tiistai 17. heinäkuuta 2018

Työelämämietteitä


Olen aivan fiiliksissä näiden kesäisten säiden takia. Hikoiluttaa, mutta kun muistaa, millainen viime "kesä" oli, niin ei paljon haittaa. Näin pitäisi olla aina.

Havahduin tässä ihmettelemään, miten hukassa työelämän pelisääntöjen kanssa aikuisetkin ihmiset saattavat olla. Työpaikalla kun on minun siellä ollessani kerinnyt käymään kaikenlaista (palkatonta) työntekijää, tosin totta kai ymmärrän, että jos on jonkinlainen ns. pakkotyöllistetty, niin työmotivaatio ei ole kaikkein parhain, mutta kun ainakin jotkut ovat hakeutuneet meille töihin ihan vapaaehtoisesti. Suurin osa, oikeastaan. On opintojen ohessa työtä harjoittelevaa (kuten minä olin aikoinani) tai sitten työkokeilijaa, tai kesätyöläisiä, jotka toki saavat ihan TES:n mukaisen palkan, mikä tunnetusti ei tällä alalla ole iso, hah. Mutta jos haluaa päästä palkoille, pitää valita jokin muu työ kuin myyjän..!

Tänä kesänä meillä aloitti ns. kesätyttö, jota en ehtinyt edes nähdä, koska hän lopetti parin päivän jälkeen, minkä kyllä ymmärrän ja siitä ei sitten sen enempää. Sitten aloitti tämä henkilö, joka minua viisi vuotta nuorempana oli liian vanha opiskelemaan ja saamaan palkkatöitäkään. Hän oli kyllä tarkka työajoista eli tuli aina töihin, ei myöhästynyt tai lähtenyt aiemmin kotiin, mutta työssä hän oli h i d a s. Loppuvaiheessa oli pakko kysyä pomolta, että olikohan hänellä kaikki ihan ookoo, koska hän oli niin hidas kaikessa, eikä osannut yhtään ajatella itse. Ei minkäänlaista oma-aloitteisuutta ja kaikki piti neuvoa, ihan kaikki. Siis oikeasti, hänelle piti neuvoa lattianmoppaus (että siihen moppiin ei laiteta pesuainetta!!!) ja se, miten kukkaruukut ja -maljakot tiskataan. Hänellä oli ollut työelämää kyllä takana, mutta en voi käsittää, miten se oli mahdollista, kun ihminen vain haahuilee ja haaveilee. Loppuaikana aloin jo hermostua minäkin. Kukkien kastelun hän kuitenkin oppi, joten harmi, että hänen työrupeamansa loppui ja nyt pitää itsekunkin venyä kastelemaan ulkokukatkin.

Sitten meillä on tämä työkokeilija, minun ikäiseni. Hänellä on monta alaa ja ammattia takanaan ja on nyt päättänyt lähteä tälle alalle, koska kukkien kanssa puuhaaminen on niin ihanaa. Hän on saanut jo opiskelupaikan samasta opinahjosta, mistä minä valmistuin, mutta rahoitus opintoihin on vielä vaiheessa, koska eläkeyhtiö näytti punaista valoa ja Kela ei ole vielä antanut päätöstä. Hän kuitenkin tuli meille työkokeiluun testatakseen, soveltuuko alalle ja millaista se on, työaika on 20 tuntia viikossa, jakaantuen ma-to, aina viisi tuntia päivittäin.
Ihan mukava ihminen kyllä, mutta hetkittäin mietin, onko hänelläkään kaikki ihan okei. Valtavan avoin, niin että kysymykseen, mitä hän on tehnyt aiemmin, sain todella pitkän ja seikkaperäisen selostuksen, vaikka lyhyempikin olisi kyllä asian selvittänyt. Vaihdevuosivaivatkan on kerrottu moneen kertaan ja kaikki muukin, mutta mikäs, saahan sitä puhua. Mutta mutta. Jos ja kun työaika on se 20 tuntia viikossa, niin 10-15 tuntia siitä hän on sairaslomalla eli ilmestyy töihin ehkä päivänä tai parina. Viime viikolla oli migreeni, tällä viikolla jalka kipeänä. Meillehän se ei siinä mielessä ole ongelma, että kun ei tarvitse mitään maksaa, niin rahallisesti ei siinä mitään häviäkään, kun harjoittelija ei ilmesty taaskaan töihin, mutta eilen minullekin (taas) tuli hieman AHA-olo, kun harjoittelija ilmoitti saapumattomuudestaan. Meillä on muutenkin vajaamiehitys, kun työkaveri on ansaitulla kesälomaviikollaan, joten olisi ihan mukava, että paikalla olisi se määrä väkeä, joka pitäisikin olla.
Okei, ihminen voi olla ihan oikeasti sairaana, ja voi olla huonoa tuuria siinä, että sairastelee vähän väliä (olinhan itsekin vaivainen koko hiton kevään - mutta en minä siitä huolimatta ollut töistä pois päivääkään...), mutta kieltämättä ainakin minulle tulee asiasta vähän kumma olo. Pomo olikin eilen sanonut hänelle, että ei sinusta kyllä tälle alalle ole.

Voi olla yllätys, mutta minun työni ei ole ihanaa kukkien kanssa puuhastelua. Suurimmalta osalta se on ihan jotain muuta, ja ennen kaikkea se on fyysisesti raskasta. Omalla kohdalla tuntuu, että on ihan juhlaa, jos joskus sattuu sellainen päivä, ettei jalkoja särje. Särkee niin pirusti joinakin päivinä, mutta en minä voi jäädä kotiin potemaan kipeää jalkaa.

Siitäkin huolimatta rakastan työtäni ja työpaikkaani, työkavereita ja pomoja. Mutta en sentään niin paljon, ettenkö haluaisi välillä lomallekin! *virn*. Määräaikaiset työpätkät omassa duunissa sopivat minulle enemmän kuin hyvin, ja vapaapäivät ovat tervetulleita.
Siitä huolimatta oli ihana kuulla minulle sanottavan "ei me päästetä sua", kun sanoin, että voisin lähteä vaikkapa Hollantiin töihin sinne, missä kukkia kasvatetaan. Että ammattinimikkeestäni huolimatta kun en ole sellainen ulkona töitä tekeävä puutarhuri, eikä se minua niin edes kiinnosta, mutta alkutuotannon lähteillä työskentely voisi olla kivaa. Ei ei, Sari ei saa lähteä meiltä yhtään mihinkään. No, ei sitt.


Joskus kyllä mietin alan ja työpaikan vaihtamista siinä mielessä, että hirvittää näiden jalkojen kanssa. Nyt tilanne on paljon parempi kuin keväällä eli jalkoja ei särje ollenkaan samalla tavoin kuin silloin, eikä öisin särje lainkaan > tilanne on ihan siedettävä, mutta kun en minä tästä nuorene, ja mitä sitten, jos jalat menevät ihan tohjoksi? Myynnin parissa haluaisin edelleen työskennellä, tai yleensä asiakaspalvelussa ja bongasinkin mielenkiintoisen työn ulkomailta jokin aika sitten, tai no, mielenkiintoisen ja mielenkiintoisen - työn, jota voisin kuvitella tekeväni. Asiakaspalvelua Espanjan auringon alla. Joo, sinne. Puhelimessa, chatissa ja sähköpostitse, kelpaisi minulle, ei tarvitse myydä mitään, palvella vain.

Oikeasti en tietenkään voi lähteä tästä yhtään mihinkään niin kauan kuin isä on elossa, enkä kai edes halua. En varsinkaan nyt, kun kesä on kauneimmillaan ja kesäyöt ovat täynnä mennyttä aikaa ja aaveita.

Mies lähti vaihteeksi tatuoitavaksi, joten olen kotona yksin koirien kanssa. Siili mennä tuhisi takapihalla jokin aika sitten, ja minä harkitsen, josko lähtisin uimaan (kello on nyt varttia vaille yhdeksän aamulla) ja pesisin siinä ohessa maton tai pari. Suunnitelmissa on mennä miehen kanssa huomenna oikein matonpesupaikalle isompien mattojen kanssa, niin saadaan nekin puhtaiksi. Niitä ei oikein laiturilla pysty pesemään. Lämpötila on ulkona varjossa jo melkein +25C, ja tälle päivälle on luvattu yli kolmeakymmentä. Taivaallista.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kesä, kesä, viimeinkin oikea kesä!


Saamme jälleen nauttia huimaavan ihanasta hellejaksosta, joka on vieläkin kuumempi kuin aiempi oli. Lämpömittari huitelee kolmessakympissä ja yli, ja kun töissä menee sisältä ulos, tuntuu, kuin menisi saunaan..! Hiilihappovettä kuluu ja ripsiväri on poskilla hien huuhtoessa silmiä. Kaikenkaikkiaan ihan jumalainen keli siis! Työ rajoittaa vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että uimaan ehtii vain kerran päivässä, mutta se onkin sitten sitäkin nautinnolisempi kerta. Järvi tuoksuu ja kaukana jyrisee ukkonen (eilen). Tuntuu elämältä.

Elämä maistuu myös siinä, miten rahaa menee tietotekniikkaan. Perkele. Viikko sitten suljin tietokoneeni (PC:n) aivan normisti ja kun maanantaiaamuna yritin avata sen, ei tapahtunut mitään. Ei niin yhtään mitään. Tein diagnoosin rikkoontuneesta virtalähteestä ja työkaveri suositteli viemään koneen naapuriliikkeeseen, minkä mies tekikin heti tiistaina. Diagnoosi ei suinkaan ollut rikkoontunut virtalähde, vaan emolevy. Ainakin - voi olla, että jotain muutakin oli mennyt rikki. Miksi ja miten jäänee arvoitukseksi, mutta todennäköisesti koneeseen oli tullut jokin virtapiikki ja se oli kertakaikkiaan paukahtanut. Koneen korjaaminen olisi tullut maksamaan ehkä jopa 450 € ja vaikka kyseessä oli ALLE kaksi vuotta vanha kone, en kokenut korjaamista järkeväksi, vaan toimin neuvon mukaan ja tilasin uuden koneen. Pienempi, tehokkaampi ja jopa halvempi kuin vanha kone oli. Sainkin vanhan koneen sopivasti maksettua ihan kokonaan viime viikolla. Hohhoijaa perkele.

Uusi kone tuli perjantaina, ja minä siitä sitten illalla liittämään konetta piuhoihin. Viimeisenä aloin sovitella näyttöä ja totesin, että 10 vuotta vanhalle näytölle ei uudessa (peli!)koneessa ollut enää edes paikkaa, mihin se liittää. Mies otti koneesta kuvan, otti näytön piuhan mukaan ja kävi ostamassa adapterin. Eilen aloin sitä sovitella ja totesin, että väärä adapteri. Ei kilin sanonko mikä. Mies siitä soittamaan liikkeeseen, että ei sovi, ja että otetaan kokonaan uusi näyttö samantein, ja näyttö luvattiin saapuvaksi tiistaina. Mies lähti tuulettumaan skootterilla ja minä jäin ihmettelemään hienoa konettani, jossa ei ollut sijaa näytölle. Sitten muistin sukulaismies-vainaan samsungin tv:n, joka on melko uusi ja on ollut meillä käyttämättömänä siitä asti, kun se palautui kälyltä lainasta. Kipitin katsomaan töllön liitännät ja totesin, että JESH. HDMI. Löysin asianomaisen piuhan ja eikun liittämään ja sitten soitto liikkeeseen, että peru se tilaus, en tarvikaan uutta näyttöä.


Joten nyt toimii kone ja saan ihailla toimintoja varsin mukavalta näytöltä. HD ja silleen. Mutta mutta. Perkele. Nyt ei sitten tulostella yhtään mitään, koska lasertulostinkin on ilmeisesti saanut jonkin kosmisen orgasmin, eikä käynnisty. Tai käynnistyy, hurahtaa muutaman kerran ja sammuu sitten. Skanneri sentään toimii, mutta tulostin on minulle skanneriakin tärkeämpi, tai ainakin yhtä tärkeä. Arvelen, että sama virtapiikki, joka oli hajottanut emolevyn, on päässyt hajottamaan tulostimenkin. Sitä en aio edes harkita korjauttaa, vaan olen tänään googlaillut mustavalko-laser-monitoimikoneita, koska aion hankkia yhden laitteen nykyisten kahden tilalle ja noilla kahdella heittää vesilintua. Skanneri-kopiokone-väritulostinyhdistelmäni on ollut aina enimmäkseen hyödytön, koska olen käyttänyt oikeastaan vain skanneria > musteet kuivaneet jo vuosia sitten, ja haluan tosiaan laitteen, jossa kaikki ominaisuudet ovat samassa, ja nimenomaan laserin.

Hassua, pomo tarjosi minulle firman monitoimilaitetta jokin aika sitten, konttoriin on hankittu jo uusi, mutta silloin totesin, että en tarvitse. Nyt olisi tarvetta... joskin työkaveri sanoi, että ei kannata ostaa moista hökötystä. Musteet maksavat todella paljon (n. 120 € per patruuna) ja konehan on "rikki" (korttipaperin syöttö ei toimi...). Että jos hän olisi päättämässä, saisin sen ilmaiseksi. Hm. Taidan pomolta huomenna vielä kysyä. Käyttäisihän sitä aikansa (musteet loppuun, minun käytölläni kestänevät vuosia!) ja sitten voisi ostaa uuden.

Kaikenlaista harmia! Tilasin konetta hakiessani viimeinkin sen laitteen (ylijännitesuoja?), joka suojaa sähkökatkojen ja jopa ukkosen aiheuttamilta virtapiikeiltä. Mies osti Torilta itselleen muutamalla kympillä jo oman, ja minun tilaamani tulee ensi viikolla. Edellinen koneeni oli jo kolmas, jonka virtapiikki / ukkonen on rikkonut ja nyt riittää, kiitos. Ukkonen ei ole lainkaan niin suuri uhka kuin sähkökatkot, ja aion jatkossakin kiskoa töpselit seinistä ukkosen uhatessa, sähkökatkot ovat ne, jotka eniten elektroniikkaa täällä vahingoittavat.


Mitä ukkoseen tulee, eilen oli ihanan ukkosellinen päivä - paitsi että tässä ei tainnut edes aurinko mennä pilveen saati että oltaisiin saatu sadetta. Mutta hieman kauempana ukkonen jyristeli kovastikin ja enpä tiedä paljon ihanampaa kuin taivaanrannassa möyryävä ukonilma.

Ai niin, vanhasta koneestani pelastettiin kaikki tiedot tähän uuteen. Samaan hintaan. Pitäisiköhän taas olla reipas tyttö ja varmuuskopioida..? Samalla sain vinkin, että kannattaa laittaa vakuutusyhtiöön korvaushakemus koneesta, ja sen todellakin aion tehdä. Otin aikoinaan laajan kotivakuutuksen ja koska siitä korvattiin miehen apple watchin rikkimennyt lasi, luulisi, että tietokonekin korvattaisiin. Kun kyseessä tosiaan on alle kaksi vuotta vanha kone (ostin sen elokuussa 2016).

Mies lähti lankomiehen (sen elävän) kanssa kalaan, joten minä vien juniorin tänään bussille. Huomenna on maanantai, joka minulle on perjantai eli huomisen jälkeen kaksi ihan vapaata hellepäivää. Mattojen pesua?

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Tästä olisi ollut kiva kertoa äidille


Äidin kuolema tuntuu edelleenkin unelta, vaikka totta kai ymmärrän, että hän on poissa. Ehkä kaikkein kummallisinta on, että niin vähän on muuttunut - siis että maailma jatkaa kulkuaan yhä edelleen, vaikka äiti on lähtenyt. On omituista, miten pienen tilan yksittäinen ihminen tästä maailmasta lopultakin on "omistanut". Ei oikeastaan yhtään mitään. On paljon asioita, joita olisin halunnut ja haluaisin kertoa äidille, asioita, joista hän ilahtuisi. Hän iloitsisi kanssani uusista silmälaseistani ja rintaliiveistäni, mutta ennen kaikkea hän iloitsisi pihaamme muuttaneesta siilistä.

Kuivan kauden aikana minäkin toimin samoin kuin moni muu, laitoin ulos pihalle vesikuppeja ja kerran laitoin jopa kissanmuruja tarjolle. Murukuppi tyhjeni kyllä, mutta en tiennyt, mikä tai kuka sen tyhjensi, harakatko vaiko hiiret, sillä siileistä ei ollut havaintoa. Mutta tuossa ennen juhannusta naapuri oli pysäyttänyt miehen ja sanonut, että on nähnyt siilin - että älkää ajako päälle. Juu, minä ja mies olemmekin juuri sellaisia ihmisiä, että siilin nähdessämme painamme kaasua ja eikun päälle vaan... Myöhemmin  samana päivänä, jo illan vähän hämärtyessä tulin kurkistaneeksi keittiön ikkunasta ulos takapihalle ja kas, siellähän se siili taapersi. Vein sille pikaisesti kissanmuruja ja vettä, ja vaikka se kiiruhtikin minut nähdessään marjapensaan alle piiloon, jonkin ajan kuluttua keittiön ikkunasta kurkistaessani näin sen ruokakupilla.

Sittemmin olen ennen nukkumaanmenoa (kun koirat on jo otettu sisään) vienyt omenapuun alle vesi- ja ruokakipon. Viime viikolla ostin siilille töistä ihan oman ruokakipon (kuva yllä) ja lauantai-iltana siili tuli ilmeisesti kiittämään suloisesta kiposta, koska illalla se nyykötti rapunpielessä. Eilen, kun vein kuppiin ruokaa, siili jo kupilla odottelikin.

Voin kuvitella äidin ilmeet ja äänenpainotkin, kun kertoisin hänelle siilistä!


Lauantaina sain uudet rillini, sopivasti kaverin 50-vuotispippaloihin mätsäämään asuni kanssa. Laitoin sinisävyisen kukkamekkoni, punaiset balleriinat, vyön ja laukun ja punaiset rillini sopivat asuun kuin nenä päähän. Olin juhlavetimissä mennessäni optikolle ja hän ihastui asuuni niin, että halusi ottaa kuvan heidän firmansa sivuille (instagram?). Annoin luvan, toki.

Olen ollut rilleihini todella tyytyväinen. Nyt näkyy! Optikko kutsui linssejäni "linssien mersuiksi" ja kieltämättä näissä on se laaja-alainen näkökenttä, joka luvattiin. Menee kyllä vielä aikansa ennen kuin opin muistamaan, missä asennossa pitää pään olla, jotta näkyy kauas / lähelle / näytölle parhaiten. Äsken tsekkasin vielä laskuerittelyn ajatuksen kanssa ja totesin, että olen maksanut vain punaisista kehyksistä ja linsseistä niihin, sekä näöntarkastuksesta - yhteensä relut 1700 € - ja siniset kehykset vastaavine linssseineen ja piilolasit ovat olleet ilmaiset. No wau. Hyvä diili mielestäni.


Sinisiä kävin eilen korjauttamassa, koska olivat korvantakaa vähän löysät, mutta nyt nekin istuvat hyvin ja vaihtelen pokia jopa kesken päivän ts. eilen olin töissä punaisissa, optikolla käynnin jälkeen jätin siniset päähän. Nyt on ... punaiset.

Mitä lauantain juhliin tulee, ainoa miinus tuli siitä, että kukkakaupantädin silmäni havaitsivat heti "missä kukat?!" Pöydät oli hienosti katettu, mutta ei yhtään kukkaa missään. Jösses. Pitkät pöydät, suuri sali, minä näin sieluni silmillä suuret kukka-asetelmat esiintymislavan edessä ja piiiiiitkät asetelmat pöydissä. Ruokaa oli, juomaa oli, ja nahka.asuisia miehiä letitetyin parroin, vilahtipa joukossa yksi kilttikin. Ja mies ja minä olimme ensimmäiset, jotka lähtivät kotiin! Pari tuntia juhlissa viihdyttyämme... Mutta mutta. Näinhän se menee nykyään aina. Käymme lähinnä näyttäytymässä, johtuen varmastikin siitä tosiseikasta, että miestä kaikesta huolimatta hieman häiritsee muiden (runsas) alkoholinkäyttö. Minua ei, otanhan itsekin lasin tai pari viiniä, mutta en muuten vain jaksa / viitsi viipyä. Kuten olen todennut, tietyssä vaiheessa tulee se fiilis, että vaihtoehdot ovat lähteä kotiin tai vetää kännit. Nyt ei kännäily kiinnostanut sitäkään vähää, mitä joskus olisi voinut kiinnostaa, johtuen jo siitä, että minulla oli sunnuntaina työpäivä.

Ja nyt minulla onkin peräti kaksi vapaapäivää peräkkäin. Ihanaa. Eikä mitään kodin ulkopuolista ohjelmaa, jolloin vapaa tuntuukin vapaalta. Viime viikon vapaat menivät hammaslääkärissä ja juhlissa, joten en ehtinyt oikeastaan lainkaan vetämään henkeä kunnolla. Tänään aion sulattaa isän pakastimen ja pakastaa hänelle mansikoita, mutta siinäpä se oikeastaan. Haluan vain olla. Aamulla jyrisi ukkonen jossain kauempana ja vettä satoi. Saa sataa lisääkin minun puolestani, maa oli niin käsittämättömän kuiva.

Parhaillaan ulkona jyrrää joku pikkukaivuri. Isälle kaivettiin eilen uusi imeytyskenttä ja meille oli tarkoitus kaivaa tänään, mutta koska lokakaivo on täynnä, eikä lyhyellä varoitusajalla saa loka-autoa (ennen kuin viikon päästä!), meidän imeytyskenttämme saa vielä odottaa. 

Mies kävi eilen tatuoitavana. Tämä oli seitsemäs iso kuva, vaikka muistaakseni jo toisen kuvan piti olla viimeinen. *virn*. Kahdeksatta kuvaa suunnitellaan, eikä kohta hänen käsivarsissaan ole yhtään tyhjää tilaa enää. Mageet, me likes.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Reikä päässä


Vaikka juilivaa hammastani on juurihoidettu ja muuten operoitu jo useampaan kertaan, varsinainen koko suun tarkastus oli viimeinkin tänään. Ja se oli kieltämättä iloinen yllätys, sillä vaikka päässä saattaisikin olla reikä, niin hampaissa ei kylläkään ole, ei ensimmäistäkään. Olin nimittäin melko varma, että hampaani olivat enemmän tai vähemmän sököt, koska edellisestä hammaslääkärikäynnistä oli jo aikaa ja tässä välivuosina hampaat olivat mielestäni suorastaan lahonneet suuhun. No juu, olivat lahonneetkin, jossain määrin, mutta paikat, eivätkä suinkaan hampaat. Yhdestä kulmahampaasta oli paikka irronnut, minkä tiesinkin, ja sitten oli tietenkin tuo ylähammas, jossa on juurihoito kesken ja kolmas probleema oli alahampaan paikan lohkeaminen, josta olin myös tietoinen. Plus sitten hammaskiveä vähän, minkä senkin olin havainnut. Mutta muuten hampaani ovat ehjät ja kunnossa. Lääkäri totesi pariinkin kertaan, että olen harjannut ne hyvin ja huolellisesti, ei plakkia. No wau. Oli voittajaolo, kun palasin autoon miehen luo, sillä hän on oman hammasremonttinsa jälkeen ottanut asiakseen huomautella toisinaan minun hampaidenharjaamisestani ja karkinsyönnistäni. Harjaan väärin ja ihan väärällä harjalla, sähköllä pitäisi kuurata eikä millään liian pehmeällä manuaaliharjalla.
Että lällällää vaan.

Yhteen aikaan ongelmanani oli, että harjatessa tuli ikenistä verta. Sitä oli oikeastaan aika pitkäänkin, enkä tiedä tarkalleen, miaaä vaiheessa tämä ongelma poistui, sillä tajusin jokin aika sitten, että verta ei enää ole tullut. Lääkärikin totesi ikenieni olevan terveet. Arvelen, että asiaan on ollut vaikutuksensa suuvedellä, jonka omin äidin kaapista tuossa talvella, se on tarkoitettu nimenomaan ikenien hoitoon (Activital gum?) ja jolla aloin purskutella hampaita oikeastaan ihan siksi, että minusta se maistuu paremmalta kuin Listerine, jota mies käyttää. Ostin sitä lisääkin, kun olin äidin pullon purskutellut ja tosiaan, ikeneni eivät enää vuoda verta.


Olen muutaman kerran selaillut Airnb:n asuntotarjontaa, sillä JOS menemme ensi talvena Teneriffalle pitemmäksi aikaa, emme voi asustella normaalissa lomakodissamme syystä että emme voi häätää appiukkoa sieltä sentään kuukaudeksi. Hotellit eivät ole vaihtoehto ja lyhytaikainen vuokraus on kallista. Mutta Airbnb:n kautta saisi todella edullisiakin asuntoja, ihan alken 10 euroa vuorokausi - kunhan selailee hiukan syrjemmällä olevia kämppiä. Iskin silmäni erityisesti pieneen huvilaan, joka on lähes keskellä ei mitään, olikohan se nyt 22 €/vrk. Ainoa ongelma siinä on se, että se tosiaan näyttää olevan hyvin kaukana (no, suhteellinen käsite...) mistään, perille vie mailin mittainen kinttupolku eli oma auto olisi kyllä in ja pop. Tietty, jos lähin bussipysäkki olisi siinä mailin päässä, niin eipä siinä mitään, mutta jos sinnekin on useampi kilometri niin näin autotta se on vähän huono homma. Airbnb:ssä ei näy vuokrattavan kohteen tarkkaa osoitetta ennen kuin tekee varauksen, joten en ole saanut tsekattua tuon huvilan tarkkaa sijaintia. Summittaisen pystyin päättelemään jo ihan kuvista, se on jossain San Pedron reitin varrella. Olisi kyllä ihana. Oma talo, oma rauha. Meri.

Olen tänään vapaalla, enkä ajatellut kauheasti tehdä mitään. Vahdin koiria, koska Vilmalla on juoksu, enkä halua corginpentuja. *virn*. Onneksi juoksu on jo loppumaisillaan, ei tuota töhötystä ja läähätystä viikkotolkulla jaksaisi.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Ihan koko rinnan mitalla


Taas yksi asia yliviivattu to do-listastani. Hanki kunnolliset rintaliivit, joskin vedin sitten tämänkin asian ööveriksi ja ostin samantien kolmet, kun nyt Liivikeskukseen asti menin ja ostamaan aloin. Elämäni ensimmäinen käynti rintaliivien erikoisliikkeessä. Tai ei, ei sittenkään, kävin edellisen kerran rintaliiviliikkeessä 22 vuotta sitten, kun olin menossa naimisiin ja tarvitsin pukuni alle korsetin ja alushousut, mutta sitä ostosreissua ei oikein voi verrata tähän.
Olin kuullut kovast kehuja siitä, miten ko. liikkeessä myyjät heti osaavat valita oikeankokoiset ja -malliset liivit ja kehut olivat kyllä aiheelliset. Menin liikkeeseen ja kerroin haluavani tukevat liivit ja kerroin nykyisteni olevan kokoa 95F. Myyjä otti mittanauhan, mittasi ja totesi, että ei ihmekään, etteivät nykyiset tue, koska en suinkaan ole kokoa 95 cm, vaan 85 cm..! No, ohhoh, en sitten olekaan niin iso matami kuin olen luullut olevani. Kuppikokoni sen sijaan suureni yhdellä eli oikea rintaliivikokoni on uhkea 85G. Päädyin ostamaan yhdet ihonväriset (valkoisia tai muuten ohuita työpaitoja varten), yhdet valkoiset ja yhdet tummanruskeat. Enköhän noilla pärjää aika pitkälle semminkin kun nämä uudet, kalliit!!! liivit ovat tarkoitetut paitsi töihin niin myös muihin spesial-päiviin.

Halusin jättää yhdet liivit päälle ja myyjä sanoi, että kunhan laitan puseron päälle, tulen huomaamaan melkoisen eron siinä, miltä näytän - ja todentotta! En ollut uskoa peilikuvaani, sillä rintani olivat pienentyneet ainakin kaksi kuppikokoa ja olemukseni oli hoikentunut huomattavasti. Ja vain oikeankokoisilla ja -mallisilla liiveillä! Melkein kehräsin onnesta autolle palatessani ja kuljin totisesti rinta rottingilla miehen kanssa viini-kahvilaan capuccinolle ja juustovoileivälle. Puhumattakaan siitä, miten varma oloni on nyt vaikkapa töissä, kun rinnat eivät hylly asiakkaan naamalla ja rintaliivejä ei tarvitse koko ajan oikoa ja nykiä. Ihan parhautta tämmöinen.

Ja tänään on sitten juhannusaatto. Olin aamupäivän töissä (klo 9-13), sen jälkeen kävin vaihtamassa isälle lakanat ja puhtaan pöytäliinan ja lakaisin suurimmat roskat pois lattialta. Kotona yritin tehdä käsityötä, mutta alkoi nukuttaa niin pahuksesti, että menin miehen sänkyyn ja nukuin pitkälti toista tuntia siinä, miehen vedellessä sikeitä nojatuolissa. Sitten kävimme koirien kanssa kävelyllä ja nyt ajattelin ottaa kupin kahvia ja keskittyä pelaamaan WoWia, miehen katsellessa jalkapalloa. Meneehän se juhannus näinkin ja oikeastaan se onkin melkein parhaimmillaan näin.

Hyvää Jussia :-).

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Silmiä ja hampaita


Työviikkoa selätetty tällä kertaa 4/7 päivää. Huh. Onneksi keskelle viikkoa osuu kaksi lyhyempää päivää, tai oikeastaan kolme, jos ottaa huomioon sen, että menin eilen töihin tunnin myöhässä hammaslääkärikäynnin takia. Harmi, että nämä helteet osuvat keskelle työviikkoa, joskin kyllä näistä kerkiää nauttimaan näin iltasellakin.

Kävin tosiaan hammaslääkärissä eilen juurihoidettavana, kun onnistuin saamaan ajan jollekin kandille. Miten voi olla hammaslääkäreissä eroa..! Akuutissa lääkäri repi ja riuhtoi, mitä en tosin silloin pannut pahakseni, koska hammassärky oli monin verroin inhottavampaa ja jotenkin sen rääkin päälle tuntui ihan luonnolliselta, että hammas oli kipeä vielä muutaman päivän paikkaamisen jälkeenkin. Eilinen kokemus oli aivan jotain muuta. Lääkäri, anteeksi kandi, oli rauhallinen, asiallinen ja helläkätinen ja hoitaja varmisteli koko ajan, että minulla oli kaikki hyvin, kun jouduin makaamaan pienen ikuisuuden suu auki. Akuutissa puudutuksen laittaminen sattui ihan helvetisti, nyt en oikeastaan edes huomannut koko asiaa. Enkä myöskään huomannut, koska puudutuksen teho loppui! Kun suu ei ollut missään vaiheessa tönkköpuutunut.

Enivei, juurihoitoa jatketaan ensi viikolla ja sitä seuraavalla siirryn sille lääkärille, jolle varasin ajan jo aikoja sitten. Olisin suonut kandin hoitavan minut ihan kokonaan, mutta hän on meidän hammashoitolamme ilona vain kesäkuun. Harmi.

Toissapäivänä sain siis itsestäni viimeinkin irti niin paljon, että kävin optikolla, ja ylityöllistin sillä käynnillä peräti kolme ihmistä, eli kun liike menee kiinni klo 17, me kökimme siellä klo 17.45:een asti. Mutta itsehän sanoivat, että näöntarkastus sopii kyllä nyt (kello oli silloin n. 16.25). Näköä tarkastettiin, monitehoista keskusteltiin ja nyt sain selityksen sille, miksi edellisellä kerralla optikko lähetti minut silmälääkärille ja miksi hän oli sitä mieltä, että lääkäri oli tehnyt kohdallani virheen. Olisipa hänkin avannut asiaa minulle silloin, niin en olisi kuusi vuotta ollut sitä mieltä, että en ikinä mene sinne optikolle (enkä varmaan menekään). Tämä oman paikkakunnan optikko oli sitä mieltä, että en näe oikealla silmälläni yhtä selvästi kuin vasemmalla, ja uskoi sen olleen syy, miksi minut komennettiin lääkärille, koska se voi olla oire jostain vakavammasta. Minulla se ei ole mitään sellaista, vaan luultavasti synnynnäinen vika, sillä kun hän selitti asiaa, muistin äkkiä jonkun silmälääkärin todenneen jo 90-luvulla ensimmäisiä piilolinssejäni hankkiessani, että näköäni ei koskaan saa silmälaseilla korjattua "hyväksi". Mutta riittävän hyväksi; näen kauas rilleillä ihan fine ja toivottavasti pian taas myös lähelle, sillä optikko sanoi monitehojeni olevan aivan liian "miedot". Otin laadukkaimmat monitehot mitä liikkeellä oli tarjolla, sillä kun kokeilin, miten näen lähelle ilman monitehoja ja sitten oikeanvahvuisten monitehojen kanssa, niin monitehot sittenkin. Joskin optikko sanoi, että ei siitä rillien kanssa sähläämisestä enää pääse ikinä eroon: tarkkaa hommaa tehdessä (lukeminen, käsityöt) kannattaa suosiolla käyttää niitä omia silmiä.



Pokia valitessa otin ja REPÄISIN. Päätin toteuttaa haaveeni kaksista rilleistä, joita vaihdella fiiliksen ja asuvalinnan mukaan (kuten naistenlehdissä kannustetaan tekemään) ja tyylikonsultin avustuksella päädyin sitten kaksiin "rohkeisiin" pokiin. Sinisistä sanoin heti, että mikä tahansa muu väri kuin sininen, mutta kun kokeilin niitä päähäni, ihastuin. Minun päässäni väri oli ihanan raikas ja korosti silmiä, joten päätin ottaa ihan kokosiniset (turkoosit) sen vaihtoehdon sijasta, jossa sinistä oli vain yläreunoissa. Ja sitten punaiset. Mietin ruskeita, "turvallista" vaihtoehtoa, mutta sitten tajusin, ettei ole yhtään ainoaa tilannetta, jossa minun pitäisi olla "turvallinen". Kotona on aivan yksi lysti ja töissä sitten - niin, miksi kukkakaupantäti ei voisi räväyttää kirkkaanpunaisilla pokilla? Kyllä voi. Tyylikonsultti totesikin, että en ole mikään seinäruusu, vaan minulla on rohkeutta pitää sinistä ja punaista. No juurikin näin.
(Pokien kuvat valmistajan - Face à Face - sivulta).
Ai joo, ostin myös piilolinssit, ihan yksitehot ja aion tilata (netistä) myös hassuttelupiilareita, esim. erivärisiä ilman vahvuuksia rillien kanssa pidettäväksi, Minulla oli aikoinaan ruskeat piilarit ja ne olivat kivat.

Tuskin maltan odottaa, että saan uudet rillini! Ja toivon, että saan ne ennen kaverin 5-kymppisiä, jotta voin pukeutua kukkamekkoon, punaisiin balleriinoihin ja pokiin.
Koska minä voin.
Koska minä en ole seinäruusu.

Ja pieni muistutus:
KOLMEN KUUN KAUPUNKI

torstai 14. kesäkuuta 2018

Äiti on tullut kotiin


Toissapäivänä kävin hautausmaalla ja äidin nimi oli viimeinkin tullut muistolehdon kivipaateen. Tuntui oudolta ja samalla myös helpottavalta nähdä se siinä, koska se, että äiti on tuotu muistolehtoon, on jonkinlainen päätös sille kaikelle, mikä alkoi äidin kuolemasta. Hetken ajan, kun seisoin kivipaaden äärellä, äidin kuolema tuntui konkreettiselta, ja samalla tuntui, että äiti oli läsnä. Jotenkin tämän ajan siunauksesta tähän hetkeen en ole tiennyt, missä äiti on... äiti on ollut tavallaan matkalla vielä, mutta nyt hän on saapunut perille, tai siis hänen maallinen ruumiinsa on.

Äiti on nyt viimeisellä leposijallaan.

Huomenna on sitten hammaslääkäri, viimeinkin!!! Vasta muutaman päivän ajan poski on tuntunut normaalilta, tai ainakin suht normaalilta, koska hammas on edelleenkin kipeä, vaikkakaan ei sitä särje. Mutta en ole uskaltanut yli viikkoon käyttää syödessä oikeata puolta leuasta ollenkaan.
Silmäasiat kuntoon, hampaat kuntoon, työkengät ostettu...

Työkaveri oli tänä aamuna pyöräyttänyt pienen tyttären. <3

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Liisa kenkien ihmemaassa


Olen siis haaveillut jo jonkin aikaa uusista työkengistä ja tänään, kun kävin miehen kanssa paitsi kansainvälisillä markkinoilla niin myös hiukan shoppailemassa (plus aasialaisessa lounaalla), löysin aivan ihanat popot. Kuvassa vasemmassa laidassa; ihanan pehmeää, jalkaan muotoutuvaa materiaalia, kevyet ja irroitettavalla pohjallisella niin että saan sen tilalle geelipohjalliset. Maksoivat liki yhdeksänkymppiä, mutta huihai.

Minun piti siis ostaa vain yhdet kengät, mutta ajattelin, että voisin ostaa jotkut kivat kesäkengätkin, jos sattuisin löytämään mieluisat, koska huomasin kauhukseni, että minulla on tasan kolmet jalkaan vielä mahtuvat kesäkengät; lenkkarit ja kahdet varvastossut. Niin, ja kahdet feikki-crocsit. Jalkani on vuosien saatossa kasvanut, levinnyt ja lisäksi minulla on vasemmassa jalassani vaivaisenluu. Keväällä vein vinon pinon kenkiäni UFF:n laatikkoon, todettuani, että en yksinkertaisesti voi enää pitää niitä. Puristaa, hankaa... ei kiitos. Jäljelle ei montaa pitokenkää jäänyt.

Haahuilin siinä sitten Halosella ja K-kengässä ja eksyin Skopunkteniin. Uh. Ostopaniikki. Niin paljon ihania kenkiä ja hyvällä diilillä; osta kolmet, maksa kahdet tai vaihtoehtoisesti osta kahdet, toiset puoleen hintaan. Hälyytin miehenkin paikalle makutuomariksi ja koska en osannut valita kaksien kenkien välillä, menin sitten kassalle lopulta neljän kenkäparin kanssa. Oijoi. Kyllä nyt kelpaa!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Antilooppikuurilla


Hampaan juiliminen muuttui posken juilimiseksi ja diagnosoin itselleni jonkinlaisen poskiontelotulehduksen, jonka arvelin johtuvan tulehtuneesta hampaasta. Siedin sitä jokusen päivän ja soitin viimein Akuuttiin kysyäkseni, kuuluuko vaivani kenties päivystävälle hammaslääkärille. Neuvonnasta varmistettiin vielä hammashoitajalta kysymällä ja sain vastaukseksi, että asiani kuuluu juurikin hammaslääkäripäiväystykseen. Niinpä minä ajelin vaihteeksi työpäivän jälkeen Akuuttiin jonottamaan ja pääsin samalle hammaslääkärille kuin edellisellä kerralla. Vaan hän ei ollut tällä kertaa lainkaan mukava, vaan käyttäytyi suorastaan uhkaavasti ilmoittaessaan, että tällaiset asiat hoidetaan OMALLA lääkärillä ja että tajuanko, että juurihoito vie aikaa ainakin 90 minuuttia ja että hän ei ala sitä täällä hoitamaan jos hammas ei ole niin tulehtunut, että poski on turvoksissa. Että se on mikrokirurgiaa ja vie AIKAA. Ja hoitaja säesti vieressä.

Minunkin ääneni kohosi, kun sanoin, että minä en tullut tänne juurihoidettavaksi, vaan hakemaan antibioottikuurin tähän tulehdukseen. Että minulla ON aika sinne omalääkärille ja haluan nyt vain varmistaa, että selviän hengissä sinne asti, eikä tulehdus tästä enää leviä. Siitä lääkäri hoitajineen hieman rauhoittui, mutta sain vielä kehotuksen "tarttua puhelimeen" ja tilata ajan yksityiselle, koska juurihoito pitää aloittaa mahdollisimman pian. Että onhan se "vähän kalliimpi", mutta siitä saa kelakorvauksen.

Vitutti ankarasti, kun ajoin penisiliinipakettini kanssa kotiin. Aivan kuin minä huvikseni ajelisin 50 kilometriä työpäivän jälkeen hammaslääkäripäivystykseen - en todellakaan. Vitutti myös se liian usein kuultu kehotus mennä yksityiselle, koska vähätuloinen ei oikeasti pysty maksamaan niitä hintoja ihan siitä syystä, että kortti pitää viuhua heti. Julkiselta puolelta tulee lasku kotiin ja maksupäivästä voi sopia. Yksityisellä näin ei voi toimia, ei varsinkaan jos on maksuhäiriöinen. Vaan selitäpä se jollekin hammaslääkärille, jolla tuskin on huolenhäivää siitä, mistä rahat edes terveyskeskuslääkäriin.

Ja sitten vitutti terveyskeskuksen ajanvaraussysteemi. Kun siellä ei saa puhua ihmiselle, vaan vastaajalle, joka ilmoittaa, että sieltä soitetaan saman päivän aikana. Normaalille työssäkäyvälle ihmiselle tämä on mahdoton yhtälö silloin, jos työn luonteen vuoksi ei voi kulkea oma puhelin taskussa koko ajan. Minä olen asiakaspalvelussa, enkä todellakaan pidä omaa puhelinta taskussani. Myy siinä nyt itkevälle omaiselle arkkulaitetta jos puhelin pärähtää soittamaan imperial marchia kesken kaiken. Ei onnistu. Yritin joka tapauksessa soittaa hammaslääkärille kysyäkseni, josko heillä olisi aikaisempaa aikaa minulle. Soitin vastaajaan. Kukaan ei soittanut takaisin ennen kuin ehdin töihin. Aamupäivän aikaan oli soitettu kaksi kertaa. Soitin kahvitauolla takaisin, tavoitin vastaajan. Toiseen kahvitaukoon mennessä minulle oli soitettu KUUSI kertaa. Soitin takaisin ja hallelujaa, IHMINEN vastasi ja sainkin hammaslääkäriajan ensi perjantaiksi jollekin kandille. Ihan sama, kunhan saadaan tämä asia kuntoon, eikä minun tarvitse ENÄÄ IKINÄ mennä Akuutin hammaslääkäripäivystykseen. Perkele.

No, nyt sitten antilooppeja naamaan. Samoja, joista aikoinaan meni maha aivan sekaisin. Iloinen yllätys oli, että eipä mene enää. Jotain positiivista elämässä sentään; antilooppikuuri ilman ripulia, jee.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Ei se aina näy päällepäin


Eilen törmäsin ensimmäisen kerran siihen ihmettelyyn, että kuinka mies voi olla sairaslomalla, kun hän näyttää ihan terveeltä. Ihmeen kauan siihen menikin ennen kuin minä sain asiasta ensimmäisen kuitin, monta vuotta. Varmaan aika kuvaavaa on, että ihmettelijä oli ihminen, joka on tehnyt työuransa sosiaalitoimistossa... tai sitten ei. Mutta kieltämättä tuli mieleen tiukka "sossuntäti", joka ei myönnä mitään tukia sellaiselle, joka ei ole näkyvästi vammainen. Tai sitten olen vain rumasti asenteellinen, hyi hyi.

Eniveis, totesin hiukan myrkylliseen äänensävyyn, ettei sairaus näy aina päällepäin. Ja aloin luetella miehen sairauksia, joiden takia hän on sairaslomalla nyt seitsemättä vuotta: keuhkoahtauma, astma, välilevyn rappeuma, verenpaine, sokeritauti, kuulovamma, paniikkihäiriö, masennus - yksikään ei näy niin sanotusti naamasta. Jälkeenpäin tajusin, että uniapnea unohtui listasta! Ja tuohon päälle sitten lääkkeet, jotka osaltaan rajoittavat toimintakykyä.
Ärsyttävää, että pitää selitellä moista asiaa. Tai no, ei tietenkään olisi tarvis, mutta oli pakko näpäyttää.

Mitä minuun tulee, niin pahuksen hammas juilii taas. Väliaikainen paikka ei kauan auttanut, vaan nyt kipu säteilee ajoittain koko poskeen. Kolme viikkoa pitäisi tämän kanssa jaksaa, jos en sitten ota ja mene yksityiselle. Ajatus kieltämättä houkuttaa päivä päivältä enemmän. Voisin hoidottaa tämän yhden hampaan siellä ja loput kunnallisella. Meillä kun on erinomainen kunnallinen hammashoitola ja haluaisin sen asiakkaaksi. Katselen ja kuuntelen itseäni. Minulla on viikonvaihteessa peräti kolme päivää vapaata, su-ti, joten silloin olisi mahdollisuus käydä hammaslääkärillä, jos särky ei lakkaa. Onneksi särky on nyt hallittavissa särkylääkkeillä eli tilanne ei ole sentään sietämätön.

Mies lähtee tänään lankoni kanssa rockfestivaaleille katsomaan Ozzy ja Judas Priestia, oho. Ja huomennakin. Heistä on viime aikoina tullut suorastaan ystävät, käyvät lätkämatseissa ja nyt siis peräti rockfestivaaleille, mikä minusta on hieno homma. Aiemmin mies piti lankoa melkoisena nössönä, mutta nyt kun hänestäkin on tullut nössö ( = raitis), hän on huomannut lankomiehen olevan tosi mukava.