lauantai 16. syyskuuta 2017

Yhtä vaille valmis


Tätä työrupeamaa on jäljellä enää yksi (1) päivä, jonka jälkeen olen enimmäkseen poissa töistä reilut kaksi kuukautta. Uh ja oh - olen niin valmis tähän koitokseen! Varsinkin kahden viimeisen kuukauden jälkeen ts. kun on ollut tasan kaksi kertaa kahden päivän vapaa. Töiden jälkeen on ollut takki aika tyhjä, en ole jaksanut oikein mitään ja nyt tuntuu, että talo on kuin pommin jäljiltä. Valtava pyykkivuori (puhdasta pyykkiä), kasvit yhä pihalla, syyssiivous tekemättä jne. Lisäksi kantapään luupiikki ei ota parantuakseen, kun ei saa levättyä ja samasta syystä selkäkin sanoo säännöllisin väliajoin VIU, eikä taivu minkään valtakunnan kumarruksiin. Tänään töissä totesinkin, että jos näette minun olevan lattialla kontillaan, siihen on vissi syy; polvistun mieluummin kuin kumarrun.

Ja kävin kuin kävinkin työhaastattelussa toteamassa, ettei paikka todellakaan ollut minua varten. Jo se, että työnantajalta kesti kaksi vuorokautta ilmoittaa itselleen sopivasta ajasta, tuntui oudolta, ja yhä oudomman fiiliksen koin, kun sitten menin paikalle n. klo 10.30 ja henkilö siellä ihmetteli, miksi olin myöhässä. Ööö... emme sopineet mistään kellonajasta? Hän ilmeisesti oli olettanut minun olevan paikalla heti aamusta ja minä taas en keksinyt, miksi minun niin olisi pitänyt tehdä. Jo siinä vaiheessa olin hyvin vähällä todeta, että tämä oli tässä. Tiedättekö - kun joskus vaan saa jostakin ihmisestä tai paikasta, ei välttämättä pahoja fiboja, mutta kuitenkin sellaisen tunteen, että tämä ei ole minua varten? Olen yleisesti ottaen melkoinen ääliö ja jallitettava ihmisten kanssa / suhteen, mutta nyt tunsin heti hyvin voimakkaasti, että en kuulunut sinne.

Jäin kuitenkin "haastatteluun", joka tarkoitti yllättäen sitä (tajusin vasta jälkeenpäin), että tein monta tuntia töitä ilmaiseksi. Olisin luultavasti ollut siellä iltaan asti, jos en olisi tajunnut sanoa, että pitää palauttaa auto. Nyt harmittaa, etten tosiaan heti vain todennut, että en ole sitä, mitä etsitään ja lähtenyt pois sen sijaan että tuhrasin monta tuntia johonkin, mikä ei taatusti johda mihinkään. Kotia kohti ajellessani teki mieli melkein ajaa suoraan omaan työpaikkaan kysymään, saanko tulla näin vapaapäivänä töihin vain siksi, että meillä on niin ihana työpaikka. Nimittäin on! En lähde ollenkaan sille linjalle nyt, että alkaisin taivastella sitä, että tuo toinen paikka oli käsittämättömän sekainen ja epäsiisti ja että myynnissä oli ala-arvoista kamaa, en. Haluan ennemmin vaikka unohtaa kokemukseni ja nauttia siitä, mitä tämä loppusyksy tuo tullessaan oman rakkaan työpaikan tiimoilta.


Tämä syksy tuo tullessaan ainakin yhdet hautajaiset, sillä meille aika läheinen mökkinaapuri kuoli viikko sitten ja hautajaiset ovat kahden viikon kuluttua Helsingissä.Hietaniemen hautausmaalla. Olen jo miettinyt kukkalaitetta ja haluaisin laittaa siihen vainajalle rakkaita elementtejä ts. hänen mökkirannastaan kaislaa, osmankäämiä ym. Minulle kukkatervehdyksen miettiminen ja sitten toteuttaminen on osa minun surutyötäni. Mitä tärkeämpi minulle vainaja oli, sen tarkemmin mietin symboliikan ja materiaalin. Plus että jollain kummallisella tavalla pidän hautajaisista. Mielestäni jokainen ansaitsee hautajaiset, enkä välttämättä ymmärrä sitä, että siunataan "hiljaisuudessa". Miksi? No, okei, joillekin ihmisille suru on hyvin yksityinen asia, mutta itse ajattelen niin, että hautajaisissa pikemminkin "juhlitaan" vainajan elämää. Muistellaan, jätetään viimeinen tervehdys.

Kun minä kuolen, haluaisin kunnon bileet ja ennen kaikkea kukkia, paljon kukkia.


Juniori sai TE-keskuksesta päätöksen, ettei hän ole oikeutettu työttömyystukeen 1.9 alkaen, koska ei ole hakenut opiskelemaan 31.8 mennessä, lisäksi päätöksessä luki, että armeijan ei katsota olevan pätevä syy siihen, ettei hae opiskelemaan. No voi ny helvetti. Googlailin ja näin tosiaan on, perusteluna se, että niin opintojen kuin armeijankin aloitusaikaa voi siirtää. Äly hoi älä jätä. Käsittämätöntä, ettei nuori saa ilmeisesti itse päättää omista aikatauluistaan  ja että opiskelemaan pitäisi hakea, vaikka ei ole aikomustakaan aloittaa opintoja. Sehän vie opiskelupaikan joltakin, joka todella haluaisi / tarvitsisi sen. Meillä juniori on päättänyt, että armeija alkaa tammikuussa 2018, eikä hänellä ole mitään aikomusta siirtää sitä. Hän on sitten rahatta siihen asti. Paitsi että kai hän on oikeutettu toimeentulotukeen. Ja paitsi että hänellä olisi joka tapauksessa ollut se viiden kuukauden karenssi. Ja vielä, paitsi että hänellä on työpaikka ensi maanantaista alken ehkä noin kuukaudeksi.
Joka tapauksessa, ihan perseestä tommonen homma.

Tällä hetkellä juniori on leireilemässä ja mies puolestaan lähti lätkämatsiin, kausikorttilainen kuin on. Minulla on siis vapaailta! Jonka aion viettää tiukasti töllön edessä, enkä aio tehdä mitään tuottavaa, jos sellaisena ei pidä sitä, että siinä töllön edessä tuotan käsityötä, sain hiljattain valmiiksi työystävälle hipon ja nyt voin jatkaa "Nuts about squares"-peittoani, jonka ohessa kudon sukkia asunnottomille. Mieli halajaa jo seuraavan työn pariin, "Kalevala"-peittoon on jo kova hinku päästä käsiksi. Viime viikolla piipahdin Megamyyntiareenan lankaosastolla (kuva yllä) ostamassa 40 euron lankapussin (Kässäpussi). No, joka tapauksessa. TV ja käsityö - mikä mahtava lauantai!

torstai 7. syyskuuta 2017

Tai no, ehkäpä ei sittenkään


Työhaastatteluni peruuntui, koska työnantaja perui sen ed. iltana, ilmoittaen, että joutuukin lähtemään jonnekin tms. Lupasi ilmoittaa heti aamulla, milloin sopii hänelle paremmin, mutta tässä sitä ilmoitusta sitten odotellaan yhä. Tänään on torstai ja hänen piti ilmoitella asiasta tiistaina, siis kaksi vuorokautta sitten. En ehkä kauheasti ihmettele, miksi "yhteydenotot eivät ole johtaneet mihinkään"...
Olen kieltämättä hiukan ihmeissäni siitä, että jos työpaikka laitetaan hakuun ja hakemukseen tulee vastauksiakin, niin kiinnostus kenenkään palkkaamiseen ei ole edes niin suuri, että ihmistä haluttaisiin haastatella. Semminkin kun tämä kyseinen ihminen (minä) olisi just passeli tähän työhön. Mutta, ans kattoo nyt. Harkitsen vielä, unohdanko koko asian vai otanko jossain vaiheessa yhteyttä muistutellen olemassaolostani. Minunhan ei ole mikään pakko saada tätä työpaikkaa, koska minulla on (vakituinen) työ muualla, mitä nyt välillä käyn kortistossa lomailemassa. *virn*. Olisin vain halunnut lisää työkokemusta muualta ja siitä sidonnasta.

Eilen oma (ihana) pomo oli soitellut ja kun soittelin hänelle takaisin kysyäkseni, että mitäs, hän kysyi vain, olenko tulossa tänään ilta- vai aamuvuoroon. No, ilta. Niin, sitä hän vain, kun on kiirettä, henkilövajausta, ja paljon töitä... kunhan tarkisti, kun ei muistanut - ja tulisitko kuitenkin jo kymmeneen? No, mikä ettei. Meillä on muistaakseni tällä viikolla kolmet hautajaiset, joten menen tänään töihin toiveenani, että saan viettää päivän sitomon puolella jälleen.

Vaan vähiin käy ennen kuin loppuu. Puhuimme pomon kanssa nyt varmaksi sen, että lopetan työt 18. päivä (työkaveri palaa lomalta 19. päivä) ja sitten tulen taas takaisin joulukuun alussa. Nyt minulla oli kahden päivän vapaa, sitten on viisi päivää töitä, yksi vapaa, neljä päivää töitä, yksi vapaa ja vielä yksi päivä töitä. Odotan innolla!!! Lomaa siis. Haluan taas aikaa itselleni ja kirjoittamiselle. Haluan palata Eyresethioriin, tavata kaikki vanhat tutut siellä - Ergien, Kharonin, Katianan...

torstai 31. elokuuta 2017

Sittenkin työhaastatteluun


Pyörsin sittenkin päätökseni olla hakematta avoinna olevaa työpaikkaa eräässä kukkakaupassa osa-aikaisena. Ajatus jäi pyörimään päähän ja houkutti siinä määrin, että toissapäivänä laitoin ko. lafkaan viestiä, jossa tiedustelin, vieläkö paikka on vapaana ja ilmaisin kiinnostukseni sitä kohtaan, mainiten olevani vapaa vain talviaikaan ja että haluaisin saada kokemusta nimenomaan sidonnasta. Sain vastauksen, että paikka oli todellakin yhä täyttämättä ("yhteydenotot eivät ole johtaneet mihinkään") ja että jos suinkin voisin tulla käymään, niin voisimme jutella enemmän. Sovimme ensi tiistaista.

Saa nähdä nyt sitten. Eihän tämä mitään ota jos ei annakaan ja todennäköisesti tulisin katumaan paljon enemmän sitä, etten olisi ottanut yhteyttä kuin sitä, että päätin ilmaista kiinnostukseni ko. työpaikkaa kohtaan. Haluaisin oikeasti monipuolisempaa työkokemusta alalta, semminkin kun minulla on koulutus juurikin "kukkakaupan perussidontoihin", joita tässä työpaikassa toivotaan hakijan osaavan. Kokemus niistä on vielä pientä, mutta tosiaan, haluaisin lisää kokemusta. Asiakaspalveluhenkinen ja täsmällinen olen ilman muuta, ja kaiketi minulla on myös ongelmanratkaisukykyä, vaikka en olekaan aivan varma, mitä sellainen mahtaa tällä alalla olla.

Odotan mielenkiinnolla.

tiistai 29. elokuuta 2017

Aika kulkee sukkelaan


Viime viikko ei lopultakaan ollut aivan niin hektinen kuin olin kuvitellut. Selvisimme kaikesta hienosti määräajassa ja perjantaina oli kieltämättä aivan uskomaton voittajaolo, kun kaikki työt oli tehty. Niin voittajaolo, että otimme iloisen ryhmäkuvan tiimistämme, jossa näytimme voitonmerkkejä ja laitoimme sen menemään pomolle.

Tein viikon (kolmen päivän) aikana kolme arkkulaitetta, neljä hautavihkoa ja niin monta hautakimppua, että menin jo laskuissa sekaisin. Lisäksi tein kuusi pöytäasetelmaa. Olen aika tyytyväinen aikaansaannoksiini ja halajan jo tekemään lisääkin siinä määrin, että varmistelin eilen, että saanhan mä tehdä tän viikon arkkulaitteet, saanhan..? Joskin täytyy myöntää, että kun olin kolme päivää kökkinyt sitomon puolella, tuli sellainen fiilis, että saiskos välillä siirtyä myymään, kiitos... *virn*. Vaan kyllä olisi ihanaa, jos pääsisi aivan viikottain näihin sitomishommiin. Tai edes joskus. Ei voi kehittyä paremmaksi, jos ei pääse tekemään.


Mutta nyt mennään tätä päivää ja tämä päivä on vapaapäivä, se ainoa kahden kuuden päivän työvuoron välissä. Ajattelin ottaa suht rennosti vain; imuroin ja silitän, katson GoT:n tämän kauden viimeisen jakson ja teen käsityötä. Työkaveri tilasi hipon, siihen on langat ostettuna, sekin pitäisi aloittaa jossain vaiheessa. Mitäs tässä muutakaan; kesä, jota ei koskaan tullut, on ohitse ja aletaan ihmetellä syksyä.

tiistai 22. elokuuta 2017

Neljännesvuosisata


Toissapäivänä tuli kuluneeksi huima neljännesvuosisata (25 vuotta!) siitä, kun satuin Lahden yöelämässä samaan baariin miehen kanssa. Elämässäni oli menossa aika kurja ajanjakso ja olin lähtenyt hukuttamaan murheitani ihan arki-iltana ja kiertelin baareja, joissa ei muistaakseni sateisena torstaina ollut kovinkaan suurta tunkua. Silloisessa Harlemissa näin nuoren mustatukkaisen kaverin, nahkarotsi päällä, tukevahko, ihan ok-näköinen ja kun näin hänet, jotenkin vain tiesin, että ennen pitkää hän tulee juttelemaan kanssani. Oikeasti, tiesin sen. Ja hän tuli.

Onnea ja auvoa 25 vuotta - no, ei todellakaan! Ylämäkeä ja alamäkeä, muutamia jo allekirjoitettuja avioerohakemuksia, riitoja... Mutta kaikesta huolimatta, tässä yhä ollaan. Enkä ihan heti näe mitään syytä, miksei oltaisi seuraavien 25 vuoden päästäkin. Siitä on kiittäminen miehen ryhtiliikettä luopua kaikista päihteistä ja hakea apua ongelmiinsa, niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin. Hän täyttää kolmen vuoden päästä 50 vuotta, joten kaipa on korkea aika kääntää elämänsä kurssi terveellisempään. Ja myös käyttää se energia, jonka kaljan kanssa läträäminen häneltä sammutti, johonkin hyvään.

Elämä on valtavan paljon helpompaa, kun ei tarvitse miettiä esimerkiksi kuka ajaa tai ei tarvitse matkoilla poiketa vähän väliä johonkin kaljakuppilaan. Siitäkin huolimatta, että miehen juominen ei koskaan ollut mikään varsinainen ongelma, jos ei oteta lukuun viimeisiä vuosia, jolloin se kieltämättä alkoi muodostua ongelmaksi, ennen kaikkea hänelle itselleen. Minulle ei niinkään, koska mies ei oikeastaan koskaan ollut näkyvästi humalassa, eikä meille ilmestynyt tyhjiä pulloja tms. plus että toki itsekin käytin alkoholia, mielestäni normaalisti, mutta nyt ajatellen; ajoittain ihan liikaa. Pari viimeistä vuotta miehen alkoholinkäyttö alkoi karata käsistä, varsinkin ihan viime aikoina, kun siihen yhdistettiin rauhoittavat lääkkeet. Viimeiset kuukaudet olivat kieltämättä todella raskaita. Olin väsynyt valheisiin ja siihen, että toinen oli ihan pihalla suurimman osan viikosta.

Mutta sitten Lemmy kuoli ja sen kuultuaan mies päätti, että nyt riitti. Siitä on kohta kaksi vuotta, ja sen jälkeen hän on lähtenyt mukaan seurakunnan toimintaan ystäväpalvelun merkeissä, toimii aktiivisesti AA:ssa, on laihduttanut toistakymmentä kiloa (tosin kesän makkaransyönti on saattanut tuoda kiloja takaisin), on teettänyt hammasremontin ja on nyt menossa uniapneatutkimuksiin. Ja vaikka hän tyydyttääkin jotain tarvettaan ostamalla mielestäni aivan turhaa tavaraa, niin meille on alkanut ilmestyä myös kaikkea "kivaa". Viimeksi pölypussiton pölynimuri, jolla eilen illalla imuroin onnessani koko alakerran. Kun talossa on kaksi corgia (niin, tämäkin unelma tuli toteen - crazy corgi-mama!) niin ei mikään ole niin ihanaa kuin tehokas, pölypussiton dyson <3. Tulee imuroitua useammin ja kunnolla, kun ei enää tule sitä tilannetta, että pölypussi on täynnä, eikä kaapissa ole yhtään pussia varalla; ei imuroida sitt.

Kaikkein parasta on se, että voidaan lähteä minne vain, eikä tarvitse olla huolissaan mistään sellaisesta, mikä ennen kiristi hermoja. Ja se, että voi luottaa. Eilen miehen vanhoja kavereita oli kyläilemässä rantasaunalla, ja tokihan siellä otettiin kaljaa. Mies tuli kotiin aamuyöstä ihan yhtä selvänä ja skarppina kuin oli lähtiessäänkin, ja sen sijaan että hän nukkuisi tänään krapulaansa pois, keksinemme jotain kivaa tekemistä, kun minulla on vapaapäiväkin.


Hämeenlinnassa oli mukavaa, ja erityisen mukava yllätys oli tavata siellä eräs virtuaalikaveri, johon "tutustuin" jo niihin aikoihin, kun kirjoittelin blogia Livejournaliin, eli varmaan yli 10 vuotta sitten. Facebookiin liityttyäni meistä tuli kavereita siellä, ja vaikka olin lähettänyt hänelle yhden hiponkin, emme olleet tosiaan koskaan tavanneet. Nyt, kun istuin miehen kanssa katsomassa Obscurbus Orbiksen keikkaa, kuulin äänen "Sari?" ja kun käännyin, näin oudon ihmisen. Meni hetki ennen kuin tajusin, kuka hän oli! Enkä olisi tajunnut, jos en olisi tiennyt, että hänkin tulee Hämeenlinnaan. Oli kyllä kiva ylläri!

Kiva ylläri oli myös Puskissan lähettämä pikku lahja Worldconista. Kiitos vielä kerran, muru <3. Robin Hobbilla on erityispaikka sydämessäni, sillä hänen kauttaan löysin fantasiakirjallisuuden ihmeellisen maailman. Juniorin ollessa vielä vauva, luin Hobbin Salamurhaaja-trilogian (jonka valitsin kauniin kansikuvan takia) ja olin niin ymmyrkäisenä lukemastani, etten tainnut enää koskaan palata ennalleni. Suorastaan ahmin kirjat, luin kaikki mahdolliset hetket, jopa silloin, kun ulkoilutin vauvaa vaunuissa - toisella kädellä tuuppasin vaunuja, toisessa kädessä oli kirja, kun tassuttelin hiljaisella kylätiellä. Laitoin Hobbille sähköpostia kiittääkseni häntä ja hän vastasi minulle. Sellaista ei ihan heti unohda.


Nettikin on taas jaksanut toimia kuten sen kuuluukin. Laitoin lauantaina sittenkin ihan sähköpostia DNAlle, koska heidän sivuillaan tämäkin mahdollisuus annetaan, mutta vastausta ei ole kuulunut. Yhteys pätki koko lauantain, mutta sunnuntaista asti se on taas jaksanut pelittää kuten pitääkin. Olen kyllä jossain määrin skeptinen sen suhteen, että se olisi nyt kokonaan kunnossa.

Tänään vietän tosiaan taas vapaapäivää, vapaan viikonlopun ja yhden työpäivän jälkeen. Tämän päivän päälle minulla onkin 6 päivää töitä, 1 päivä vapaata ja taas 6 päivää töitä. Krääh. Mutta kyllä se tästä. Olen oikeastaan menossa ihan innolla huomenna töihin, koska silloin alkaa se todellinen tohina. Eilen tuli kukkatilauksia melkein tasaisena virtana ja on oikeasti haasteellista selvitä kaikista. Selviämme.

lauantai 19. elokuuta 2017

Vihaisen miehen vaimona on lysti olla


Eilen ajauduin "kinaamaan" erään puolituttavani miehen kanssa sosiaalisessa mediassa Turun tapahtumien tiimoilta ja päällimmäisenä jäi kyllä mieleen jonkinlainen sääli ja ihmetys siitä, kuinka voi ihmisellä olla niin paha olla itsensä kanssa, että pitää leimata kanssaihmisiään niillä leimoilla, joilla hän leimaa. Että jos ei yksiselitteisesti tuomitse turvapaikanhakijoita (pahin rikokseni oli sanoa, että meillä ei ollut heidän kanssaan mitään ongelmia), on maansa petturi ja islamin rakastaja. "Teidänlaisenne ihmiset" sanoi hän ystävästäni ja minusta, enkä oikeastaan koskaan päässyt selville, millaisia ihmisiä me olemme. Mikään järjenääni ei kuulu silloin, kun vaahtosuinen klanipää julistaa omaa agendaansa.

Mutta sen huomasin, että minun omanlaiseni sarkastinen huumori upposi häneen kuin veitsi voihin - hän otti joka sanan tosissaan kuin se olisi ollut kiveen kirjoitettu saarma. *virn*

Hänen vaimoaan säälin melkein. Pahoista tavoista voi päästä eroon (kuten minun mieheni), mutta kusipäisyys on ja pysyy. Itse en voisi hyväksyä mieheltäni sellaista kieltä tuttaviani kohtaan kuin hänen miehensä käyttää, en koskaan.

Yleensä pidän turpani kiinni, enkä kyllä nytkään kuvitellut, että mielestäni hyvin neutraali heittoni siitä, että meillä ei ollut ongelmia vastaanottokeskuksen kanssa, aiheuttaisi ko. jambassa ensin paskahalvauksen ja sitten paskamyrskyn. Tuntuu niin turhalta yrittää saada mitään keskustelua aikaiseksi näiden soinilaisten (nykyään kai halla-aholaisten?), "maahanmuuttokriitikoiden" kanssa, koska se yleensä menee juuri tuohon "teidän vika, että täällä matut riehuu ja raiskaa, te ne tänne halusitte!". Tätä mantraa huutava ihminen kuulee vain ja ainoastaan oman äänensä, ei edes sitä, että aika monilta osin olen jopa samaa mieltä heidän kanssaan. Heidän kanssaan saa olla vain täysin samaa mieltä tai sitten olet kokonaan eri mieltä ja islamin rakastaja. Ihme kyllä, yhtään kertaa ei vielä toivottu minun tulevan raiskatuksi tai huoriteltu. Hah.


Eilen kävelin koirien kanssa metsässä aika pitkän lenkin ja törmäsin siellä naapurini laittamaan kylttiin, jossa hän ilmoitti, että alueella taimikoissa liikkuminen "kielletää", koska taimia on toistuvasti tallottu. Allekirjoituksena oli "maan omistaja". Mieleen tuli totta kai, oliko kyltti tarkoitettu minulle jonkinlaisena kostona siitä, että olen kieltänyt hänen lapsiaan pyöräilemästä meidän pihallamme, sillä luultavasti olen ainoa, joka siellä metsässä ylipäätään kuljeksii. Siinä mielessä olen tosin väärä osoite kyltille, etten ole kahteen vuoteen metsätieltä poikennut mihinkään, koska aikataulu ei ole antanut periksi marjastamiselle lainkaan enkä ole siksi tunkenut taimikoihin, en leimikoihin enkä siis yhtään mihinkään ruohottuneelta metsätieltä. Vai liekö 45 kiloa painava äitini sitten tallonut hänen taimikkonsa? Äiti on jaksanut muutaman kerran käydä poimimassa vadelmia, mutta tuskin muualta kuin siitä metsätien varresta.

No, whatever. Katsoin uteliaisuuttani, mitä jokamiehenoikeus sanoo ja ymmärsin, että taimikoissa liikkumisen maanomistaja (vai maan omistaja? hahhah) voi halutessaan kieltää. Ja tokihan ymmärrän, että tekeekin mieli kieltää, jos taimia on tallottu. Ja jos tallojat ovat ihmisiä, eivätkä esimerkiksi peuroja, joita näkee lähes päivittäin. Pitää kirjoittaa toinen kyltti peurojen kielellä?

Viikko sitten Kiira-myrskyn häntä pyyhkäisi meitä ohimennessään sen verran, että internet-yhteys on ollut sen jälkeen hyvin epävakaa, nyt siis viikon verran. Soitin pätkivästä yhteydestä DNAlle ensimmäisen kerran maanantaina ja silloin totta kai vika oli heidän mielestään minun modeemissani, jonka olin luonnollisestikin ottanut seinästä ukkosen lähestyessä. Toin töistä lainamodeemin ja ilmeisesti siinäkin oli sitten sama vika, koska pätki yhtä lailla. Yllättäen keskiviikkona yhteys toimi okei hetken ja muuttui sitten aivan käsittämättömän hitaaksi. Soitin asiasta torstaina DNAlle ja minua neuvottiin resetoimaan (taas) modeemini, millä yhteys yllättäin korjaantui. Eilisen yhteys toimi, nyt on taas hidas ja pätkii. Jos tilanne on iltapäivällä edelleen sama, soitan taas DNAlle. En minä tästä maksa.


Olen muuten lopen kyllästynyt siihen, että ihmisiltä on mennyt sisälukutaito kokonaan. Laitoin erääseen FB-ryhmään kyselyn siitä, onko muilla pätkinyt Kiira-myrskyn jälkeen DNAn laajakaistyhteys ja sain YHDEN vastauksen KYSYMYKSEENI. Muut vastaajat alkoivat antaa ohjeita siitä, kuinka kannattaa ostaa kunnon tukiasema, kuinka suunnata antennit, mikä liittymä kannattaa ottaa (Elisa paras, heidän linkkimasto vain 4 kilsan päässä), osa laittoi jo yksityisviestiä antaakseen yksityiskohtaisia neuvoja, ja lopulta minun oli pakko todeta, että kamoon, en ole hankkimassa mitään toista liittymää, vaan kysyin vain, että pätkiikö muilla DNA laajakaista. Jo nyt on perkele.

Parhaillaan vietän kuukauden ainoita "pitkiä" vapaita ts. kaksi vapaapäivää peräkkäin ja kuinka osuukaan olemaan peräti viikonloppu. Huomisen halusin vapaaksi Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoiden takia, tämän päivän pomo oli laittanut vapaaksi ihan itsekseen. Onkin sitten kuun ainoa "pitkä" vapaa, kaikki muut vapaat ovat yksittäisiä päiviä siellä täällä, ja sekaan mahtuu 6-päiväistä viikkoa sekä kuuden päivän työputkia. Olisin toki voinut huomauttaa asiasta, mutta jos tämä nyt on viimeinen kokonainen kuukauteni tällä erää, antaa olla. Mitäpä tässä muutakaan, kesä on ollut ihan paska, tahkotaan sitten rahaa.

Ensi viikosta tuleekin kiireinen ja mielenkiintoinen. Töitä on valtavasti ja sain ylityövaroituksen ts. pomo kysyi ja minä lupasin, että voin jäädä normityöajan jälkeen tekemään sidontoja jos tarve vaatii. Jos en nyt ihan väärässä ole, heti maanantaina pitää tehdä yksi arkkulaite (valmiiksi), koska viikon ensimmäinen siunaus on tiistaina. Siitä se sitten lähtee. Olikohan niitä peräti seitsemän siunausta ensi viikolla, joista ainakin pari ns. isoja hautajaisia. Odotan mielenkiinnolla.

Mietin tosiaan tuossa jokin aika sitten, josko kysyisin osa-aikatöitä eräästä toisesta kukkakaupasta, koska halusin saada lisää kokemusta nimenomaan sidonnoista. Toisinaan mietin jopa sitä floristiksi kouluttautumista. Mutta sen ajatuksen (siis siitä toisesta duunista) hylkäsin, kun äkkiä tilaisuus saada sitä kokemusta tarjoutui omassa työssä, aivan kuin pomo olisi lukenut ajatuksiani. Nyt jos handlaan hyvin tulevat viikot, ehkä jatkossa saan ja voin tehdä ainakin surusidontaa aivan normityönäni (osana sitä). Ehkä jopa mietin sitä floristihommaakin taas. Oppisopimuksella. Siihen liittyvät ei-työpaikalla suoritettavat jaksot tutulla koululla. Johan vastuukouluttajani viime syksynä kysyi, milloin tulen takaisin kouluun. No, katsotaan, tulenko ja milloin tulen josko ollenkaan.

Huomenna tosiaan on vuorossa Hämeenlinnan keskiaikamarkkinat, toivottavasti sää suosii. Tänään pitää hakea mies kotiin eräästä tapahtumasta, joka jatkuu koko viikonlopun, mutta jossa hän on nyt vain yhden päivän / yön juurikin siksi, että huomenna em. markkinoille pitää päästä. Juniori puolestaan lähti eilen lätkämatsiin tyttöystävän kanssa ja jäi samantien hänen luokseen auttamaan tänään muutossa, joten häntäkään ei viime yönä kotona näkynyt. Olin yksin (koirien kanssa) ja herkuttelin pizzalla ja suklaalla, katsoin GoTin ja pelasin WoWia. Otin esiin viinipullon, harkitsin hetken ja laitoin se avaamattomana takaisin kaappiin. Mitäpä sitä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Mitähän se lyyti oikein kirjoittikaan


Muutaman rauhallisen vuoden jälkeen isällä on taas alkanut heittää päässä. Pari päivää sitten hän halusi meidän tulevan kanssaan "keskustelemaan lähitulevaisuudesta", ja menimme, koska hetken virheellisesti kuvittelin, että hän on äidin kanssa tehnyt päätöksen tilan myynnistä tms. No, ei. Isä kertoi, kuinka oli äidin kanssa keskustellut tilanteesta ja olivat todenneet, että eivät pysty pitämään taloa ja "elättämään muita", koska elävät kädestä suuhun. WTF? Hän halusi meidän maksavan vuokraa, johon meillä ei oikeasti ole mitenkään varaa ja kun huomautin asiasta, hän alkoi huutaa miehen kolmesta moposta ja että ne on myytävä. Siinä vaiheessa totesin keskustelun olevan minun puoleltani tässä ja isä alkoi haistatella miehelleni. Perään hän vielä huusi "maksa ne 260 euroa HETI!" En tiennyt meidän olevan hänelle mitään velkaa, joten palasin kysymään, että mitkä vitun 260 euroa. No, ne toyotan valot. Olenko MINÄ velkaa SINULLE toyotan valoista? Olenko minä lainannut sinulta senttiäkään?! No, et vaan äidiltäsi. Ja perkele, äidilleni olen ne rahat maksanut. Isä alkoi änkyttää, ettei hänelle ole kerrottu, johon totesin, että miksi pitäisi - äiti lainasi rahat, äidille ne takaisin maksetaan, ei kuulu sinulle.

(Äitihän haki ja maksoi automme uudet / käytetyt umpiot talvella, kun ne saapuivat totta kai juuri silloin, kun me olimme Adejessa. Uima-altaan reunalla istuen mies hoiti valot paikkaan x, josta äiti ja juniori ne kävivät lunastamassa ja maksamassa.)

Äiti ei tietenkään ollut kuullutkaan, että heillä menee noin huonosti vain siksi, että he joutuvat "elättämään" meitä (eivät siis oikeasti joudu), ja hän totesi, että jaha, ilmankos isä on ollut pari päivää mykkänä, tätä se on taas suunnitellut. Sovimme, tai siis mies ja äiti sopivat, että alamme maksaa isän vaatiman vuokrankorotuksen samalla tyylillä, jolla olemme maksaneet hänelle paljon muutakin eli äiti antaa meille rahat, jotka mies vie sitten isälle, joka ei tiedä lainkaan rahojen tavallaan siirtyvän hänen toisesta taskustaan toiseen. Mies kävi sopimassa asiasta, siis siitä, paljonko pitää pulittaa lisää, ja kysyi samalla, haluaako isä ehkä, että muutamme pois, niin on hänellä sitten yksi harminaihe vähemmän (ei tarvitse katsella niitä ärsyttäviä mopojakaan enää), mikä sai isän suorastaan säikähtämään. Ei, ei hän halua meidän muuttavan mihinkään, koska ei hän pärjää täällä ilman meitä edes nyt, saati sitten jos äidin sairaus yhä pahenee.

Niinpä. Kannattaisi miettiä omaa käytöstään. Tässä muutaman vuoden kestäneen sovun aikana olen pitänyt jotenkin itsestäänselvänä, että olen tässä ja huolehdin vanhemmistani, mutta juuri nyt en ole ollenkaan varma, haluanko huolehtia isästäni sitten, kun äidistä aika jättää. Olen niin kyllästynyt ja väsynyt hänen temppuihinsa.


Töissä koin eilen elämäni yllätyksen pomon päättäessä, että teen hänen lomansa aikana erääseen siunaustilaisuuteen sekä arkkulaitteen että omaisten laitteen, plus ehkä vielä muistotilaisuuden kukka-asetelmatkin. Enhän ole tehnyt mitään sidontoja lukuunottamatta simppeleitä kimppuja asiakkaan odottaessa, ja arkkulaitetta en ole tehnyt kertaakaan opintojen päättymisen jälkeen, hautalaitteitakin tasan neljä omalla ajallani, "omiin" hautajaisiin. Sen päätettyään pomo päätti samantien, että minähän voinkin tehdä arkkulaitteen huomisiin hautajaisiin tässä samantien, jotta hän näkee miten se sujuu ja räpyteltyäni silmiäni hetken hämmästyneenä, tartuin toimeen ja tein laitteen. Noin vain. Pomo nauroi, että olet sinä, et pelkää mitään, vaan tartut hommaan ja teet sen. Ai jaa? *virn*. Olin tyytyväinen aikaansaannokseeni, vaikka tokihan näin siinä myöhemmin fiksattavaa. Mutta koen, että tekeleeni kehtaa kyllä arkulle laskea / arkkuun kiinnittää. Nätti siitä tuli, ja nyt olen varmempi sen suhteen, että osaan hoitaa suht isojen hautajaisten arkkulaitteen ym.

Muutenkin  töissä on taas muutoksia, lähinnä työaikani suhteen, sillä en sitten lopetakaan elokuun lopussa, vaan ehkä vasta syyskuun lopussa, tai aikaisintaan syyskuun puolivälissä. Pomo oli jotenkin onnistunut jättämään työkaverin kesäloman huomiotta, vaikka olihan se siinä työvuorolistassa keikkunut juhannuksesta lähtien. Mutta sovimme, että katsotaan tilannetta. Minä kun olen tosi joustava kaiken suhteen.

Ennen syyskuuta on kuitenkin kaikkea tässä. Varasin itselleni sunnuntaiksi myyntipöydän naapurikylän kesäpäiville, käsitöitäni ajattelin yrittää saada kaupaksi, jotta saisin hupirahaa käytettäväksi seuraavana viikonloppuna Hämeenlinnassa. Sunnuntaiksi toivon totta kai vähintäänkin sateetonta keliä, mieluiten kaunista kesäpäivää. Ei ole kiva seistä sateessa myymässä.

Tänä viikonloppuna on paikallisten markkinoiden vuoro, ehkä käyn siellä töiden jälkeen, tosin olen iltavuorossa ts. työpäivä päättyy vasta klo 18. Huomennakin kerkiää kyllä, jos siltä tuntuu. Toivon markkinoiden tuovan meille paljon asiakkaita, koska mitä kiireempää, sen kivempaa.

Mies innostui käymään hammaslääkärissä, päätti tehdä mittavan remontin purukalustoonsa. Lohjennut hannas poistettiin, samoin hammaskiveä ja seuraavana on vuorossa viisaudenhampaan poisto. Ehkä myöhemmin hän haluaa uusia hampaita nyt poistetun ja lapsena kappaleiksi menneen tilalle. Juniori puolestaan on kortin saatuaan alkanut autoilla oikein urakalla. Häntä harvoin enää näkee kotonakaan. Parhaillaankin pihassamme on outo ford, jolla hän tuli eilen illalla kotiin ja tänään lähtee taas pysytelläkseen näkymättömissä huomiseen. No okei, ei kovin outo, vaan sai tyttöystävän isän auton käyttöönsä viikonlopuksi, kun perhe ei sentään kolmea autoa samaan aikaan käytä.


Joten mitäpäs tässä. Kaikesta huolimatta hyvillä mielin töihin tänäänkin, Pilvillä kun tuppaa olemaan kultareunuksia.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Mitä hittoa mielessäni liikkuikaan?


Täällä sitä sitten toteutan unelmaani kahden koiran (crazy) corgi mamana ja ihmettelen, miksi minä tätä oikein halusin. *virn*.  Molemmat haluavat mamman huomion ja molemmat haluavat kertoa, mmiten täällä olleen ja kuka täällä määrää, ja mamma menee varpaillaan ja koittaa välttää tilanteita, joissa pääsisi syntymään jonkinlaista konfliktia ja ja ja... No joo. Nyt taitaa olla se oikea aika viimeinkin opettaa Kidille, että hän ei olekaan se laumanjohtaja täällä - asia, minkä laiskuuttani jätin opettamatta aiemmin. Ja ei, laumanjohtaja ei myöskään ole Vilma, vaan minä. Minä!

Vaan kyllä ovat mainioa parivaljakko! Ei voi nauramatta katsoa sitä töppöjalkojen töminää, kun käymme lenkeillä / kävelyllä, tai kun aamulla pomppaavat molemmat sänkyyni toteamaan, että mamma on hereillä, jee! Eilen oli palkkapäivä ja oli ihan pakko ostaa koirille uudet kupit, sävy sävyyn (Kidille sininen, Vilmalle punainen). Onneksi ruokailutilanne sujuu todella hyvin, kumpikaan ei tunge toisen kupille ja kupit nostankin pois heti niiden tyhjennyttyä.

Mitä Vilmaan muuten tulee, se on varmasti suurinpiirtein maailman suloisin koira. Olen aivan myyty! Vaikea uskoa, että se voisi murista kenellekään (ihmiselle), mutta se tosiasia, että se tekee niin, taisi taata meille rauhan naapurin lapsilta... Nimittäin viikonloppuna kävimme metsässä, minä ja koirat, ja kun tulimme takaisin kohti kotia, naapuri lapsineen oli lennättämässä leijaa tuossa metsätien alkupäässä. Otin koirat naruun, vein ne ohi ja sanoin, että tämä uusi koira ei pidä lapsista, oli purrut ed. omistajan vauvaa. "Eikä? Ihanko totta?!". Joo, kyllä näin oli käynyt. Sen jälkeen lapset eivät ole edes käyneet pihassamme, vaikka sitä ennen "häirintä" oli päivittäistä. *hah*. Toki ihan oikeasti on viisasta pysyä poissa, kun ottaa huomioon, että Vilma ei pidä lapsista EIKÄ polkupyöristä, ja saattaa hyvinkin olla vapaana omassa pihassa. No, varoitettu on.


Eilen minulla taisi alkaa tällä erää viimeinen työkuukausi, tosin oli minulle merkitty tunteja syyskuun alkuunkin, kun isäntäväki on silloin vielä lomalla. Viime viikolla floristimme irtisanoutui ja tänään aloittaa henkilö, joka on ollut meillä aiemminkin ja joka nyt tulee meille työllistämisvaroin (?) tuettuun pestiin > edullinen työntekijä työnanatajalle, joten ehkä kenties minä saan mennä senkin takia. Paitsi että teen oletettavasti niitä sunnuntaituurauksia (oikein mielelläni). Ja siis, oikein mielelläni jään taas kotiin huilimaankin! En minä sitä. Lisäksi päässäni pyörii eräs ajatus töiden suhteen... suht lähellä oleva kukkakauppa hakee kiireapulaista ja arvon itseni kanssa, laitanko viestiä vai en. Työmatka olisi kohtuullisuuden rajoissa kyllä. Olen jossain määrin kiinnostunut saamaan lisää kokemusta, ja uusia kokemuksia. Matkaa on sen verran, että en välttämättä päivittäin sitä haluaisi ajaa, siis että ihan vakituiseen työhön, mutta silloin tällöin ehkä. Kenties laitan viestiä ko. lafkaan - saahan sitä kysyä, mitä olisi tarjolla.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kirottu Jaakko sen kylmän kivensä kanssa!


Heitä siinä sitten kylmää kiveä, kun järvivedet eivät ole missään vaiheessa lämmenneet sen vertaa, että minä olisin uskaltaunut veteen edes polvia myöten. Asiakkaat vakuuttelevat kyllä, että eeeeei se vesi niin kovin kylmää ole, mutta sanovat sitten heti perään käyvänsä tosin talvella avannossa niin että ehkä he eivät ole kovin valideja arvioimaan veden kylmyyttä normiuimarin mittakaavassa. Hohhoijaa. Viime viikolla vilkaisin vesilämpömittaria ja se näytti +14C. Että repikää siitä.

No, laitan toivoni siihen, että EHKÄ saisimme vielä lämpimän elokuun. Toivo on kyllä hyvin pieni ja kuoli taas vähän, kun tämän viikon helteet peruttiin. Joskaan en uskonut niihin alunperinkään, vaan totesin vain, että iloitsen vasta, kun mittari näyttää +25C tai enemmän. Sitä hetkeä lie turha odottaa, kun mittari jaksaa päivällä kohota häthätää +15C:een. Paska kesä.

Liekö sitten paskan kesän ansiota, että otin ja sekosin, minkä seurauksena meille on nyt sitten ylihuomenna tulossa UUSI KOIRA. En tajua, miten siinä näin kävi. Ei pitänyt käydä näin, ei sen jälkeen, kun olin täysillä nauttinut yhden koiran suht rauhallisesta taloudesta ja jopa koirien petikin oli sahattu pienemmäksi niin, ettei siihen edes mahdu kahta koiraa nyt ( = portailla oleva laveri, jonka päällä varsinainen peti on). Taas menee kaikki uusiksi ja rauha rikkoontuu!

Mutta kun. Kun se toinen on welsh corgi pembroke ja sitä myötä haaveeni olla oikea corgi-mama toteutuu. Kaksi corgia! Pariskunta, perhe - mutta ei pentuja, ei sentään.


Tässä joskus kesäkuussa bongasin Kodinvaihtajissa iäkkäämmän corgirouvan etsimässä uutta kotia ja laitoin sinne hakemuksen, tarjoten kotia, joka mielestäni oli enemmän kuin passeli. Sain sähköpostia, että palaavat asiaan, mutta siihen se sitten jäi - joskin ko. koira on yhä siellä kotia etsivissä, ja minä eilen ilmoittelinkin, että minut voi poistaa laskuista siinä asiassa. Koska meille tulee toinen hieman iäkkäämpi rouva, Vilma.

Näin ilmoituksen Vilmasta corgi-ryhmässä ja otin välittömästi yhteyttä, harkitsematta sekuntiakaan, ja sain melkein heti vastauksenkin, että muitakin kyselyjä on tullut, mutta meidän kotimme vaikuttaa ehdottomasti parhaalta ja täyttää ne vaatimukset, joita Vilman omistajilla on. Vaatimuksia ei ollut paljonkaan, oikeastaan vain se, että kodissa ei olisi pieniä lapsia eikä toisia narttukoiria, sillä syy, miksi Vilmasta joudutaan luopumaan, on juurikin lapset. Vilma ei pidä pienistä lapsista lainkaan. Tätä vaaraa meillä ei ole, jos ei ota huomioon naapurin kersoja, jotka edelleen mielellään pölähtävät pihaamme, ja joille voi ehkä tästä lähtien sanoa, että koiramme ei pidä lapsista. Että jos tulette pihaamme kutsumatta purtaviksi, omahan on häpeänne, muahahaa.

Vilma on 8-vuotias, perusterve corgirouva, paperit seuraavat mukana. Silmäongelmaa (ahdas kyynelkanava), jota jo yhden kuivasilmäisen corgin mamina hoidan rutiinilla. Toisista nartuista ei siis pidä, ja niitähän meillä ei ole. Tottunut kissoihin, osaa olla ulkona ilman hihnaa. Ei maksa mitään, tarvikkeet tulevat mukana ja koira tuodaan meille kotiin. Omistajat haluavat vain Vilman saavan hyvän loppuelämän kodin ja uskovat, että meiltä sen saa, kun puitteet ovat ihanteelliset, ihan jo siitä alkaen, että Vilma on neljäs corgimme (tai ainakin corgisukuinen) eli rodusta on kokemusta.


Mutta kyllä jänskättää ihan pirusti! Että mitä ihmettä minä nyt menin tekemään ja tuleeko tästä mitään ja mitä tulee. Kaksi corgia?! Jutellessani omistajan kanssa sanoin tietenkin kysyväni mieheltäni ennen lopullisen päätöksen tekemistä ja mies, joka on aina ollut sitä mieltä, että ei ikinä kahta corgia, vilkaisi kerran Vilman kuvaa ja rakastui välittömästi, ilmoittaen, että meidän koira tuossa.

Niin ne haaveet pikkuhiljaa muuttuvat tosiksi. Elämässä on muutenkin kaikki mallillaan, tajusin sen sunnuntaina, kun huseerasin kaupassa ihan yksin ja asiakkaat muodostivat jonoa tiskin eteen. Minä osaan, minä pärjään. Niin moni asia järjestyy, ei välttämättä silloin, kun haluaisin, eikä siten kuin haluaisin, mutta järjestyy kuitenkin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Jos tänään vaan olis?


Vietän viikon ainoaa vapaapäivää yksin kotona; juniorilla on autokoulun ajotunti ja mies lähti viemään häntä sinne. Saan olla ainakin jokusen hetken ihan itsekseni, mikä on oikeinkin virkistävää. En ajatellut tehdä mitään ihmeellistä, olla vain.

Alan alistua ajtukseen, ettei tänä vuonna tule kesää. Se, siis kesän jääminen täysin tyngäksi, vaikuttanee työhönikin, sillä tässä pari päivää sitten varmistui, että töitä on vain elokuun loppuun, mikä on huomattavasti aikaisempi ajankohta kuin olin odottanut. Viime vuonnakin minun oli tarkoitus olla sentään lokakuun alkuun, vaikka se sitten muuttuikin liki vuoden pestiksi. On aivan älyttömän hiljaista jo nyt, vaikka ollaan vasta heinäkuun puolivälissä, mikä kyllä turhauttaa. En oikeasti jaksaisi notkua töissä ja hinkata myyntitiskiä puhtaaksi sadatta kertaa asiakkaita odotellessani ja ymmärrän hyvin, ettei yrittäjälläkään ole mieltä tai edes resursseja tässä tilanteessa maksaa palkkaa pitkälle syksyyn. Melkein jo alan odottaa "syyslomaani"! Jos työt tosiaan loppuvat elokuussa, voi toivoa lämmintä ja kesäistä syyskuuta, jolloin ehtisin vielä puuhailla kotona vaikka mitä ulkohommaa. Lisäksi pomo kysyi jo halukkuuttani käydä (viikottain?) tekemässä sunnuntaivuoroja, mihin sanoin heti jees. Työttömyyskorvauksen päälle nelisensataa käteen muutaman tunnin työstä kuukausittain ei todellakaan kuulosta pahalta. Siis käteen = verojen jälkeen, en minä pimeää duunia ole tekemässä.

Mutta joo, ans kattoo ny. Tällä hetkellä olen vain väsynyt. Kuusipäiväinen työviikko, johon tosin onneksi sisältyy kaksi lyhyttä (6 tuntia) päivää, ja jota kyllä kompensoi ensi viikon 4-päiväinen työviikko, mutta silti - tämä "kesä" väsyttää ja turhauttaa. Joskin viikonloppuna oli ihan kiva ilma, sunnuntaina taisi olla melkein hellettäkin. Minä olin tosin töissä, enkä aivan kybällä ehtinyt keleistä nauttimaan. Joskin kiipesin sunnuntaina töiden jälkeen kirkon kellotapuliin ja tein kesän ensimmäisen mansikkakakun, jotain vähän erilaista sentään kesäpäivän kunniaksi. Kirkontornissa ei ollut oikeastaan mitään näkemistä, sillä ikkunaluukut olivat kiinni, eikä maisemia päässyt lainkaan ihailemaan, mutta voinpahan sanoa siellä käyneeni, semminkin kun kyseessä on jonkinlaine "no go"-alue, heh. Juniori oli käynyt kirkon kellarissakin, eikä siellä ollut sitäkään vähää näkemistä. Ei ollut katakombeja eikä mitään muutakaan jännää.