli ihan antoisa ja juurikin minun työtäni sivuten, koska koulutuksesta noin puolet oli pakkaamisniksejä ja sehän on iso osa minun työtäni, siis pakkaaminen. Saimme pomon kanssa hyviä ideoita, joskin totesimme, ettei sitä organzaa ihan joka tavis-valmiskukkakimpun ostajan pakettiin aleta pyörittämään. Mutta jos on näyttävä tilauskimppu, niin miksi ei sitten lisättäisi näyttävyyttä sillä paketoinnilla.

Työt alkavat joko 10. tai 17. huhtikuuta. Oikeastaan jo melkein odotankin sitä, pääsee täältä lorvimasta, kun en kerta mitään aa aikaiseksikaan. Näillä näkymin teen lyhyemmän rupeaman kuin viime vuonna, ts. syksyyn, sitten pieni tauko ja sitten taas joulumyyntiin. Pomo sanoi, että jos ensi vuonna sitten taas pitempi pätkä, mutta siinä vaiheessa totesin, että älä nyt vielä sinne asti mieti minun työvuorojani, herrajjestassentään. Sitä katsotaan sitten vuoden päästä.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Koska unelmia pitää olla


Lomasta on mennyt 2/3 ja tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Matkaa lukuunottamatta olen vain lorvinut ja häälynyt jossain laiskan ja tosi laiskan välimaastossa, enkä tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Sellainen kumma tyytymättömyys ja olo kuin olisin totisesti jossain välitilassa. Kevääntulokaan ei oikein jaksa innostaa ja vain oikeastaan pakottamalla sain eilen itseni kylvämään tomaatit, chilit ja paprikat. Kävin läpi siemenvarastoani ja totesin minulla olevan aivan tolkuttomasti siemeniä, joiden kylvämiseen ja esikasvatukseen minulla ei riitä ennen kaikkea TILAA. En ala ostaa kasvilamppuja saadakseni kaiken sen valoon vanhassa talossa, jossa on vain pari varteenotettavaa ikkunaa etelään päin (sali, yläkerta, uudet portaat, nehän ovat kylmillään), joten tein sen radikaalin ratkaisun, että annoin vinon pinon siemeniä ystävälle. Osa on jo niin vanhoja, että mitään itämistakuuta ei todellakaan ole, mutta jos ja kun hän haluaa kokeilla, niin olen enemmän kuin tyytyväinen, koska en ihan vain roskiinkaan raaskisi siemeniä vipata. Itselleni jäi vain niitä, joita ei tarvitse esikasvattaa ja niitä, joita ehdottomasti haluan (hajuherneet, ipomeat, kelloköynnös...).

Pelargoneja päätin olla ostamatta ensimmäistäkään tänä vuonna. Ei, en mene Plantageniin tai Siemen ja koneeseen, joissa pistokkaita on kuulemma kolmattakymmentä eri lajia, en. Kylvin ennen matkaa syksyllä keräämäni siemenet ja muutama päivä sitten koulin ne niin, että kymmenen parasta tainta on nyt omissa purkeissaan, Puertossa sen sijaan olin kovana, enkä ostanut siemeniä lisää (ostin korianteria ja värinokkosta), enkä liioin aio pistokaslisätä yhtään mitään, joten pelargonien määrä pysynee tolkun rajoissa tänä vuonna. Siis kyllähän niitä muuten, mutta se tilanpuute..! Lähestulkoon kaikki pelargonit ovat selvinneet talvesta ja olivat matkan aikana kasvaneet huimasti, joten leikkelin niitä jo lyhyemmiksi ja tökkäsin pistokkaat kokeiluluontoisesti emokasvin kanssa samaan ruukkuun. En lisää siis määrää, vaan tuuheutta.

Mutta joo, niitä unelmia. Pari päivää sitten palasin mielessäni vanhaan unelmaani pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan ja eilen mietin, että se ei saisi jäädä vain unelmaksi, vaan minun pitäisi ryhtyä toteuttamaan sitä NYT. Nykyisellä kunnollani ei ehkä ihan Compostelaan kävellä, ottaen huomioon, että rinkkakin pitäisi mukana raahata, mutta nyt olisi hyvä aika alkaa satsata siihen. Ryhtyä kävelemään oikein tosissaan, ensin pikkupainon kanssa, sitten isomman. Alkaisin säästää rahaa matkaan ja voisin alkaa vihjailla miehelle, että ajatteles, eikös olisikin kivaa tämmöinen 750 kilometrin ja yhden kuukauden kävely?! Koska hänet minä sinne mukaan otan.

Ai niin! Toukokuussa tapahtuu tätä:

tiistai 28. helmikuuta 2017

Matkakertomus osa kaksi - Puerto de la Cruz

Lumihuippuinen Teide

Ensimmäiset päivät Puertossa saimme nauttia (trooppisesta) myrkystä, mikä oli jönnittävä kokemus sekin jo sinällään, vaikka en vieläkään saanut sitä kauan toivomaani ukkosta. Ei kaikkea kerralla? Sain kokea tällä matkalla jo niin paljon kaikkea sellaista, mitä pitkään olin toivonut saavani kokea, että annettakoon ukkosen puuttuminen anteeksi, kyllä sekin joskus vielä kohdalle osuu. Lauantaina viranomaiset antoivat jopa varoituksen myrskystä: vie parvekekalusteet sisälle, varaa pattereita radioon ja lääkkeitä kaappiin, älä parkkeeraa barrancoon, vaikka taivas olisikin kirkas, vältä puhelimen turhaa käyttöä jne, mutta isompi myrsky iski saarelle sitten vasta sunnuntaina. Meri kuohui, palmut taipuivat ja viimein alkoi vihmoa vettäkin oikein kunnolla. Atlantinpuoleisen parvekkeen lasit natisivat (ovat itseasiassa jotain pleksiä eikä lasia ensinkään) ja uima-altaaseen oli jo yön aikana lentänyt kaikenlaista epämääräistä mustasta jätesäkistä alkaen. Linnut eivät päässeet vastatuuleen ja ilmassa kiisi jos jonkinmoista muovipussia ja paperisälää. TV Canaria lähetti ylimääräisen lähetyksen myrskyn takia ja näin, että sama sää vaivasi kaikkia saaria. Iltaan mennessä se oli sitten ohi, eikä oikeastaan ollut lopultakaan saanut muuta aikaiseksi kuin Teidelle kauniin lumipeitteen.

Sade lähestyy!

Sanoinko jo ed. postauksessa, että säät osuivat todella kohdilleen? Päivät ja yöt olivat niin lämpimiä, ettei lämmitystä tarvinnut laittaa lainkaan päälle, ja saatiin juuri sopivassa määrin aurinkoa ja sadetta. Oli hiukan sen näköistä, että nyt oli ollut kuivempaa kuin edellisinä vuosina, sillä beisbol-kentän laita ei rehottanut yhtä vihreänä kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikä ilmeisesti siksi nyt tuotu yhtäkään cabraa siihen ruokailemaan, mikä oli harmi. Näin ehkä juurikin tutun lauman La Orotavan puolella bussin ikkunasta, paimenet ja varsinkin paimenkoirat näyttivät tutuilta noin äkkiseltään katsottuna. Kotikadullakaan ei näkynyt vuohenpaskaa, mutta San Pedron reitillä sen sijaan näkyi. Ei näkynyt yhtään vuohta kyllä sielläkään.

El Fonilin seinällä oli vuohipariskunta(parka).

Kaupunki oli entisellään. San Telmon remontti oli saatu valmiiksi ja tyhjät liiketilat Calle de San Telmon varrella olivat nyt viimeistä myöten taas käytössä. Entisen Haribo-kaupan tilallekin oli tullut karkkikauppa taas. Muutenkin talouselämä saarella on kovasti piristymään päin. Kaikilla menee paremmin. Mitä San Telmon remonttiin tulee, en ymmärrä siitä kohkaamista nyt, kun se on valmis. Eihän juuri mikään lopultakaan muuttunut, vaikka itsekin olin sitä mieltä, ettei San Telmoon saa koskea. Hyvä siitä tuli.

Puerton kivoin hömppäkauppa, Ale-Hop.

Kaikkea mitä halusin tehdä, ei tullut tehtyä. En nähnyt guanchi-ympyrää, mutta sen sijaan näin guanchi-esineitä ja jopa muumioita Santa Cruzin luonnontieteellis-arkeologisessa museossa, jossa kävimme toisena sunnuntainamme. Tämä oli retki, jonka olin jo pitkään halunnut tehdä ja jossa hurahtikin melkein koko päivä, semminkin kun Santa Cruzissa oli (jokasunnuntaiset) markkinat. Olisin halunnut nähdä Santa Cruzia enemmänkin, mutta se jäi taas toiseen kertaan, koska museossa meni useampi tunti (kyllä, mieskin viihtyi!) ja markkinoilla kierreltiin. Olen kovasti kiinnostunut guancheista, jostain syystä, ja huomasin aika useinkin miettiväni sitä, kuinka he näkivät aikoinaan saman maiseman kuin minä näin nyt.... että täällä hekin kävelivät ja paimensivat vuohiaan ja mitä nyt on jäljellä? Rivi pääkalloja museossa ja muutama muumio. Viivyin muumioiden äärellä pitkään ja mietin, keitä olivat nämä ihmiset - mitä he kokivat, tunsivat, mikä oli heidän tarinansa.

Guanchi-muumio.

Kälyäkin tapasimme pikaiseltaan, sillä hän oli ekan viikonlopun saarella. Kävimme porukalla El Monasteriossa jätskillä, mikä oli kivaa jo siksikin, että El Monasterio oli paikka, jossa olin halunnut piipahtaa. Kiva oli tavata myös kälyn miesystävä - nimenomaan MIES, koska hän on kälyä 8 vuotta vanhempi ja tosiaan ihan miehen iässä. Komea. Mukava. Jos olisin nuorempi... ha ha haa. Hän osaa poikkeuksellisesti englantia yhtä hyvin kuin äidinkieltään, joten kerrankin oli niin, ettei ollut kielimuuria esteenä. Käly on muuten tulossa kesällä Suomeen opiskelemaan, sai Erasmus-ohjelman kautta opiskelupaikan täältä muutamaksi kuukaudeksi. Jotain liiketalouttahan hän opiskelee Madridin yliopistossa tällä hetkellä.

Santa Cruzin markkinahumua.

Muita uusia ruokapaikkoja: El Cubano ja Jorman baari eli Cuatro Vientos. El Cubanossa kävimme keskiviikkona, joka sattui myös olemaan sadepäivä, kera apen ja anopin, molempien kauhistellessa sitä tosiseikkaa, ettei ko. guachincheen ollut edes kunnollista tietä. Minusta tiessä ei ollut mitään vikaa, melkein samanlainenhan se oli kuin meidän kotitie täällä Suomessa. *virn*. Cubanoon ei ollut myöskään mitään opastusta, eikä siellä tainnut edes perilläkään missään lukea, että tässä on ravintola, josta saa aivan hiton hyvää ruokaa. Kovasti oli kuulemma suosittu paikka kuitenkin, enkä ihmettele, olihan se aika hauska interiööriltään, palvelu oli erittäin ystävällistä ja sitten se ruoka, ah ja nam. Otimme ropa viejaa, sitten jotain minkä nimeä en tiedä, mutta siinä oli papas fritas ja paistettua munaa päällä, ja vielä piti ahtaa itseensä oikein kunnon possunpihvitkin, avotulella paistetut. Kanat ja kukot tepastelivat melkein jaloissa ja kaikki oli kuin toisesta maailmasta.

El Cubanon pihaa, taustalla La Orotavaa.

Jormalla kävimme palattuamme Anagasta. Emme sinänsä ole mitään Suomi-paikkojen vakiokävijöitä, mutta kun fiilis oli todella vetämätön, ja nälkä kamala, päätimme seurata suosituksia ja käydä Jormalla, koska emme kertakaikkiaan jaksaneet vääntää espanjaa tai edes englantia. Palvelua suomeksi kera suomalaisen ruokalistan, kiitos. Ei kuitenkaan Suomen hinnoilla, joskaan ei nyt aivan paikallisillakaan. Siitä väliltä. Ruoka oli hyvää. Mies otti alkupalaksi sardiineita kera perunoiden ja mojojen, minä salaatin, pääruoaksi mies otti metsästäjänleikkeen muusilla, minä puolikkaan kanan bbq-kastikkeella kera ranskalaisten. Juomaksi vettä. Pelkkää vettä, koko matkan ajan - minäkin. Ja lukemattomia kuppeja cortadoa plus kämpillä tuoremehuja. Jorma osasi kertoa, miksi Valle Luzin ravintola oli lopettanut; oli tullut perintöriitoja ja siksi oli pantu pillit pussiin. Iso harmitus meille entisille asiakkaille.

Puerton kalasatama, jossa viihdyn paljon paremmin kuin millään löhörannalla.

Kiinlaisessa kävimme pari kertaa, ja ekalla kerralla paikka oli suomalaisten valloittama. Kyllä, ei siellä paljon porukkaa ollut (olisiko ollut maanantai-iltapäivä se) ja nekin harvat järjestäin suomalaisia. Mies tietysti jo tunsi naapuripöydän seurueen, mistä tulikin mieleeni, että lomakotimme naapurissa asusteli eräs suomalainen perhe, johon mies niin ikään ehti tutustua ominpäin. Siinä sitten herrat huutelivat toisilleen päivittäin, mies parvekkeella ja kaverinsa kuistillaan. Samoin juniorin kummitädin veli oli Puertossa viettämässä talvea, olikohan tämä nyt kolmas talvi. Mies tutustuu niin käsittämättömän helposti ihmisiin ja minua sosiaalisempana myös käy paikoissa, joissa voi uusia kavereita tavata. Hänellä on niitä omia juttujaan ja lisäksi hän kävi kolmena, vai peräti neljänä iltana La Bambassa laulamassa. Minua ei kiinnosta, joten ne illat istuin tekemässä käsitöitä ja katsoin CSI Las Vegasia, New Yorkia ja Miamia putkeen. Todellakin putkeen, sillä tuolla on outo tapa näyttää niitä yhteen pötköön (Energy-kanavalla), jolloin kaikki introt ja alku- sekä lopputekstit on leikattu pois. Hyvä kun tajusi, milloin jakso loppui ja uusi alkoi.

Kukkohan se.

Syömisestä vielä, El Fonilissä kävimme myös apen ja anopin kanssa, ja siellä söimme garpanzosta ja kertakaikkisen herkulliset naudanlihapihvit. En ole mikään naudanlihan ystävä siinä mielessä, että se on turhan usein tehty jotenkin niin kuivaksi, mutta tämä piffi oli kaikkea muuta kuin kuivaa. Hyvää! Muutoin laitoinkin ruuan itse. Possupataa, enchilladaa, ym., langustinojakin yhtenä päivänä. Lidl on ystävämme! Tällä kertaa mieskin jaksoi kävellä sinne sanomatta jälkeenpäin, ettei enää ikinä kävele ylös "Lidlin mäkeä".

San Pedroon matkalla, talo myynnissä, ostakee poikkeen.

Mutta ne patikoinnit. Saimme niitä mahtumaan reiluun viikkoon kolme varsinaista, ja toki kävelimme päivittäin muutenkin paljon, lähes joka päivä kaupunkiin ja kaupungilla tuli myös tallusteltua ihan kivasti. Ai niin! Playa Jardinilla seistä tönötti tuttu "elävä patsas" vanhalla paikallaan. Hän oli kahdella edellisellä reissulla ollut poissa, mutta nyt hän oli taas kannon nokassa guanchiasussaan. Juttelimme pitkät tovit ja hän lertoi olleensa muutaman vuoden "pohjoisessa" ja palanneensa takaisin saarelle elokuussa, vaimo ja lapset olivat jääneet Viroon.

Tuttua näkymää, Los Roques ja sininen Maritim.

Ensimmäisen reissun teimme minulle ennestään tutulle San Pedron reitille, ei siis San Pedroon, vaan reitille, koska en ole koskaan kävellyt San Pedroon asti, emmekä kävelleet nytkään. Reissu oli harjoitus ja osoitus miehelle siitä, että hänen tahtiinsa mennään. Että en "juokse", enkä mihinkään juossutkaan. Kiersimme Lidlin kautta, koska piti saada matkajuomaa mukaan ja lisäksi vaikka se kiertääkin aika paljon, mieluummin kierrän kuin nousen Los Roquesin luota suoraan ylös, se nousu on aika rankka. Plus kierto El Toscalin (?) kautta on kiva, koska reitti menee idyllisen asuinalueen läpi.

Tuohon oranssiin rakennukseen oli ilmestynyt kahvila, joka ei tosin ollut auki ainakaan meidän siitä ohikulkiessamme.

Reitillä kaikki oli aivan ennallaan, ja polulla oli turvallista kävellä ts. nyt ei ollut sortumia missään. Ilma oli kaunis ja viikonlopun jäljiltä oli vielä muutamia lätäköitä siellä täällä, kun etenimme mielestäni ihan hyvää vauhtia, mutta miehen tahdissa, eikä pääasia ehkä niinkään ollut se käveleminen vaan se, että kävelimme yhdessä, viimeinkin. Kaunis reitti, ja aikamme käveltyämme palailimme samaa reittiä takaisin, laskeutuen tällä kertaa Los Roquesin luona jyrkkää rinnettä alas ja tupsahtaen ihmisten ilmoille Maritimin luona.

Vanhoja puolusmuureja (merirosvoja vastaan) ja mies riettaana.

Varmempana siitä, että en "juokse" lähdimme kauan haaveilemalleni retkelle La Calderaan. Lähdimme aamulla bussilla 345, jonka päätepysäkki sopivasti oli La Calderassa, mukanamme patikointipas - jonka huomasin myös edessämme istuvalla pariskunnalla, joten tokihan piti juttusille ryhtyä. Onneksi he lähtivät Calderassa omaan suuntaansa kuitenkin, en halunnut matkakumppaniksi muita kuin miehen.

Kanarianmäntyjä naavoineen.

Päätimme kävellä ihan kirjan ehdottaman kuuden kilometrin reitin, jonka pituudeksi ajassa oli merkitty muistaakseni pari tuntia, mutta me saimme sillä kulumaan kyllä paljon pitemmän ajan, koska emme kävelleet kovinkaan nopeasti ja pysähdyimme usein vain ihailemaan maisemaa ja valokuvaamaan. Reitti lähti La Calderasta metsään, kulki kiviurkujen (Los Organos) ohitse ja kierteli naavaisten mäntyjen suojissa. Teide pilkahti ensin pienenä valkoisena nyppylänä puiden välistä ja kasvoi vähitellen hallitsemaan läntistä maisemaa. Metsästä tupsahdimme viimein keskelle hiljaista kylämaisemaa, perunapeltoja, viiniköynnöksiä... vuohet määkyivät ja pörriäiset surisivat tuhansissa nuokkukäenkaalin kukissa. Kyläraitilla oli pari pappaa, joille kohteliaasti toivotimme hyvät päivät, muutama kaveri remonttihommissa.... Ja viimein päädyimme bussipysäkille Aguamansaan, jossa hyppäsimme taas bussiin 345 ja palasimme Puertoon.

 Los Organos, kiviurut.

Neulaset peittivät La Calderan alueen polkuja.

Anagan retki oli kuitenkin kaikkein hienoin. Lähdimme jo hyvissä ajoin matkaan ehtiäksemme klo 9.15 bussiin (102), sillä ainoa vuoro El Bailaderoon lähtisi klo 10.35 La Lagunasta. Emme ostaneet vettä, sillä oletin ilman muuta, että ehdimme ostaa sitä Lagunan bussiasemalta, mutta hopsis heijaa. Autopista oli todella ruuhkainen ja pelättyäni, ettemme ehtisikään Lagunaan ajoissa, pääsimme sinne viimein 5 minuuttia ennen Bailaderon bussin (077) lähtöaikaa, emmekä siksi ehtineet ostaa mitään vettä. No, ostetaan El Bailderosta, kai siellä on kauppa. No, ei ollut. Siellä ei ollut yhtään mitään! Yksi talo, jossa ei tainnut asua kukaan, joten patikoimme ilman vettä sitten. Ja olipa kallis matka Lagunasta Bailederoon, peräti kymmenen (10) SENTTIÄ per nenu. Meni nimittäin ilmeisesti jollain siirtomaksulla, muistaakseni Titsalla on jotenkin niin, että puolentoista (?) tunnin sisään bussia vaihdettaessa pääsee siirtomaksulla. Puertosta Lagunaan oli 2,70 euroa, eli matkan hinnaksi Puerto - El Baildero tuli sitten huimaavat 2,80 euroa, bono-kortilla luonnollisestikin.


Näkymää La Calderasta Puertoon.

Matka Lagunasta Bailderoon oli itsessään jo elämys, tosin tuttu elämys meille, sillä bussi puksutti Mercedes-metsän läpi reittiä, jota appi meidät viimeksi kyyditti. Monet matkustajista jäivät pois Cruz del Carmenissa ja loputkin Casa Forestalissa (?), minä ja mies ainoina jatkoimme Bailaderoon asti ja jäimme kyydistä tosiaan toteamaan, että olimme jokseenkin keskellä ei-mitään. Polku, jota pitkin meidän piti lähteä laskeutumaan alas meren rantaan, löytyi sentään heti, siinä se tönötti kyltti "Taganana 3,2". Opaskirja varoitti ihan aiheellisesti, että reitin haastavin osuus on ihan alku, koska polku voi olla liukas. Joo, oli se, liukkaita kiviä ja mutaista maastoa tiheiden laakeripuiden alla ja koko ajan alaspäin alaspäin alaspäin, serpentiininä vuoren rinnettä pitkin. Ei se kuitenkaan liian haastava ollut edes meille, kun rauhassa edettiin ja välillä pysähdyttiin vetämään henkeä ja lepuuttamaan jaloista lihaksia, joiden olemassaolosta olimme erittäin tietoisia vasta seuraaavana päivänä...


Tuolta löytyy Aguamansa!

Kun pääsimme pois metsästä, eteemme aukeni jotain niin jylhän ihmeellistä, etten ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Tai olin, auton ikkunasta, mutta on aivan eri asia olla keskellä sitä kuin töllistelellä lasin läpi vauhdissa. Reitin paras osuus oli ehkä puolivälin jälkeen, kun ensin olimme laskeutuneet tielle, jossa kävelimme ehkä sata metriä maisemapaikalle ja sitten jatkoimme siitä taas alaspäin vuoren rinnettä serpentiininä. Metsä oli hieno, niin se laakeripuumetsäkin kuin mäntymetsäkin, mutta hienointa oli kuitenkin se matalan kasvillisuuden reitti. Kaikki "teolliset" äänet katosivat (autot) ja tilalle tulivat luonnon omat äänet; ennen kaikkea kaikkialla rapistelevat liskot. Aurinko, meri, taivas... agavet ja kaktukset, ja jossain hento "mää-mää", kun kili huuteli emoaan. Kukot kiekuivat, koirat haukkuivat jossain alhaalla laaksossa, mutta yhtään ihmisääntä ei missään. Vuorten värit ja muodot huikaisivat kaikkia aisteja ja me laskeuduimme yhä alaspäin ja alaspäin, päätyen viimein ihmisasumuksen luo. Yhtään ihmistä ei vieläkään näkynyt, mutta kun pysähdyimme tutkimaan kirjasta reittiohjeita, meille huuteli muuli ja pari hassua pikkukoiraa liittyi seuraamme. Onneksi eivät lähteneet seuraamaan, sillä emmehän me olisi niille espanjaksi osanneet sanoa, että menkää kotiinne siitä. Jatkoimme hiljaista kylätietä yhä alaspäin kohti Almacigan kylää, jonne saavuttuamme näimme ekat ihmiset; herttaiset mummu ja pappa istuivat paistattelemassa päivää ja nauroivat meille hereästi, kun totesimme, että huh huh. Kovasti heillä muutakin asiaa oli, mutta emmehän me ymmärtäneet sanaakaan.


Tuolla alhaalla on Tagananan kylä, jonka läpi menimme bussilla.

Almacigastakin oli vielä jonkinlainen laskeutuminen yhä alemmas kunnes saavutimme merenpinnan tason ja tepastelimme vielä viimeisen kilometrin Roques de Bodegasiin, jossa ei muuta ollutkaan kuin ravintoloita. Istuimme ryystämään vettä ja olisimme syöneet mielellämme lounaankin siinä klo 15.30 bussia odotellessa, mutta valitsemassamme raflassa oli tarjolla vain menu del dia, 12 euroa per nenu, kalaa, ja minulla oli vain kaksikymppinen mukana. Ei ollut varaa siihen, emmekä muista menneet hintaa kyselemään, joten istuimme vain ja ihailimme merta kunnes bussi (946) tuli ja vei meidät Santa Cruziin (komeat olivat nekin matkanvarren maisemat! toisella tapaa näkyivät bussista kuin henkilöauton takapenkiltä) ja siellä hyppäsimme taas bussiin 102 ja palasimme Puertoon ja tosiaan Jorman baarin kautta lomakotiin. Kaksi seuraavaa päivää etureisilihakseni huusivat hoosiannaa niin että portaiden laskeutuminenkin oli yhtä tuskaa, mutta retki oli ehdottomasti sen arvoista. Tekisin sen koska tahanasa uudelleen!

 Ja tuolla alhaalla Almacigan kylä, jonne laskeuduimme jalkaisin, tässä kohtaa olemme noin puolivälissä matkaa.

Ehkä olisin mieluusti tehnyt useampiakin kävelyitä, esim. juurikin Tenolla, mutta kaikki huomioonottaen tämä oli ihan hyvä alku. Ehdottomasti tätä lisää! Suosittelen ihan jokaiselle kävelemistä, patikoimista, koska vain siten näkee ja KOKEE jotain oikeasti tosi ainutlaatuista. Ei auton ikkunasta, eikä edes pysähtymällä jonnekin maisemapaikoille. Eikä mieluusti kyllä yksin, sillä vaikka valitsemamme reitit olivat osastosta "helppo", niillä on helppo myös liukastua, kompastua jne. ja vaikka patikoijia oli busseissa aina ruuhkaksi asti, reiteillä ei sitten paljon vastaantulijoita ollutkaan, varsinkin kun meillä oli ne omat (kirjan) reittimme, emmekä seuranneet virallisia reittejä. Niitä voisi kokeilla sitten seuraavalla kerralla, milloin se sitten lieneekään.

Anagan maisemia.

Summa summarum, oli huikean hieno reissu. Costa Adeje ja etelärannikko olivat tosiaan aika tylsiä, mutta onneksi vietimme siellä oikeastaan vain kaksi kokonaista päivää, jotka nyt jotenkin kesti, hah. Sain kokea paljon sellaista, mikä edellisillä kerroilla oli jäänyt haaveeksi ja onneksi paljon jäi vielä kokemattakin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsin viimeinkin käymään La Gomeralla! Ennen reissua katselin myös lauttamatkojen hintoja Gran Canarialle (olisi voinut mennä sielläkin käymään päiväseltään), mutta kyllä ne ovat tavoittamattomissa meikäläisen kukkarolle, kun en ole ns. residenssi. Ymmärrän kyllä, että paikallisille hinnat ovat puolet halvempia kuin turisteille, mutta en ilahdu siitä kyllä yhtään, sillä niillä turistihinnoilla meikäläinen ei matkusta yhtään mihinkään.

 Anaga oli kieltämättä huikea paikka kävellä. Ei sitä voi sanoin kuvailla.

Parisuhdelomaakin odotin ja sellaisen sain. Häämatka, uusi alkukin jollain tasolla, sillä paljon siitä, mikä on mennyt rikki, saatiin ei ehkä korjattua, mutta sanotaan niin, että korjaustoimenpiteet saatiin hyvin alkuun. Naurettiin paljon, hassuteltiin. Kuljettiin sateessa saman sateenvarjon alla, istuttiin Santa Cruzin katukahvilassa ja syötiin churroja. Käytiin parturissa / kampaajalla! Minä peräti kolmen vuoden tauon jälkeen... kuivat latvat pois ja jonkinlainen pitkien, kiharien hiusten malli, oli kallis (14 euroa pesu ja leikkaus), mutta tokihan kotimaassa olisin saanut samasta maksaa nelinkertaisesti. Miehelle tuli pesu ja leikkaus 10.50 euroa ja vielä väri 18 euroa, joten kaksi ihmistä selvisi alle viidelläkympillä, onhan se jotain säästöä sentään. Kampaamo valittiin läheisen Jeans Cornerin myyjän vinkistä, sillä halusimme jonnekin, missä puhutaan englantia. Jeans Cornerista mies kävi ostamassa itselleen farkut, viidenkympin pintaan olivat, sai lähtöhinnasta 10% alennusta, koska "your father is such a good customer", plus samaan hintaan tuli lahkeiden lyhennys JA vanhojen samasta liikkeestä ostettujen farkkujen revenneiden haarojen paikkaus. Palvelua parhaimmillaan!


Hauska talo.

Kotona kaikki oli mallillaan. Lento oli ajoissa, matkalaukut saapuivat hihnalle todella nopeasti ja ehdimme hyvin klo 17 bussiin Lahteen, josta äiti ja juniori poimivat meidät matkaan. Jätimme juniorin asunnolleen ja jatkoimme kotiin, jossa ei ollut muuta "hullusti" kuin että seuraavina päivinä bongasin 12 pissat sisältä, kun Kidi the Corgi oli ilmeisesti HIUKAN protestoinut sitä, että mamma oli poissa ja kotona huseerasivat juniori tyttöystävineen. Sellaisia pieniä merkkausliruja ovenpielissä, penkinjalassa jne.

 Playa Almaciga

Sellainen matka se. Ensi talvesta ei vielä mitään tietoa, koska juniori menee armeijaan tammikuussa ja niin ollen hän ei voi olla kotimiehenä, joskaan meillä tuskin on enää silloin kahta koiraa enää. Hassua, miten elämä voikin olla nykyään niin, ettei huomisesta tiedä yhtään. Tai eihän siitä kai ole koskaan tiennyt, mutta aiemmin olen jotenkin olettanut, että elämä menee tiettyjä ratoja, nyt en oleta, enkä tosiaankaan yhtään voi ajatella, mitä teen vuoden päästä, missä olen. Jotenkin pidän tästä tunteesta - että huomisesta ei tiedä. Tavallaan se on jopa helpotus, ei tarvitse tehdä mitään pitkäntähtäyksen suunnitelmia, eikä oikeastaan voikaan, kun ei tosiaan tiedä. On varmasti elämässä ollut toisenlaisiakin aikoja, mutta nyt elämäni on sellaisessa jamassa, että mitä vain voi tapahtua, nopeastikin, enkä siksi osaa pitää oikein mitään kovin varmana. No, juniorin armeija kyllä, mutta mitä tapahtuu ennen sitä ja sen jälkeen, sitä en tiedä. Mitä hän aikoo tehdä kesän ja syksyn, mitä aikoo tehdä armeijan jälkeen, minne menee ja mitä tekee. Miten miehen tulevaisuus, meneekö eläkehakemus viimein läpi, tai miten omat ikääntyvät vanhemmat (meidän molempien, itse asiassa). Haaveita toki on (huomasin Puertossa erään kiinteistövälityksen ikkunassa, että Victoriassa oli kaksio hintaan 280 e/kk...), mutta niitä pitääkin aina olla, eikö vain?

lauantai 25. helmikuuta 2017

Matkakertomus osa yksi - Costa Adeje (Torviscas) ja La Gomera

Aurinko laskee mereen, kuva hotellihuoneemme parvekkeelta

Jo menomatka Teneriffalle antoi viitteitä siitä, että tästä tulee hieno reissu, jo alkaen ihan siitä, että lähtöaika oli melkoisen passeli; lento lähti klo 17.15, mikä tarkoitti sitä, että ei tarvinnut lähteä kotoa kukonlaulun aikaan ja siinä mennessä jäi luppoaikaa sillä tavoin kivasti, että ehdimme syödä Lahden matkakeskuksessa lounaankin, mikä on aina hyvä juttu. Siis se, että ehtii syödä ennen kuin saapuu lentokentälle, koska ei siellä ole varaa mitään syödä, eikä varsinkaan juoda. Toki emme pyrikään juomaan kuin kahvia (hiton kallista oli sekin), mutta vieläkin muistelen kauhulla edellistä matkaa, kun olisimme ottaneet yhdet oluet, mutta haaveeksi jäi, koska pieni olut maksoi melkein kympin. No mutta joo, ehdimme siis syödä ja koneessa ei kuollut nälkään, kun söimme siellä vitosen sandwichit kera virvoitusjuoman. Koneessa sai kerrankin istua mukavasti, kun lento ei ollut buukattu aivan täyteen, eikä meidän penkkirivillemme tullut ketään kolmatta, oli tilaa.

Sunset Bay Club, näkymä hotellihuoneemme ovelta pohjoiseen päin. Ei nyt ihan silleen mikään VIP-hotelli tule heti mieleen, vaikka VIP-vieraita oltiinkin (meillä oli ihan oma respakin, VIP-reception)

Sofia Reinalla olivat appi ja yllättäen myös anoppi (joka ei siis ole anoppini vaan appeni pitkäaikainen naisystävä) vastassa ja kiidättivät meidät ensimmäiseen etappiimme, jonka sijainti viimeinkin tarkentui oltuaan alkuun Las Americas, sitten Costa Adeje (tämän päättelin itse) ja viimein tosiaankin Torviscas, joka kylläkin siis on Costa Adejea. Kyse oli enimmäkseen brittien kansoittamasta viikko-osakehotellista, jossa anopilla on jo parikymmentä vuotta ollut oma osake, joskin se nimenomainen huoneisto oli juuri remontissa ja anopille oli siksi annettu pienempi ihan ylimmästä kerroksesta. Ymmärsin, että eivät oikein siitä tykänneet ja olivat siksi olleet siellä vain viikonlopun (pe-ma) ja jos me emme olisi menneet sinne loppuajaksi (ti-pe), huone olisi jäänyt tyhjilleen.

Näkymää hotellihuoneemme parvekkeelta toiseen suuntaan (ei merelle). Vehreetä ja nättiä. NOT.

No joo, en tykännyt kyllä oikein minäkään. Kun en ole rantalomaihmisiä alkuunkaan. Ranta ja meri ovat toki kivoja elementtejä, mutta mutta. Kun en tykkää väenpaljoudesta rannalla / uima-altaalla. Ranta oli lähellä, kilometrikaupalla hiekkarantaa ja vihreä lippu rannalla liehumassa, mutta emme sitten koskaan päässeet edes niin lähelle merta, että olisimme jalkojamme kastelleet. Nyt hiukan harmittaa, että jäi sitten uimatta meressä kuitenkin. Uima-altaalla kävimme kerran ja tunsin oloni lähinnä hölmöksi, en sopinut allasalueella lomastaan nauttivaan joukkoon ollenkaan.

No mutt ihan kivannäköistä rantaa, jos tommosesta tykkää.

Huoneemme oli tosiaan pienen nousun takana, ensin mäkeä ylös ja sitten vielä neljä kerrosta rappusia, ja oli mielestäni ankeahko. Steriili, jos ei oteta lukuun sitä, että näin siellä ekana aamuna elämäni ensimmäisen elävän torakan (tapoin sen kengällä). Se oli vain yksi pitkänomainen huone, jossa oli keittiönurkka ja vessa. Parivuoteeksi levitetty vuodesohva, pari tuolia ja pöytä. Parvekkeella oli pöytä ja tuolit, ja sinne paistoi aurinko ihan koko päivän, se oli plussaa. Telkkari oli tietenkin ja keittiönurkka oli kyllä hyvin varusteltu. Niin, ja se sänky oli hyvä siitä huolimatta, että se oli vuodesohva. Iso peitto ja hyvät tyynytkin.

Ja sitä rantaahan riitti.

Meille oli jätetty jääkaappiin sen verran sapuskaa, että saimme ekana aamuna aamupalan syötyä, minkä jälkeen lähdimme tutustumaan lähiympäristöön ja käymään kaupassa. Ihan siinä lähellä oli HiperDino ja olin kieleni nielaista, kun näin a) valikoiman ja b) hintatason. Ei juma. Puoli kiloa jauhelihaa maksoi enemmän kuin Suomessa! Keräsin koppaan jo jotain tavaroita, mutta päätimme sitten laittaa ne takaisin hyllyyn ja hipsiä pois, todeten, että niillä hinnoilla matkakassamme on tyhjä ennen kuin päsemme edes Puertoon. Harmitti melkein itkuun asti. Luojan kiitos, pienen googlettamisen jälkeen keksin, että vaikka lähimpän Lidliin oli liikaa matkaa kävellä, n. parin kilometrin päässä oli kauppakeskus ja siellä Mercadona. Kävelimme sinne ja sieltä löytyi onneksi kuluttajaystävällisempään hintaan kaikkea, mitä olimme vailla. Mieliala parani kummasti, kun ajelimme taksilla takaisin hotelliin ja sain laitettua meille kunnon pihvit kera pottujen.

Hard Rock Cafe Tenerife.

Seuraavana päivänä kävimmekin ulkona syömässä, mies nimittäin halusi Hard Rock Cafeehen, jonka tiesimme olevan Las Americasissa. Googlen mukaan sinne oli matkaa nelisen kilometriä ja mies oli sitä mieltä, että otetaan taksi, mutta emmepäs ottaneetkaan, vaan lähdimme tepastelemaan rantaa pitkin kohti Americasia ja lopulta olimme tepastelleet niin pitkälle, että totesimme, ettei tässä mitään taksia enää kannata ottaa, kävellään perille asti. Paikka löytyi helposti ja pitihän siellä syödä helvetin kalliit hampurilaisateriat. Toki ne olivat tukusatkin, eikä meillä ollut ollut aikomusta siellä kitsastella, mutta kalliit ne olivat silti, ottaen huomioon hintatason saarella yleensä. Toki ne turistialueella saattoivat olla ihan kohtuuhinnat. Palvelu oli kymppi plus, tietty, ja pääsimme extrana käymään yläkerrassakin, joka oli vielä suljettu (siellä oli baari, joka käsittääkseni aukeaa vasta iltasella?). Mies oli tyytyväinen.

Hamburgesa local tai jotain.... söin Prahassakin "paikallisen" burgeriaterian ja pitihän se syödä täälläkin. Hampurilaisen välissä oli ainakin hillottua banaania (!) ja olisko ollut jotain nyhtöpossua. Hyvä oli kyllä, ja täyttävä.

Ja sitt näitä. Mies kuvasi KAIKEN.

Pääsin tosiaan viimeinkin käymään siellä La Gomerallakin..! Meille oli hotellihuoneeseen jätetty Suomi Retkien mainoslehtinen, jossa suureksi ilokseni oli myös retki Gomeralle. En ollut ollut tietoinen siitä, että tekevät retkiä sinnekin, muutoin olin kyllä jo etukäteen ottanut selvää, että on olemassa tällainen Suomi Retket, joka tarjoaa retkiä suorastaan pilkkahintaan, koska retkeen kuuluu joku peittoesittely. Netissä toiset kehuivat, toiset totesivat, että ei ikinä toistamiseen. La Gomeran retki oli torstaisin, hinta 35 euroa sisältäen noudon tietyistä pisteistä (ja palautuksen samaan paikaan), lauttamatkan mennentullen, kiertoajelun saarella ja "pientä purtavaa". Siis KOLMEKYMMENTÄVIISI euroa?! Muut suomenkieliset retket lähtevät tuosta seitsemästäkympistä eli tämä olisi puolet halvempi. Sanoin, että kyllä minä tuohon hintaan yhden peittoesittelyn kuuntelen, joten mies soitti esitteessä olevaan numeroon ja ilmoitti meidät retkelle, vaikka ennakkoilmoittautumista ei olisi tarvittukaan. Iloinen naisihminen otti ilmoittautumisen vastaan ja kertoi, että retki toteutuu vain jos osallistujia on väh. kymmenen, mutta jos ei porukkaa tule sen verran, mennään "johonkin toiseen kivaan paikkaan".

 Fred. Olsen lähestyy La Gomeraa ja San Sebastiania.

Tsekkasimme lähimmän noutopaikan (reilun 5 min. kävelymatkan päässä hotellilta) ja seistä tökötimme siellä toisen suomalaisen pariskunnan kanssa torstaiaamuna klo seitsemän. Olivat muuten jokseenkin ekat suomalaiset, joihin tuolla Costa Adejessa törmäsimme ja he sanoivat meistä samaa. Brittipaikka on. Heilläkin loma oli sujunut viikko-osakkeessa Holiday Clubin kautta, sillä paitsi että alueella on niitä brittejä, siellä on paljon viikko-osakehotelleja. Bussi tuli ja oppaamme kertoi, että jo ennakkoilmoittatumia on tullut niin paljon, että Gomeran retki toteutuu. Jippii!

Hermiguan kylä.

Ajelimme Los Christianokseen, josta saartenvälinen lauttaliikenne lähtee. Opas haki meille liput ja pääsimme Fred. Olsenin lautalle näyttämällä lipun JA passin. Esitteessä jo sanottiin, että pitää olla PASSI mukana, samaa tähdennettiin myös miehen soittaessa palvelunumeroon. En tiedä, mihin se passin mukanaolo perustuu, kun passia ei kuitenkaan tarvi näyttää Teneriffalle saapuessa. Sen sijaan se piti näyttää Gomeralle mennessä ja sieltä pois tullessa. No, ei ongelmaa, kunhan ihmettelen. Googlailin muuten etukäteen noita lauttamatkan hintoja, kun ajattelin, että La Gomeralle voisi mennä ihan omatoimisesti. Juu ei, ei voi. Pelkät matkat olisivat olleet muistaakseni n. 140 euroa meiltä kahdelta, joten jo matkatoimiston 70 euron retki olisi ollut parempi vaihtoehto.

45 minuutin lauttamatkan päässä oleva Teneriffa La Gomeralta katsottuna.

Näin delfiinejä! Jo melkein heti siinä, kun lautta alkoi puksuttaa kohti La Gomeraa, aivan siinä vierellä, ja vielä uudelleen kauempana. Tästä on jokunen vuosi, kun kävimme oikein sellaisella delfiininbongausreissulla eli olin toki nähnyt delfiinejä aiemminkin, mutta kyllä se edelleen sykähdytti. Myöhemmin opas kertoi, että koska La Gomeran ja Teneriffan välillä on syvää yli kolme kilometriä, delfiinit ja pienet valaat tulevat siihen ruokailemaan.

Ikivihantaa laakerimetsää (laurisilva) Garajonayn kansallispuistossa.

San Sebastianin satamassa hyppäsimme taas bussiin ja ajoimme kuuntelemaan sen pakollisen peittoesittelyn. Hei, se oli ihan kiva! Oikeasti. Firma oli Bedwool (saksalainen) ja meille esiteltiin siis ihan suomeksi patjoja, peittoja, tyynyjä ja joitakin villaisia pikkujuttuja, kuten tossuja, liivejä jne. Pieni purtava oli kolmioleipä ja viiniä / vettä, mikä ei tuottanut millään tavoin pettymystä, koska aina erehtymätön internet oli kertonut minulle, että syötäväksi saa vain kälysen leivän ja viiniäkin saa vain pullon per pöytä. No juu, mutta leipä oli tuore ja ihan jees, ja viiniäkin sai monta pulloa per pöytä ja pyytämällä me viinittömät saimme tuoremehua. Firman tuotteet vaikuttivat hyviltä ja kyllä ainakin yksi pariskunta teki jo tilauksenkin patjoista. Olin etukäteen lukenut myös tuotteiden olevan "helvetin kalliita" ja että niitä "pakkomyytiin" - no, eikä. Laskeskelin, että kyllä hyvätasoinen joustinpatja menee samoihin hintoihin ja mitään pakkomyyntiä ei tosiaankaan harrastettu. Esittely ei myöskään kestänyt "tuntikausia" ja sen ohessa nuori nainen tuli antamaan meille näytteitä kuuluisasta gomeralaisesta vihellyskielestä, silbosta, jota opetetaan kaikille lapsille jo koulussa. Nyt vasta hiffasin, mitä tarkoitettiin sillä, että silbo on foneettinen kieli. Vihelletään sanoja niin kuin ne lausutaan! Opimme myös, että silbo on elävää kieltä, sitä todellakin käytetään ja tästä saimme oivan esimerkin melkein heti, sillä pihalla oli menossa joku rakennus/maansirtotyö ja työmiehet viheltelivät toisilleen.

Kaikkihan tietävät sen vanhan tarinan Kolumbuksesta ja munasta? Tässä on Kolumbuksen Muna, joka siis tietenkin tarkoittaa kananmunaa, mutta koska suomalaisena sanalla "muna" minä käsitän jotain muutakin, en mitenkään nähnyt tässä kananmunaa...  (Oikeasti tämä on joku pystysuora laavapurkaus, opas selitti kyllä, miten näitä syntyy, mutta en nyt enää muista).

Villapeitoista tarpeeksi kuultuamme bussi lähti kohti vuoria ja jösses, mitä ihania serpentiiniteitä ja mitä MAISEMIA näimmekään. La Gomera on ollut vakaa niin pitkään, että sen maisema on omanlaisensa (ts. ei tulivuorenpurkauksia) ja minä olin aivan aah ja ooh. Ajoimme vuorten yli Hermiguaan, ja sieltä sitten Garajonayn kansallispuistoon, jossa viivähdimme puolisen tuntia. Sieltä sitten takaisin San Sebastianiin, jossa meille jäi puolitoista tuntia vapaata aikaa. Miehen kanssa tepastelimme keskustassa, kävimme kirkossa ja istuimme rantakahvilassa, jossa joimme cortadot ja mies söi hampurilaisaterian. Hän tilasi listalta hampurilaisen, joka tosiaan osoittautui ateriaksi ts. ISO hampurilainen ja ranskalaiset (papas fritas eli paistetut perunat) ja joka maksoi KAKSI EUROA VIISIKYMMENTÄ SENTTIÄ. Woah. Samankokoinen ateria maksoi Hard Rock Cafeessa 15,50 euroa. Että repikää siitä, kun puhutaan hintaeroista.

Näkymää Kolumbuksen munalta alas laaksoihin. Komeeta on!

Alhaalla merenrannassa kylä, johon ei ole tietä. Polkuja tai vettä pitkin vain sinne pääsee.

Paluumatkalla San Sebastainista Los Christianokseen taisin jo torkahdella. Delfiinejä ei näkynyt ja väsyttikin. Bussi vei tosiaan takaisin sinne, mistä oli kyytiin poiminutkin ja pienen kävelyn jälkeen olimme takaisin hotellilla, jossa paistoin meille maukkaat munakkaat siitä, mitä jääkaapista löytyi. Munia löytyi, toki, ne kai ovat olennainen osa munakasta.

San Sebastianin näkymiä. Saaren pääkaupunki ja itse asiassa, myös ainoa kaupunki.

 San Sebastianin kirkko, rakennettu joskus 1500-luvulla.

Seuraavana aamuna piti pakata ja tyhjätä huoneesta pois kaikki ylimääräinen, sillä huoneen luovutus oli jo klo 10. Laukut saimme säilytykseen ja vietimme aamupäivän kävelemällä rantaa toiseen suuntaan (siis ei Las Americanokseen päin), palaten hotellille puolen päivän jälkeen, sillä treffit apen kanssa oli sovittu klo 12.30. Hän tuli ajallaan, heitimme laukut kyytiin ja appi ajoikin meidät Adejeen, jossa kävimme syömässä "Adejen kanaa" ts. alkupalaksi salaattia ja pääruuaksi rapeaksi paistettua valkosipulista kanaa ja papas fritas. Nam nam nam! Ilokseni ajoimme Puertoon Santiago del Teiden ja El Tanquen kautta, sillä moottoritien kautta on kokolailla tylsä ajella. Adejesta Santiago del Teideen on tehty uusi tie ja matka sinne hurahti aivan hetkessä. Pysähdyimme siellä juomaan cortadot ja siellä oli kylmä... pilvistä vihmoi vettä ja tuuli kovaa. Ei haitannut, oli ihanaa tietää olevansa viimeinkin matkalla Puerto de la Cruziin, jonne päästyäni (Lidlin kautta kiertäen) purin äkkiä laukut, kävin suihkussa ja vedin yöpaidan päälleni, istahdin mattojen peittämälle lattialle ja nautiskelin parit hedelmät. Ah ja oi, Puerto, mi corazon.

Itselleni matkamuiston ostin.

Summa summarum. etelärannikko ei ole minua varten, enkä ikipäivinä maksaisi siitä "ilosta", että saisin viettää siellä aikaani. Nyt tämä menetteli, koska asuminen ei maksanut mitään ja koska sieltä pääsi yhdeksi päiväksi pois - ja koska Suomi Retket tekee retkiä nimenomaan etelästä eli siinä mielessä osui kyllä hyvään saumaan tämä etelän "harharetki". Aurinko paistoi ja hieno kokemus oli iltaisin katsella omalta parvekkeelta kuinka aurinko laski mereen. Hintataso oli tosiaan jotain ihan hurjaa. Cortadosta sai pulittaa 2,50 e siinä missä Puertossa se maksaa 0,80 e. Riippuu toki paikasta molemmissa, sillä söimme Costa Adejessa erittäin hyvät jätskit vitosella per nessu, kun Puertossa ne maksavat (sen kokoiset annokset) seitsemän euron pintaan.

Näkymää Adejesta, joka siis on ihan eri juttu kuin Costa Adeje.

Parasta oli kuitenkin päiväretki La Gomeralle. Olin pitkään halunnut tutustua saareen ja myös nähdä, miltä Teneriffa ja Teide näyttävät sieltä katsottuina. Oih. Tulikin napsittua eräskin kuva kaukaisuudessa kohoavasta Teidestä, ja opin, että nimi Teneriffa - Tenerife - on guanchikieltä ja tarkoittaa valkoista vuorta. Tiesin jo ennestään yhtä sun toista La Gomeran historiasta, mutta opin sitä vielä lisää, ja näin paikkoja, joissa oli sattunut ja tapahtunut. Näin myös kaukaisuudessa kylän,jonne ei ole lainkaan autotietä - tällaisiakin paikkoja La Gomeralla vielä on.

La Gomera, San Sebastian, taustalla Teneriffa ja Teide.

To be continued...